sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Nähdäkseni










'




























En tiedä mistä aloittaa, mihin tarttua kertoakseni asiat niin että merkitykset asettuisivat oikein. Viime viikot ovat olleet merkillistä ja outoa aikaa, raastavaakin. Ja samalla monessa mielessä myös hyvin vähäpätöistä, päiviä joista on jäänyt käteeni vain turta katse peiliin ennen unta. Levoton mieli joka ei anna tilaa rauhalle, katse joka vaatii muuttumaan väärällä hetkellä ja päivät joissa on lipunut pois itsensä luota. Ympärilläni on tapahtunut suuria asioita, elämän mustia käännekohtia joiden edessä ulkopuolisena tarkkailijana on voinut tuntea olevansa vain totaalisen hukassa. Asioita joiden ympärillä sanat ovat turhia, mutta silti tuntien itsensä riittämättömäksi kun niitä ei löydä. Ja yhteen halaukseen sitä yrittää mahduttaa kaiken sen missä tulevat sanojen seinät vastaan. 

Tänään heräsin monen viikon jälkeen taas elämän hekumaan, auringon hehku rakkaan kasvoilla herätessäni oli onnellinen näky ja isoisän tuttu tuoksu lämpimässä halauksessa jota yhtäkkiä tajuaa kaivanneensa hirveän paljon. Huomasin ajattelevani mä rakastan sua, mutta en sanonut ääneen. Ja sitten oli maailman suloisin brunssi joka kesti aamusta iltaan, tiiviskasa levällään naurun rytmissä hytkyen. Silmät kiinni ja elämä kantaa.

Hetkessä lakkaan kaipaamasta muualle ja kantamasta huolta jolle en voi tehdä mitään, kaikkea sitä mikä on liian kaukana vaikuttaakseni ja lähetän mielessäni lentohalauksen rakkaan matkaan joka istuu lentokoneessa kohti Nepalia ja toiselle surun äärellä. Ajattelen ikävää, miten monella tavalla se juuri nyt koskettaa. Miten monin tavoin ikävä saa muotonsa ja merkityksensä yhdessä ihmiselämässä. Ajattelen loputonta ikävää, ikävää joka jää asumaan ihmiseen toisen poistuessa ja miten vähän siitä ikävästä tiedän. Ikävää jolla on raaminsa, onni siinä ikävässä jonka tietää päättyvän kun toinen tulee takaisin. Ikävää elettyyn ja ikävää kaikkeen, ympäripyöreää ikävää joka ottaa valtaansa hetkinä jolloin elämästä tuntuu puuttuvan jokin oleellinen palanen.

Ja yhtäkkiä elämä tuntuu saaneensa ihan uudet mittakaavansa, niinkuin hetkessä sitä olisi yhtäkkiä havahtunut kaikkeen uudella tavalla. Miten väärissä mittakaavoissa olenkaan antanut itseni tuntea ja murentua. Kun kaikki on kasassa ja silti on antanut itsensä kaatua. Kun kaikki on hyvin ja silti löytänyt porsaanreikiä johon on tarttunut liikaa.





Lähetä kommentti