Muistan kuvan nyrkkeilysäkistä, vuosi taakseppäin pakenin siihen kuvaan usein. Siinä olin voimakas ja tunteeni saivat järkevän muodon. Ei selityksiä, vain liike, joka puhdisti. Yksinkertaiselta tuntui paeta vihaansa ja hölmöytensä jättämää riittämättömyyttä fyysisen voimansa kautta. Kun keho kantaa, vaikka mieli ei ole koossa. Kun tunnetta on liikaa, sanat tuntuvat usein turhilta, koska niitä ei koskaan ole tarpeeksi ja se minkä yrittää sanoa, muuttuu latteaksi ja haaleaksi versioksi totuudesta. Silloin osaan vain itkeä ja sanoa emmä tiiä, tää jotenkin emmä tiiä. sattuu. Ja käännän katseeni pois.
Nyt se kuva on kaukana. Eilen yksi puhui siitä mikä joskus olin, kysyin hämilläni missä hetkessä tämä mikä oli, sai uuden muotonsa. Yksi vuosi, kaikki on tapahtunut vaivaisessa vuodessa, vaivaisessa vuodessa heikkouteni on väistynyt ja olen alkanut elämään. On tunteita joiden edessä luhistun edelleen, on epävarmuus jonka kohtaan tiettyjen ihmisten läsnäollessa ja uusissa tilanteissa, mutta silti kaiken kaikkiaan hallitsen kokonaisuutta enemmän. Olisi niin monta joille tahtoisin nyt sanoa, katsokaa, olitte väärässä. Musta on muuttumaan. Mutta mitäpä niille todistelemaan, jotka tekivät siirtonsa jo.
Niin moni hetki on mennyt, niin moni kohtaamista joista olen saanut oppia ja kasvaa. On ollut monta alkua ja monta loppua. Tarinoita jotka ovat hetkessä kasvaneet merkittäviksi mutta loppuneet sellaisella ryminällä että on ollut vaikeaa käsittää. Monta rakkauden alkua, jokaisessa päätöksensä tavalla tai toisella, ilmaan haihtuen tai kuin seinä siinä vaiheessa kun tulevat sanat jotka tekevät kaikesta liian totta. Tässä hetkessä kaikki on auki, niin kauan kun ei ole sanoja, ei ole myöskään suljettu mitään pois. Tavallaan aika kutkuttavaa, mutta samalla pelko siitä miten lähellä on reuna joka ratkaisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti