Elävästä elämästä, rakkauden flowista ja sen sellaisesta mikä meissä on pehmeää

Se sunnuntai oli kuulas ja sydäntä sykähdyttävän kaunis.

 Brunssilta...

Elämästä häkeltynyt

Välillä ote syntyy hetkessä, perhosvaikutuksen voimasta, sattumista tai palasesta joka yhtäkkiä loksahtaa niin että yksi tyhjyys täyttyy. Kohtaan sattumalta salaa ikävöidyt kasvot kahvilan nurkasta ja löydän toisen todemmin, yksi ihmissuhde syventyy ja toinenkin kokee tärkeän havahduksen hetken. Piirtyy muutama tärkeä merkitys ilmaan. Aika seisahtaa toisen kasvoilla, ja kevät loihtii sisälleni uutta voimaa. Mä olen niin paljon enemmän tässä kuin vuosi sitten, kaikki on oikeastaan aika hyvin kasassa. Ja missä välissä kaikki tapahtui, rohkeampi ote kaikkeen, elämiseen itsessään. Sanoissani ei ole koskaan voimaa tarpeeksi, mutta silti en lakkaa kirjoittamasta, siitä miltä tuntuu tuntea ja olla elossa näin äärimmilleen kuin satunnaisissa sykähdyksissä ja tästä kaikesta. En enää hae kirjoittamiseni kautta mitään sen enempää, olen vain yksi hölmö flow joka hölisee milloin mitäkin ja "luomiseni" ei pyri muuttamaan kenenkään maailmaa, mutta silti tuntuu itselleni tärkeältä sanoa nämäkin sanat ihan vain sanoakseni koska nyt tuntuu siltä.

Ps. Hui aika jännää olen alkanut pitämään videopäiväkirjaa, siis ihan vain itseäni varten mutta kumminkin. Se on semmonen itsensä kohtaamisen haaste, aika hurjalta tuntuu vielä, mutta oon alkanut jo hahmottaa itseäni vähän eri tavalla, hiffaamaan juttuja ja sitä miten itseäni ilmaisen. Kuka on se joka puhuu itselleen, kun ei ole kenenkään heijastuksia, kertoja ääni on erilainen, vieras ja samalla niin tuttu. Muistuttaa yllättävän paljon sitä sisäistä ääntä.Kokeilkaapa, itse inspiroiduin kun yksi kaveri on vuoden verran pitänyt ja hehkuttanut.

Nähdäkseni

'

En tiedä mistä aloittaa, mihin tarttua kertoakseni asiat niin että merkitykset asettuisivat oikein. Viime viikot ovat olleet merkillistä ja outoa aikaa, raastavaakin. Ja samalla monessa mielessä myös hyvin vähäpätöistä, päiviä joista on jäänyt käteeni vain turta katse peiliin ennen unta. Levoton mieli joka ei anna tilaa rauhalle, katse joka vaatii muuttumaan väärällä hetkellä ja päivät joissa on lipunut pois itsensä luota. Ympärilläni on tapahtunut suuria asioita, elämän mustia käännekohtia joiden edessä ulkopuolisena tarkkailijana on voinut tuntea olevansa vain totaalisen hukassa. Asioita joiden ympärillä sanat ovat turhia, mutta silti tuntien itsensä riittämättömäksi kun niitä ei löydä. Ja yhteen halaukseen sitä yrittää mahduttaa kaiken sen missä tulevat sanojen seinät vastaan. 

Tänään heräsin monen viikon jälkeen taas elämän hekumaan, auringon hehku rakkaan kasvoilla herätessäni oli onnellinen näky ja isoisän tuttu tuoksu lämpimässä halauksessa jota yhtäkkiä tajuaa kaivanneensa hirveän paljon. Huomasin ajattelevani mä rakastan sua, mutta en sanonut ääneen. Ja sitten oli maailman suloisin brunssi joka kesti aamusta iltaan, tiiviskasa levällään naurun rytmissä hytkyen. Silmät kiinni ja elämä kantaa.

Hetkessä lakkaan kaipaamasta muualle ja kantamasta huolta jolle en voi tehdä mitään, kaikkea sitä mikä on liian kaukana vaikuttaakseni ja lähetän mielessäni lentohalauksen rakkaan matkaan joka istuu lentokoneessa kohti Nepalia ja toiselle surun äärellä. Ajattelen ikävää, miten monella tavalla se juuri nyt koskettaa. Miten monin tavoin ikävä saa muotonsa ja merkityksensä yhdessä ihmiselämässä. Ajattelen loputonta ikävää, ikävää joka jää asumaan ihmiseen toisen poistuessa ja miten vähän siitä ikävästä tiedän. Ikävää jolla on raaminsa, onni siinä ikävässä jonka tietää päättyvän kun toinen tulee takaisin. Ikävää elettyyn ja ikävää kaikkeen, ympäripyöreää ikävää joka ottaa valtaansa hetkinä jolloin elämästä tuntuu puuttuvan jokin oleellinen palanen.

Ja yhtäkkiä elämä tuntuu saaneensa ihan uudet mittakaavansa, niinkuin hetkessä sitä olisi yhtäkkiä havahtunut kaikkeen uudella tavalla. Miten väärissä mittakaavoissa olenkaan antanut itseni tuntea ja murentua. Kun kaikki on kasassa ja silti on antanut itsensä kaatua. Kun kaikki on hyvin ja silti löytänyt porsaanreikiä johon on tarttunut liikaa.

Tilasta rajalla ja mielen hulabalooot

Katoan tunteihin, harmaa Helsinkia avautuu ikkunalaudaltani ja mikään ei hetkeen kosketa, olen tarkkailija, hiljainen hehku kulmalla, kätkö joka ei osaa selittää edes itseään ja varovaiset sanat joita etsii sumusta päässään. Kaikuu kadun ääniä ja tuulen humina jossa hiutaleiden tasainen tahti ei muuta vain vähän turta mieli ja hiljaisuus sisälläni. Tässäkö sitä taas ollaan, katkeransuloista sitähän tää kaikki on. Olisit nyt kerrankin lempeä, voisimpa ohittaa varjopuolen. Tarttuisin käteesi ihan milloin tahansa. Mussa on rohkeutta tarttua, mutta ei ojentaa omaani vielä, ei just nyt ei ihan vielä. Kaipaan varmuutta, liikaa jokaiseen askeleeseeni.

  Tää pyörre tekee mut hulluksi, liikaa funtsailua ja kaipuu toiseen. Ei tässä oo järkeä, horjahdin vain hetken verran. Kai ne on vain nää harmaat sunnuntait, miten mitättömältä oma elämä tuntuukaan toisinaan. Olen kyllästynyt elämään tunnustellen askeleitani liikaa, niin helposti kaikki jää paikoilleen kun odottaa vain hetkeä oikeaa hetkeä. On kai luotava ne hetket itse, mutta milloin on valmis pistämään itsensä alttiiksi, onko järkeä, onko hitto vie kuka sen kertoisi. Intuiitio, mutta suurten "valintojen" edessä siihen luottaminen tuntuu heikolta jäältä.

Mutta elämäänsä ei voi laskelmoida loppuun asti, joskus on vain mentävä. Go for it, helppohan se on sanoa, anna elämän kantaa ja vittu kaikki on tässä ja nyt joojoo, carpe diem ja hiiohei. Toisinaan sitä kääntää takkinsa itselleen ja kiva on hetki tässä olla oikein kyynisenä ja uhmakkaana. vähän kieriskellä itsesäälissä, ei sellaista kauaa jaksa kun on kasvanut jo näin isoksi että ymmärtää miten vähän sillä saa mitään aikaan. Kohta elämä havahduttaa taas ja järjestykseni palaa.

Tunnen oman naiiviuteni kyllä, lapsellisuuteni tietyissä jutuissa kuten tähän hetkeen kiteytyy, mutta tässä sitä kasvetaan, kootaan kokonaisuutta ja välillä taannutaankin joo se on tän homman kiertokulku vaikka se onkin välillä vaikea hyväksyä itsessään. Mutta mä yritän antaa tilaa, tärkeintä antaa tilaa.

Kaikki muuttuu hiljakseen, antaa muuttuu vaan. mähän kuljen tän kaiken mukana, kasvan osaksi jokaisella askeleellani

Muistan kuvan nyrkkeilysäkistä, vuosi taakseppäin pakenin siihen kuvaan usein. Siinä olin voimakas ja tunteeni saivat järkevän muodon. Ei selityksiä, vain liike, joka puhdisti. Yksinkertaiselta tuntui paeta vihaansa ja hölmöytensä jättämää riittämättömyyttä fyysisen voimansa kautta. Kun keho kantaa, vaikka mieli ei ole koossa. Kun tunnetta on liikaa, sanat tuntuvat usein turhilta, koska niitä ei koskaan ole tarpeeksi ja se minkä yrittää sanoa, muuttuu latteaksi ja haaleaksi versioksi totuudesta. Silloin osaan vain itkeä ja sanoa emmä tiiä, tää jotenkin emmä tiiä. sattuu. Ja käännän katseeni pois.

Nyt se kuva on kaukana. Eilen yksi puhui siitä mikä joskus olin, kysyin hämilläni missä hetkessä tämä mikä oli, sai uuden muotonsa. Yksi vuosi, kaikki on tapahtunut vaivaisessa vuodessa, vaivaisessa vuodessa heikkouteni on väistynyt ja olen alkanut elämään. On tunteita joiden edessä luhistun edelleen, on epävarmuus jonka kohtaan tiettyjen ihmisten läsnäollessa ja uusissa tilanteissa, mutta silti kaiken kaikkiaan hallitsen kokonaisuutta enemmän. Olisi niin monta joille tahtoisin nyt sanoa, katsokaa, olitte väärässä. Musta on muuttumaan. Mutta mitäpä niille todistelemaan, jotka tekivät siirtonsa jo. 

Niin moni hetki on mennyt, niin moni kohtaamista joista olen saanut oppia ja kasvaa. On ollut monta alkua ja monta loppua. Tarinoita jotka ovat hetkessä kasvaneet merkittäviksi mutta loppuneet sellaisella ryminällä että on ollut vaikeaa käsittää. Monta rakkauden alkua, jokaisessa päätöksensä tavalla tai toisella, ilmaan haihtuen tai kuin seinä siinä vaiheessa kun tulevat sanat jotka tekevät kaikesta liian totta. Tässä hetkessä kaikki on auki, niin kauan kun ei ole sanoja, ei ole myöskään suljettu mitään pois. Tavallaan aika kutkuttavaa, mutta samalla pelko siitä miten lähellä on reuna joka ratkaisee. 

Mutta mä elän ja tuntuu hemmetin hyvältä elää ja olla vähän näin ja noin levällään sydämeni tahtiin.

Valahtaneiden päivien seasta, olen herännyt itseeni uudella tavalla

Siis ihan kummia hetkiä kertaa sata huutomerkkiä. Kaiken tavallisuuden seassa, valahtaneiden päivien seasta, olen herännyt muutaman kerran ajatukseen mitä hittoa, missä mä olen, tää ei oo mun elämää. Niin kuin irrallisia palasia kaikesta siitä minkä kokee omakseen, eksyneenä vahingossa osaksi outojen kohtaamisten kautta. Sumun takaa, tutkailen väreilevää maailmaa kuin hidastetusta filmistä joka kertaa toisensa jälkeen repeattaa ja yritän koota sitä uusiksi. Mutta maailma katoaa edestäni, sirpaloituu aina ennen kuin ehdin saada sen valmiiksi. Näen kasvosi utuna ja todellisuus on täällä hetken vieras ja etäällä kosketuksestani, en tiedä onko se hetki minuutteja vai tunteja, kuulen vain kitarasi sävelet jotka luovat rytmin jonka perässä en pysy, rytmin jonka elän jokaisen aistini voimin. Olen sen keskellä pienempi kuin tahtoisin enkä osaa sanoa sanaakaan.

Eilen napattiin ystävä hyvän kanssa bussi x ja päädyttiin oudoille kulmille missä hiljaisuus kaikui kerrotalojen sekamelskassa, Kannelmäen pubiin kävi tiemme loppuen lopuksi. Meitä ympäröi toinen vieras maailma (erilainen kuin edellisenä iltana) surullisia ihmiskohtaloita joiden humalainen katse on täynnä melankoliaa ja harhailee kaukaisuuteen, ehkä se hakee elämää joka ei koskaan toteutunut sellaisena kuin sen ehti mielessään rakentaa, jotakin kadotettua aivan varmasti. Ja sitten me, kontrasti - kaksi iänikuista hönöä jotka tanssahtelevat elämän impulssista toiseen eikä mikään ole vielä kulunut loppuun, mikään mahdollisuus ei ole vielä kaadettuna kumoon. On tää elämää, on tää, merkityksettömät hetketkin ovat osa merkittävää kokonaisuutta ymmärrän ja sitten ovat nämä, joista havahdun siihen että hitto miten siistiä elää.

Nykyään olen oppinut vaatimaan vähemmän, rakastaakseni elämää, olen oppinut tyytymään itsessänikin vähempään -todeten, kaikki on ihan hyvin jo näin eikä tarvii muttuu, ei tarvii väkisin myllätä itseään ympäri, löytääkseen. En enää aivan tiedä mitä löytämisella tarkoitan, en edes tiedä mitä varsinaisesti etsisin. Iänikuisia ovat tietyt kysymykset ihmisessä, mutta vastaukset muuttuvat jatkuvasti elämän liikkeen mukana. niitä ehtii vielä myllätä, en kuitenkaan jaksa kuluttaa itseäni loppuun mylläämällä liikaa. en enää.

Olen tuntenut itseni olevaksi ja toisaalla haaleaksi versioksi itsestäni, ennen kaikkea vähän eläväksi kaaokseksi, mutta nykyään osaan elää sen kaaoksen keskellä, koska palikat ovat tulleet tutuiksi. tai jotakin en aivan osaa selittää.

ps. filmifotoi vähän, eikä mitään muokkailu-meininkejä.

Pala palalta rakentelen, vähän tsekkailen ja muovailen, alan nähdä vuosien jäljen

Vastapäisessä ikkunassa syntyy ilmavirta, näen kuinka käsi syöpyy poskeen ja kattolamppu heilahtaa. sitten kasvot katoavat hämärän peittoon. Säpsähdän koko kehoni lävitse käy kavahdus, ja hetken kaikki on pysähtynyt ja hälyinen äänimaisema takanani karannut pudotessani tähän kuvaan. Olen kaukana, monen korttelin takana enkä tiedä siitä elämästä yhtään mitään, vain kahdet kasvot hämärässä joiden piirteitä on mahdotonta erottaa ja tämä kumma hetki. Näen sekunnin murto-osan yhdestä olemassaolosta ja tunnen tietäväni enemmän kuin moni lähellä. Ehkä kuvittelin. Ehkä näinkin vain lampun heilahduksen ja kuvittelin liikkeen joka sai ilmavirran aikaan kuin tyhjästä. Niin se ehkä oli, ehkä. sekuntissa kuva on kadonnut ja kun lamppu lakkaa heilumasta, palaan.
Tähän. Istun Sky Barissa, koulumme ruokala, ylväs nimi ja kaaottinen todellisuus, yhtä suuri kuilu kuin illuusiolla mitä olin kehitellyt näistä vuosista lukiossa johon kuvittelin kasvavani kiinni. En kuitenkaan kasvanut ja kohta jo lähdenkin, vuodet sulautuneena toisiinsa. Olen kulkenut mukana, sitten kumminkin, kaiken aikaa vaikka välilllä luulinkin eksyttäneeni itseni tänne kokonaan.

Taiteilija, ajattelin pienen hölmön sydämeni voimin, ties vaikka musta tulee taiteilija - kirjailija, ajattelin vaikka tosiasiassa enää en edes tiedä miksi. Nykyään kirjoitan vain satunnaisia ja irrallisia pätkiä elämistä tässä ja ympärilläni, teille ventovieraille ja muutamalle rakkaalle. Vain pätkiä, tavallaan aika turhaa tuumin usein. Mieleni ei enää osaa koota punaisella langalla sivukaupalla yhtä kokonaisuutta. Pienenä kirjoitin kaiken aikaa, kuvittelin että musta kasvaisi oikea helmi - myöhemmin ne tarinat eivät ole näyttäytyneet sen ihmeelisempinä kuin kenen tahansa pikkumielen hömpötykset. Mutta se oli kuitenkin jotakin mistä elin silloin ja muulla ei kai ole väliä. Kirjoitin paljon rakkaudesta, kaiken aikaa asetuin sen yläpuolelle niinkuin siitä olisi jotakin todella tietänyt. Hohoh naurettavaa, mutta tavallaan ihan suloista näin tarpeeksi usean vuoden etäisyyden takaa. Oikeastaan olen se aika sama vieläkin, sitten kumminkin, (siis rakkaus-jutussa en helmi-kuvitelmissa).

Kyllä sitä kymmenessä vuodessa ehtii aika paljon ymmärrystä mukaansa haalia, mutta myös kadottaa taitonsa elämiseen, elämiseen impulsiivien vietävänä ja paljaana vilpittömyydessään ja ilossaan, vapaana itsessään, ei peittoa päälle, valot saavat olla kohti enkä pelkää katsoa teitä silmiin koska vielä en ymmärrä mitä pelko on ja miksi tuntea pelkoa kun voi rakastaa.

Mutta jossain vaiheessa sitä tajusi että juuri siksi tuntea pelkoa että rakastaa niin saamarin paljon. Nyt pitäisi kirjottaa äikän esseitä, kilokaupalla mutta kirjoitan tätä koska aivoni kapasivat lepoa, vapaata hölötystä hetkeksi. Ja sitten päädyn aina puhumaan rakkaudesta, hölöööö niinkuin elämä ei olisi mitään muuta. Mutta kun rakkaus on kaikessa, se on se on se on. siksi. näissäkin tavallisissa päivissä kiireiden keskiössä.

Omalle pienuudelleni nauraen, heitä ylävitoset huikkaan ei tää oo mikään murheenkryyni tää elämä

 On niin kovin tunnetta kaikessa, sanasi kauan sitten uskalla elää ovat kasvaneet todeksi. Sanat teoiksi ja elämäkseni. Yöstä on turvallista kävellä pitkin katuja käsikynkässä kun koko maailma keinuu hiljaisuudessa askeleidemme tahtiin ja elää kärrynpyörissämme keskellä tietä. Tuomiokirkon portailta kaikki avartuu eri tavoin kuin se on ennen avautunut. (Sillä sisälläni jokin on mennyt eteenpäin, kuihtunut ja kasvanut, syntynyt kuin uudeksi niin tämä kaikki minkä olen jo toistanut moneen kertaan.) 

Kaikki on tuoreempaa, kirkkaampi mieli ja valoa kohtaavissa katseissa. Viimeksi siellä istuessani olin eri, olin keskeneräisempi kuin tänään. Yhden kanssa löydetään toisemme uudestaan, uudella tavalla, oikeammin kuin ennen, näinhän tämän kuului mennä, ajattelen. Näin tämän kuuluu olla.

Joskus vaaditaan etäisyys nähdäkseen mahdollisuuden ja mahdottomuuden, saavutettavan todellisuuden kahden ihmisen välillä. Mutta nyt näen kaiken, oman hölmöyteni ohitse. Olen eri kuin silloin, en vajoa enää tunteisiini ja tukahdu pienuuteni, toisen loistokaan ei saa enää rakkaudessa sillä tavalla kutistumaan ja itseltään katoamaan. Moni asia on helpompaa, osaan ottaa tilani ja uskoa omien askeleideni voimaan.

Toisen kanssa hiljaisilla kaduilla, puhutaan rakkaudesta, olisipa aika kiva olla rakastunut sanot. Mietin olisi ja sitten mietin toisaalta hyvä näinkin. Onhan kuitenkin käsi johon tarttua, ihmisiä joihin painautua kiinni, joiden kanssa pelkoni katoaa ja kaikki on suurempaa. Haluan lakata kaipaamasta, lakata ripustautumasta siihen kaipuuseeni, sillä kaikki se vie etäämälle tästä. 

.

Etsimättä, löydänkin, nappaan tuulesta kiinni huojuen ja olen koko olemassaoloni voimin tässä

Olen tässä, viime päivät tai ehkä viikotkin, olen ollut vain tässä, tarkkaillut hiljakseen lipuvaa aikaa. Ei hätää, ei yhtään mihinkään, yön pehmeys on hyvä ja kantaa oikealla tavalla. Kirjaimet lipuvat, sanat etsivät muotoaan utuisesta unen sekoittamasta mielestä. Tämä häilyvä tila on avara (muutokselle, mille? Jollekkin sen tunnen). Sanat; mistä löytää oikea tapa niitä kuljettaa, mistä luoda eheä muoto, joilla avata maailmani näkyväksi - olen ehkä lakannut vähän etsimästä sitä. Olen lakannut etsimästä sitä elämässä ylipäätänsä, sillä olen tajunnut, että sisälläni ajatus yksinään ei luo loppuen lopuksi paljoakaan muutosta, en saa säröjäni ja henkisiä kahleitani katoamaan vaikka vuoden meditoisin hiljaa. On mentävä konkretian tasolle, elämisen tasolle. Usemmiten vapauteni elää eniten niissä hetkissä joissa liian paljas tietoisuus katoaa. Tai ehkei tietoisuus, mutta liika tiedostaminen, sillä häivytän vain itseäni pois.

En voi koskaan nähdä itseäni ulkopuolelta, se on tosifakta, itsestäänselvyys jolla en maailmaa kovin heilauta. Peilikuvanikin on vain sisäistä heijastustani täynnä, joten on aina minä ja sen monet muodot jotka ovat objektiivisen perspektiivin välissä. Olen ajatellut lopettaa funtsailun että mitä te ympärillä funtsaatte. Jokatapauksessa tapani olla, on aina vain itseäni, en osaa muotoutua kenenkään kautta toiseksi. Olen roikkunut elämäni aikana niin monissa turhissa asioissa, liian monessa ihmisessä ja asiassa, tiedän, (yksi menetetty ihmissuhde, (menneisyydessäni) roikkumiseni vuoksi herätti ja ravisti tähän.) Aika siis lopettaa, todella lopettaa.

Vuoden viimeisiä viedään, hullua miten aika on taas mennyt, ohitseni ja lävitseni. Miten välillä olen elänyt niin impulsiivisella tavalla, kaiken ottanut vastaani vahvasti kokenut vahvasti ja toisinaan kadonnut melkein itseltänikin, latistunut koko universumi lävitseni tunteiden lamaantuessa ja pirstaloituessa.

Mutta olen oppinut paljon, vielä tässä vaiheessa elämää yksi vuosi on iso kasvun askel, vaikka en kaikkea osaa vielä nimetäkkään - tiedän että kaiken hukkumisen ja hajoiluiden jälkeen, voin luoda kuvani uudella tavalla tai luon jo. Kasvoni ovat jotenkin levollisemmat, olemukseni seesteisempi tai vähintään sisäinen tilani. Tämä on hyvä piste, kaikki on hyvin. 

Unohtamatta

 Hiljaisia mielen päiviä, läsnä pienssä yhteisessä, kaipaamatta suurempaa, kaipaamatta liikettä itseeni ja ympärilleni. Elämässä kun on liikettä kaiken aikaa, arki on hektisyyden kierrettä, kasa velvotteita ja paineita jotka puskee joka suuntaan, se riittää. Hetkestä hetkeen tuntee olevansa raivaamassa tietään kohti päämääriään, kävellen kysymysmerkkien sumussa - on tehtävä paljon aina enemmän, annettava itsestään, tehdäkseen itsensä näkyväksi, heittäytyä ja samalla pysyä koossa.

On niin helppo kadota itseltään, sulkeutua omaan pienuuteensa jonka kohtaan joka kerta kun alan liikaa ajattelemaan elämääni ja sen tarkoitusta, oman olemassaoloni järkeä ja suuntaa, merkityksiä ympärilläni ja sisälläni, varovaisia painavia askelia joilla luon elämääni tietämättä mihin kuuluisi päätyä. En enää jaksaisi ajatella suuria etappeja ja esittää loputtomia kysymyksiä itselleni, löytääkseni pysyvyyden ja oman paikkani. Viime aikoina olen havahtunut siihen että oikeastaan juttu on oikeastaan niin että tiedän aikalailla kuka olen, tunnen sen vaikken ihan vielä osaa piirtää eläväksi muiden näkyville sanojen lävitse. (Olen tässä, niin yksinkertaista se on, näissä sanoissani. Elän hajanaisimmissakin ajatuksesissani, valokuvassani ja piiroksessani, liikkeessäni, katseessani ja hapuilussanikin, vahvuudessani ja heikkoudessani jotka ovat aina kummatkin osa kaikkea. Tavassani olla läsnä ja nähdä, tuntea ja palaa. Keskeneräisistä paloista syntyy lopulta kaikki.)

Eikä mun tarvitse tietää ja ymmärtää vielä kaikkea. On annettava inhimmillisyyden elää. Viime päivät olen ollut valtavan onnellinen sillä olen antanut näiden ajatusten kantaa ja olla, tuntenut vain hyvää.

 (filmifotoi)

Eihän me silloin vielä edes tunnettu, ja silti kaikki se oli enemmän kuin tärkeää, olimme täynnä tarinoita, meistä syntyi tarinoita kun maailmat sekoittuivat. Penkki allamme oli kylmä, talvi hytisi luissamme, sen muistan, kaipasimme kesään, kaipasimme aina ja kaikkialle, sillä loputtomalla kaipauksella väritimme kaiken ympärillämme. Se oli kaunis kaipaus, yhdessä luotu, tapamme luoda ja hamottaa, voimamme. Vuosi myöhemmin toiset kasvot. Olisi pitänyt tarttua siihen käteen silloin, olla kääntämättä katsetta pois toisen surusta vaikka se tekikin kipeää. Kuiluja me olemme kaikki täynnä, täynnä selittämättömiä ristiriitoja elämän varrelta, kaadumme omiin jalkoihimme, eksymme ajatustemme luomiin sokkeloihin. Toistenkin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko siinä rajakohta, (silloin en tietenkään ajatellut), ettäkö se yksi kädenpuristus tai toinen jota ei koskaan ollut, että se oli teko joka ohjasi suunnan. Siinä ei ollut ajatusta, ei hetkeä pidemmälle ulottuvaa ajatusta, ohittaessani, ja silti, lopulta siitä tuli sellainen, muutoksen voima. Nyt ajattelen sitä hetkeä ja ymmärrän, miksi vasta nyt. Totta, liian totta, on pelottavaa olla toisen edessä tunteissaan niin totta, säröisenä ja niin auki. Pelkäsin kohdata toisen niin, se oli julminta mitä saattoi tehdä.

Toisinaan sitä näkee ohitse tekojensa, tietää toki kyllä jokaisen oman kipeän pisteensä, sanat kaikuvat kaukaa tekevät pinnastani rosoisen hauraan. Mutta miten paljon sitä kantaa mukanaan sitä mitä itse on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä? Sellaista mitä on jättänyt toiseen. Pienet sanat joilla toista ohimennen on huitaissut, etäisyys jolla on kutistanut toisen edessään, kaikki se "pieni" minkä vaikutusta emme edes hetkessä ole tajunneet. Ei kai sitä koskaan tiedä, kuinka moneen on jättänyt jälkensä. Ja silti sitä itkee omaansa, niinkuin oma tuska olisi jotenkin suuren suurta, koskettaisi jokaista vastaantulijaa. Mutta kun ei. Olen yksi tunnekuohu miljardien muiden seassa. Tunteet yhtä lailla totta. Mutta ei niin tärkeitä, tai yhtä tärkeitä kuin jokaisen muunkin.

Vain tunteita, merkillisiä aivoimpulsseja, niitä universaaleja joiden äärellä me kaikki joskus luhistumme ja nousemme ilmaan.

Luultavasti en tule keksimään eläessäni yhtäkään uutta ajatusta. Se minkä itse oivallan, oman elämäni kautta luon, senkin joku on jossakin joskus jo oivaltanut. Ehkä pieni Intialainen poika joka kiertää kaatopaikalla, rakentavat elämäänsä ja turvaansa pienin askelin, askeettista mutta elämisen arvoista kai kuitenkin, ehkä surullinen nainen vastapäätäni metrossa, ehkä äitini näissä samoissa nuoruuden kuohuissa. Kuka tahansa. Mutta aivan varmasti joku. Niin monta oivallusta, jolla ei kuitenkaan loppupeleissä ole koko maailmalle juuri mitään annettavaa. Silti itse saan kasvaa niiden pienten oivallusteni lävitse, ne opastavat omassa elämässäni, ovat yhdelle pienelle ihmismielelle suuria. Liikaa tekstiä, yöllinen aivovyöry vei mukanaan. Sain taas otteen, mieleeni, kaikkeen, enempi.

Kuplia

Metrossa tunteeni latistuvat, kirkuvan oranssin pakahtuneisuudessa menetän painoni, olemassaoloni on kuin ohikiitävät valopisteet illan pimeässä sumussa, yhtä pientä ja vähäpätöistä, himmeää hehkua. Etäännyn omasta elämästäni sivusta katsojaksi. Ja sumeuden valjetessa, astuessani oranssista maailmasta ulos, näen paljon, paljon enemmän kuin osaan edes sanoa. Metrossa elämä tuntuu kuitenkin vain yhtä pysähtyneeltä, kiireisissä aamuissa haalealta, illalla sumulta. Aina sama juttu.

Kaihona katselen tuntemattoman perään, kun se kävelee ohitseni, jää Hakiksen kulmaan. Hetken leikittelin että se yksi katse oli lupaus, tarinamme alku, sillä ajatuksella leikittelin koko matkan. Katselin miten se elehti puhuessaan puhelimeen, vuorautuen musiikin kuplaan, nojaten ikkunaan, heijastus ikkunasta. Näin meissä jotakin samaa, tuttu katse siinä heijastuksessa. Kaksi kuplaa, jotenkin kohtasivat.  Sitten se jäi pois, noin vain, katosi elämästäni, tiputti tarinaltani pohjan. 

Olin noin puoli minuuttia haikea. Ehei, en sen takia en todella sehän oli vain yksi hölmö ajatus, - mutta miten se tarina oli niinkuin elämässäni monet muut. Tarinat joita olen luonut mielessäni, tarinat joista toinen on ottanut äkkilähdön, minä tai toinen. Lakannut tuntemasta, lakannut olemasta vaikka mielessäni olin jo kirjottanut kaiken valmiiksi. Hämmentyneenä jään katselemaan miten palikat sekoittuvat ja mittakaavat muuttuvat, kokoajan. 

Niin me välillä kuljemme, toinen toistemme ylitse ja ohitse, toisinaan kylmän viileästi. Tuntemattomat eivät vain ole mitään velkaa, tuntemattomien ei odota kannattelevan heikkoina hetkinä. Sillä rakkaus toiseen, sehän se on mikä kannattelee ja tuntematonta tuskin voi osata rakastaa. Vaikka usein mietinkin, kuinka moni niistäkin, pienistä kohtaamisista, vaihtuvat kasvot vastapäätäni, voisinkohan oppia rakastaan niistä jokaista jos vain kohtaisimme oikealla tavalla. Haluaisin ajatella niin, että rakkaus voisi elää jokaisessa, voisi ja voisi. 

IIida sulosielu, pus!

Joku hoilaa koko sydämmellään ohitseni kulkiessaan

Jokaisessa päivässä elämäni merkitys voi muodostua uudeksi mutta yhtä hyvin voin huoletta joskus päästää irti kaikista merkityksistä, kävellä hiljaisuudessa mieli hiljaisuudessa ja maailma olla vain se kaikki mitä näkee.  Paljaana, yksinkertaisuudessaan. Joskus kaikesta muovaa turhan monimutkaista, asiat kadottavat järkensä kun järkeä yrittää etsiä liikaa. Rauha hei, unohtuisit hetkeksi pauhu.

Liikaa herkkyyttä. Aina. Tiedän sen. Mutta ettäkö heikko? Miten kukaan voi puolestani määrittää heikkouteni tai vahvuuteni. Loppuenlopuksi olen heikkoudessanikin enemmän vahva ja hetkeäkään en ole hyväksynyt jääväni tähän. Aina ei vaan ulkoinen kuva vastaa sisäistä todellisuutta. Vaikka olisi vain pieniä paloja, niistä muokataan kokonaisuus, päissämme luodaan ihmisiä joita ei olekaan. Niin monta kuvitteelista tarinaa on painunut mieleeni, miten yksi kohtalo vaikutti olemassaolooni hetken, miten yhdet sanat tekivät joskus niin eheäksi. Enää en tiedä oliko se edes koskaan olemassa. En ole vain se mitä yksi ihminen näkee, en ole vain kamppailuni.

Joillekkin jättää jälkeensä vain kuvaa ja itse kai maalaan toisinaan ohitse itseni, jaan maailmaani niillekkin jotka eivät sitä osaa ottaa vastaan, hiljaisuus miksi vain hiljaisuus. Toisinaan tiedän miten rukkapieni saatan jonkun ventovieraan silmissä olla, kun eksyn taas väärään paikkaan ja suren ikävää. Niin, tunteet on kai aina vähän turhan levällään ja kaipuu kaikkialla, vaikka samalla olisin elämästä täysi niin jotakin on pinttynyt liian syvälle. Mutta kokoajan rakennan, keksin etappeja, kiitän ja kumarran elettyä mutten unohdu siksi.

rakassh, voi vuodet vuodet meneepä nopeaa

Ote

Jotakin tästä kaikesta jää elämään, se tuntuu tässä, niinkuin koko elämäni olisi pakkautunut tähän, kiteytynyt yhdeksi ympärilläni. Se soi Yann Tiersenin soljuvissa sävelissä, sekoittuu kaikkialle. Vaikka päivät tulevat ja menevät, unohtuvat toistensa jalkoihin ja aika menettää merkityksensä tyhjissä tunneissaan,
tunti voi lentää tai seisoa ikuisuuden verran paikallaan, yhtälailla,
niin kaikki tämä on tuntunut jotenkin tärkeältä. Raskaat päivät ja tyyny vasten vatsaa hiljaa itkiessäni, kaikki tämä on ollut liikehdintää kohti jotakin. Kaikesta tekee enemmän kun voin ajatella meneväni kohti jotakin, vaikka tosiasiassa ei olisi hajuakaan mikä olisi suuntani. Näen askeleissani oman voimani, kun seison ihmisten edessä ja ääneni värisee puhuessani, tiedän että vaikka pelko on ja sykkii sisälläni, paperi tärisee sormieni välissä, niin vuosi sitten en olisi edes seissyt siinä. Ihmettelen
itseäni, miten paljon olin yhtäkkiä valmis itsestäni antamaan, olemaan auki tunteineni.

Kun kävelen harmaan Hakiksen lävitse, pysähdyn Kaisiksen sillalle ja seison siinä pitkään hiljaa. Ajatukseni vaativat pysähtymään, tässä on hyvä hetki, ei liikaa mitään, kaiken harmauden keskellä kaikki on heleää. Enkä tiedä olenko enää sama, on sellainen jännä tunne. Tai sitten yritän fuulata itseäni uskomaan jotta tekisin tämän todemmaksi, tarraudun tunteeseen joka saattaa sirpaloitua niinkuin hetket ajan kulussa muuttavat muotoaan, niinkuin merkitykset elävät ajassa ja muuttuvat kaiken aikaa suhteessa sisäiseen tilaamme.

 

En tiedä mitä tapahtuu mutta annan tapahtua, kerrankin vain tapahtua. Hyppään, sitten lennän tai kaadun, loppuenlopuksi päädyn kuitenkin johonkin. Voin ihan hyvin istua hiljaa tunnin ja kaksi, antaa ajan kulua vailla merkitystä - kuulostella mieltäni jolla ei ole mitään sanottavaa, tuntea kaihoa selittämättä, tuntea käsittämätöntä iloa selittämättä, tuntea vapautta vaikka tiedän miten suuri määrä velvollisuuksia odottaa, kaikilla tunteilla ei tarvitse olla nimeäkään, voivat vain vilahtaa ohitseni. Katselen ihmisiä ympärilläni, yksi rakkaus on taas syntymässä näen sen ja viereisessä pöydässä toiset käyvät keskustelua siitä jatketaanko vaiko ei,

yksi maailma syntymässä, toinen hajoamassa. Edessäni on elämä, kaksi käännekohtaa. Olen kuitenkin kaiken sen ulkopuolella, vaikka hetken elänkin mukana satunnaisena spottarina.

Jotenkin olen ehkä sittenkin kasvanut, kun yksi yö sä itket ja sanot näkeväsi muutoksen, että elämä on saanut mussa aikaan uutta vahvuutta, silloin mä tajuan sen itsekin. Ei vain ole mitään hätää, kun ympärilläni on valtava määrä rakkautta, kaikki pelko sen rinnalla kadottaa painoaan. En katoa pelkooni, ei palasia ei mitään. Katoan ehkä liian helposti rakkauteen, mutta se katoaminen on kauneinta maailmassa. (vaikka nyt välillä tekeekin kipeetä kans)

 Keittiön nurkalla on yksi yö turvallisimpia hetkiä, halaus johon voin unohtaa kaiken muun, se on hetki jossa tiedän syntyvän, jotakin haihtuvan, jotakin syntyvän.