Siis ihan kummia hetkiä kertaa sata huutomerkkiä. Kaiken tavallisuuden seassa, valahtaneiden päivien seasta, olen herännyt muutaman kerran ajatukseen mitä hittoa, missä mä olen, tää ei oo mun elämää. Niin kuin irrallisia palasia kaikesta siitä minkä kokee omakseen, eksyneenä vahingossa osaksi outojen kohtaamisten kautta. Sumun takaa, tutkailen väreilevää maailmaa kuin hidastetusta filmistä joka kertaa toisensa jälkeen repeattaa ja yritän koota sitä uusiksi. Mutta maailma katoaa edestäni, sirpaloituu aina ennen kuin ehdin saada sen valmiiksi. Näen kasvosi utuna ja todellisuus on täällä hetken vieras ja etäällä kosketuksestani, en tiedä onko se hetki minuutteja vai tunteja, kuulen vain kitarasi sävelet jotka luovat rytmin jonka perässä en pysy, rytmin jonka elän jokaisen aistini voimin. Olen sen keskellä pienempi kuin tahtoisin enkä osaa sanoa sanaakaan.
Eilen napattiin ystävä hyvän kanssa bussi x ja päädyttiin oudoille kulmille missä hiljaisuus kaikui kerrotalojen sekamelskassa, Kannelmäen pubiin kävi tiemme loppuen lopuksi. Meitä ympäröi toinen vieras maailma (erilainen kuin edellisenä iltana) surullisia ihmiskohtaloita joiden humalainen katse on täynnä melankoliaa ja harhailee kaukaisuuteen, ehkä se hakee elämää joka ei koskaan toteutunut sellaisena kuin sen ehti mielessään rakentaa, jotakin kadotettua aivan varmasti. Ja sitten me, kontrasti - kaksi iänikuista hönöä jotka tanssahtelevat elämän impulssista toiseen eikä mikään ole vielä kulunut loppuun, mikään mahdollisuus ei ole vielä kaadettuna kumoon. On tää elämää, on tää, merkityksettömät hetketkin ovat osa merkittävää kokonaisuutta ymmärrän ja sitten ovat nämä, joista havahdun siihen että hitto miten siistiä elää.
Nykyään olen oppinut vaatimaan vähemmän, rakastaakseni elämää, olen oppinut tyytymään itsessänikin vähempään -todeten, kaikki on ihan hyvin jo näin eikä tarvii muttuu, ei tarvii väkisin myllätä itseään ympäri, löytääkseen. En enää aivan tiedä mitä löytämisella tarkoitan, en edes tiedä mitä varsinaisesti etsisin. Iänikuisia ovat tietyt kysymykset ihmisessä, mutta vastaukset muuttuvat jatkuvasti elämän liikkeen mukana. niitä ehtii vielä myllätä, en kuitenkaan jaksa kuluttaa itseäni loppuun mylläämällä liikaa. en enää.
Olen tuntenut itseni olevaksi ja toisaalla haaleaksi versioksi itsestäni, ennen kaikkea vähän eläväksi kaaokseksi, mutta nykyään osaan elää sen kaaoksen keskellä, koska palikat ovat tulleet tutuiksi. tai jotakin en aivan osaa selittää.
ps. filmifotoi vähän, eikä mitään muokkailu-meininkejä.
4 kommenttia:
Heippa ihana Soffu :) kirjotat varmaan runoja? Löydät niin kauniita sanoja yksinkertaisista ja karuista, mutta myös yltiöpäisen ihanista ja pirskahtelevista asioista ja hetkistä, mikä on todellla kadehdittavaa. Kirjoittaisit varmaan upeita lyriikoita..
Voi Miljaseni! KIITOS, oon sanoistasi kovin otettu. Ja runoista, niitä ei ole tullut itseasiassa vuosiin pahemmin kirjoiteltua, lähinnä kirjoittelu on tätä satunnaista ajatusten virtaa ja hölötystä. Ehkä se välillä vähän muotoutuu "lyyrisempäänkin" muotoon, en tiiä. Oon kyllä funtsinut että olis nasta alkaa kirjoittaa ihan "tosissaan", perehtyä just vaikka nimenomaan runoihin.
Ps. Sulla on kovin sulonen blogi ja ajatusta herättelevää settiä pohdintas! En oo vaan vielä saanut aikaseksi antaa siellä merkkiä itestöni mutta näin oon tuuminut. :) halaus
Moikka! (: kiitos ihanasta kommentistas mun blogissa! Ihan mahtavaa saada palautetta niistä ajatuksista mitä milloinkin sanoiksi tuottaa. Saada todennusta sille että niitä joku mielellään lukee. Päätin siis ilmiantaa myös itseni kun sun blogia oon seuraillu. Vaikka tosiaan olin poissa aika pitkän tovin, oon palannut lukemaan tätä.
Mut oon aivan samaa mieltä Miljan kanssa, sä kirjoitat todella kauniisti!
ps. elämä on ihanaa!
Kiitos superina kivanen! Ihana kuulla on että näin tuumit. Ja todella jokaista sanaa tarkoitin!
Hyvii oloi sinne!
Lähetä kommentti