Uusiutuakseen, ajatteli purkautuvansa, keskelle yötä huutaa ja hiljentyä, hiljaa vaipua uneen kaiken jälkeen.

Otan vastaan kaiken,
mutta puoliakaan en ymmärrä.
(Tärkeintä on kuitenkin tunteminen,
olennaisempaa kuin sen ymmärtäminen että miksi tuntee.)

Epävireinen flow
kello 03.52, olen huurussa, kaipauksen ja täyttymyksen tilassa,
tunteiden polariteettien yhteisymmärryksessä.
Puolittaisen unen kerroksen ja punaviinin raukeasta jälkihumusta
pehmennyt mieli vaeltelee hiljaa levollisena seiniä pitkin kiipeilee, tutkailee arvaamatonta
aika seisahtuu ja olen niin vahvasti tässä
ja samalla on kuin kaikki tunteet elämäni varrelta olisivat pakkautuneet tähän yhteen räpäykseen,
yhdentekevään, vähän surumieliseenkin hetkeen joka on kuin miljoona muuta hetkeä rajamailla. Väläys joka on kaikki. Enkä tiedä pakahdunko vai kuuluisiko räjähtää, liikaa handlattavaksi.





Mietin missä vaiheessa sitä alkaa rakastamaan? Mikä olikaan se kohta jossa random zägä alkoi kutsua itseään kohtaloksi?
Milloin hetket muuttuvat jatkumoksi ja kohtaaminen tarinaksi jolta toivoo paljon aikaa (toisinaan ikuisuuden pituista)? Missä on kliimaksi jota kaikki äikän tunnit aikoinaan etsittiin kaikkialta kuumissaan kuin elämän merkitystä? Milloin tarina alkaa ilmestyä mieleen välähdyksinä joista syntyy kylmiä väreitä? Tai lämpimiä. Ehkä molempia. Mikä nostalgia? Toisinaan tunnen sitä miltein eilisestäkin.Ja yksi nauraa höhöttää sanoessaan että olen kuulemma varhaismummo.
Entä mistä alkaa unohdus? Milloin toinen alkaa hälvetä, muistojäljet hämärtyä ja muuttua osaksi sumua joka vain on osana kaikkea? Milloin voi julistaa olevansa seuraavalla sivulla?

 Lopulta on kai vain vähän turtunut sydän ja hetki kuin tyhjässä asunnossa juuri ennen lähtöä
kun oma kuiskauskin kaikuu tilassa joka on yhtäkkiä niin suuri ja autio,
 oma kätkö on muuttunut anonyymiksi-
mutta kaikkialla haikuja menneiltä vuosilta, viestejä seinille takertuneilta muistoilta
 jotka vain minä yksin tunnen. Merkityksiä jotka olen itse keksinyt.
Kaikki sekin mitä en tule koskaan jakamaan kenellekkään.
Sekä kaikki se mitä jo kohta unohdan kun jatkan uusiin tiloihin, jolloin moni merkityksistä muuttuu yhdentekeviksi ilman tuttua kontekstia.

Ja ehkä onkin niin ettei mikään lopu koskaan kokonaan.
Sisimpään jää kaikesta kaikuja, jotka kuulen näinä yksinäisimpinä yön tunteina.
Riepaleita jotka liehuu mukanani tuulessa
jokaisessa kiireisessä aamussa jossa juoksen jotta ehtisin sinne missä pitää olla
 ja piiloudun syvemmälle huppuuni.
Öisin askeleeni ovat hartaampia ja tunnustelevia, on aikaa ja tilaa tuntea kaikki.

Juuri silloin välähdykset tulevat, muistot pelkäävät katoavansa,
mieli kai taistelee alitajuisesti muutosta vastaan, unohtamisen pelkoa se on. Raunioiden äärellä suru.
Naiivi mieli elättelee että olisi edes kauniit loput, armollisuutta
 ja koittaa toisinaan pitää aivan liian kauan tekohengityksellä elossa sen mikä jo aikaan jäi.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut unohtaa oikeita asioita
ja samaan aikaan olen löytänyt oikean ihmisen,
 josta huomaan yhtäkkiä huomaan välittäväni käsittämättömän paljon.
Miten jo ensimmäisestä katseesta näen millainen sisimpäsi on tänään.
Kaunis se on aina, surussa tai ilossa, sekä kaikessa siltä ja väliltä.

Niin, mitä tapahtuu, kun ollaan ytimessä ja jokin syttyy äkkiä palavasti
kuin äkillinen huuto hiljaisuuteen,
halu juosta, hyppiä, tanssia, huutaa, laulaa, olla vähän klisee, villi ja vapaa
tyhjentää pääkoppansa, uusiutuakseen
purkautua keskellä Hämeentietä, silputa kirjeet joita olen kirjoitellut tällaisina lukemattomina samanlaisina öinä kun olen vyörynnyt tunteita ylitse hallitsemattomasti,
puoliakaan en lähettänyt
sutata kaikki se naiivi rakkauteni ja sytyttää kokko kaiken sen kunniaksi,
irti, ravisuttaa


.......


Ja sitten
 aina välillä on sellaisia hetkiä
että voi hymyillä kaikelle. Hetkiä jolloin en tunne tippaakaan katkeruutta,
tavallaan annan anteeksi aina uudestaan kuten suren ja iloitsenkin aina uudestaan.
Kaikki kohdataan niin lukemattomat kerrat - ja jossain vaiheessa voi ehkä ajatella että kaikki on ihan okei. On tunnettu lävitse niin monta kertaa ettei enää jaksa.
Ne on niitä päiviä jolloin en tarvitse huppuakaan.

  Loppukaneettina veikan kauniit sanat ja täten: kauniit unet ! (näkyyköhän video edes)

"...Sun paperisiivet on tallella...."

Tulis ja pyyhkis loputtoman kaihon katseestani
sumun mielestäni, joka kasvaa etäisyydeksi itseni ja tunteiden välille
jolloin todellisuus alkaa kyseenalaistaa itseään
ottais syleilyyn ja sanois
kultapieni, lakkaa jo etsimästä liikaa tarkoitusta kaikelle
elämä on ja virtaa kaikesta huolimatta, (etsinnöistäs riippumatta kaikki kulkee eteenpäin ja johtolankoja on kaikkialla, suunta hakee ja löytää muotoaan)
järjetöntä tai ei, sitähän se kaikki on
just let it go
selittämättäkin voit tuntea.
Ei kaikkea kuulu palikoida ja kategorisoida,
loputon merkityksellisyyden etsiminen,
vie ahdinkoon jossa juuri paettu merkityksettömyys täyttää pään
(en tiedä ilmentääkö sumu juuri sitä vaiko vain mielen suojautumiskeinona toimiva turvapeite vaiko yksinkertaisesti osa olemassaoloani
mitä onkaan - juuri nyt se on vahvasti osa kaikkea)

ja rationalisointiin kadottaa helposti paljon sitä taianomaista, mysteeristä olemassaolon ihmettä, leveleitä jotka on järjelle liikaa.
Se on liian kovakourainen ottaakseen haltuun kauneimman osan olemassaoloa,
ääripäät, ne tarvitsevat tilaa ja sopivasti uhkarohkeutta ja antautumista jota järki ei koita himmailla.

Välillä on vaan niin pelottavaa antaa itsensä tuntea kaikki. Mutta vielä pelottavampaa on kuitenkin tyhjyys,
hiljaisuus sisimmässäni jossa hengityskin kaikuu.

Minuutit muuttuvat äkkiä tunneiksi, viikko kuukaudeksi ja jatkumoksi laahaavia päiviä, jossa sydän sykkii velttona
ja yhtäkkiä, huomaamatta on kulunut vuosia ja katselen kaikkea tapahtunutta,
ja luullakseni, ymmärrän enemmän kuin silloin mutta silti paljon vähemmän kuin kuvittelin. Kuvittelin kasvavani nopeampaa, että voisin tuntea muutoksen mahtipontisena luissa ja ytimissä, että vuodet koulisivat ja kovettaisivat uuteen uskoon, kyynistäisivät ja veisivät naiiviuteni mukanaan, (syytä ehkä olisi)
mutta kaiken jälkeen on vain se sama kuva, toivekuva, kuvitellusta kasvusta, hölmö tyttö joka uskoo sinisilmäisesti hyvään.

Tää kaikki on jotenkin niin hullua ja käsittämätöntä. Tää olemassaolon homma on niin kokonaisvaltainen, kaikki tapahtuu yhteenpötköön, kaiken aikaa ja ja
olen kai vain vähän väsynyt ja hukassa. Tunteminen on niin suurta aina. Niin suurta että joskus ainoa mitä tuntee on pienuus kaiken sen äärellä.

Välillä tunnen olevani yksinäinen saarreke yön lävitse kulkiessani ja kysymykset joille etsin vastausta, lakaistuvat näihin syksyn pimenneisiin öihin. Kulosaaren sillalla huudan, leikin että kaikki katoaa. Kaikki rumat ajatukset ja häpeä joka on varjostanut kaikkea. Meri on musta ja uhkaava, siinä hetkessä se edustaa itselleni kaikkea, mieleni syvää hiljaisuutta ja etäisyyttä, tuntemattomuutta joka on kuitenkin itsestäni lähtöisin. Askeleeni ovat määrätietoiset, olen uhmakas ja kuitenkin niin pieni samaan aikaan.
Välillä olen vain niin surullinen, raskaat yöt jossa sinä olet kaikkialla, kaipaan mutta en osaa enää itkeä ja kaikki puristuu sisälleni.

 Yhtenä yönä me istumme punaisen hohtoisissa samettiverhojen kätköissä, kolme ajankuvaa ja hiljaa laulamme Maija Vilkkumaan Viimeistä laulua kuin kuiskaten ja tunnen kuinka kylmät väreet vipeltävät lävitseni. Se hetki on hurjan vahva, herään henkiin katsoessani teitä. Sisälläni syttyy, viikkokausia kestänyt tyhjyys löytää hauraan mutta niin vahvan tunnelatauksen. Vieno toiveikkuus ja hymy silmäkulmassa.
Sauhuissa unohdan hetkeksi kaiken muun, ympäröivän maailman ja hetkeksi surukin lakkaa, mun sydän hakkaa, olen huuruinen kevyt mieli enkä etsi pakoreittiä. Annan itseni vain hengittää, laulaa, hengittää, olla hiljaa, olla irrallinen ja olla yhtä, katsoa silmiin, pelotta ja tuntea. Sulkea silmät ja hengittää syvään. Ennen kaikkea tuntea, antautua hetken syvyydelle.

Kun haluaisin huutaa

Sadoittain kuvia, pitkästä aikaa uppoutunut linssin lävitse maailmaan, kadottanut rajat itseni ja muiden välillä. Paloni äärellä, ihmisten äärellä, kohtaamisissa, kaikkialla tavoittelut ydintä, sitä syvintä mihin eivät sanat yllä. Annan itseni kadota ihmisiin. Se uppoutuminen on kenties se 

mitä nimittäisin elämäni tarkoitukseksi, jotakin niin yksinkertaista ja silti 

samalla hurjaa ja selittämätöntä. 

Mä haluan rajata teidät osaksi ikuisuutta ja samalla muistuttaa niiden kuvien kautta rajattomuudestanne, 

oodi inhimillisyydelle, 

sille paljaudelle jossa te olette kaikista kauneimpia. 

On päiviä jolloin katsellessani ihmisvirtaa ympärilläni, valtaa mieleni yhtäkkiä kumma pakahtunut suru. Kaikista teistä, tuntemattomista sattumista ja tarinoista päivien virrassa, joista en tiedä mitään -
hiljaisuus, niin paljon tyhjyyttä täytettäväksi.
 Miten paljon sitä haluaisi joskus kysyä vaikka vierustoveriltaan metrossa että hei, mites elämä, mikä on sun tarinas siellä vastapäätä. Mutta katselen vain vaivihkaa ja koitan lukea kasvojanne.
Hiljaista ajatusleikkiä, jossa te olette mielikuvitukseni voima&inspiraationi.
Tuntemattomuus joka voi olla mitä vain.
 Useimmiten ihmiset säpsähtävät kuin sähköisku olisi nipistänyt. Silloin minäkin palaan kuplaani tarkastelemaan omaa heijastustani ikkunasta hupun piilossa ja tiedän itsekkin pakenevani vaikka sitä kaikkea koitankin uhmata.
Yhtenä päivänä hymyiltiin erään tuntemattoman kanssa toisillemme koko matka, sanomatta sanaakaan. Siinä oli jotain aika maagista, aamubussissa puoliksi unessa yhtäkkinen intensiteetti
kahdesta tuntemattomuudesta.
Silloin mietin kuinka paljon jo pelkistä katseista voi elää ihmisten välillä ja kuitenkaan jättämättä jälkeensä muuta kuin vienon hymyn kasvoille,
hennon muistutuksen siitä miten pienestä yhteys ihmiseen loppuenlopuksi lähtee rakentumaan
kun vain uskaltaa pysähtyä ja katsoa kohti.

Ja miten paljon jo sillä voi olla loppuenlopuksi väliä ihan koko ihmiskuntamme kannalta, että jos katsottaisiinkin kohti eikä aina sivuun.

Palaan mielessäni usein siihen huutavaan naiseen metrossa, jonka katkerat sanat
jäivät kaikuna seinille.
Kuka näkee minut, kuka on se joka hyväksyy minut, ääni kysyi itkien
täynnä uhmaa ja haurautta kuin performanssin lailla kävellen edestakaisin käytävää
ohitse ohittavien katseiden. Ja sisälläni huusin takaisin mä, mä näen. Huulillani nämä sanat.
Mutta uskallukseni petti ja ennen kuin ehdin kerätä itseni, nainen katosi sulkeutuvien ovien taakse.

Näin pelko saa meidät vaikenemaan ja pahan toteutumaan.

Tuskaan vastattiin vain hiljaisuudella ja se pelkurimainen hiljaisuus jäi mieleeni muistutuksena etten enää ikinäkoskaan halua olla yksi niistä jotka vaikenevat toisen tuskan äärellä niin.
Juuri sellainen välinpitämättömyys on se mikä pyyhkii ihmisen näkymättömiin,
katoaa hiljaisuuteen yksi pieni ihminen, vie toivon riekaleetkin mennessään
ja äkkiä sitä on vain unohdettu, puolikuollut maailma.
Yksikin sana olisi voinut tässä hetkessä olla naisen pelastusrengas,
muistutus siitä että hänelläkin on väliä. Mutta en minä, ei yksikään, tehnyt elettäkään
muuttakseen tätä kohtaloa joka nousi estradille avunhuutonsa kanssa.



Kaikki tämä tuntuu olevan käsillä tässä kaaottisessa ja vihantäyteisessä maailmassa, jossa puolet porukasta mesoaa ja taistelee ihmisyyttä vastaan olemattomine argumentteineen. Suvaitsemattomuus&rasisimi kertoo vain ja ainoastaan pienestä aivokapasiteetistä ja sydämettömästä kykenemättömyydestä astua toisen asemaan. Mikä tekee ihmisistä niin kylmäsydämisiä? Sitä on vaikea käsittää. Että etuoikeutetussa, onnekkaassa asemassaan jossa on vapaus toteuttaa lähtökohtaisesti itsekkäitä unelmiaan (joista ihmiset kriisiolosuhteissa eivät voisi haaveksiakkaan kun elämä on vain selviytymistä elämän ja kuoleman rajalla), löytävät oikeutuksen ohittaa ihmisten hädän &tragediat mistä me täällä ei tiedettä halaistua sanaakaan? Mistä kaikki pahuus on saanut alkunsa? Se tekee mut niin helvetin vihaiseksi että välillä tekis mieli huutaa (!!!). Mitään uutta ja tähdellistä sanottavaa mulla ei tästä varmastikkaan ole mitä joku ei jo olisi sanonut, mutta niin. Tämä kaikki saa mut vain niin avuttomaksi ja ahdistuneeksi, että välillä tekisi mieli ravistella koko maapalloa. Näitä pahvipäitä ja mädäntyneitä egoistisia sydämiä.

Jos vain osaisimme&uskaltaisimme kohdata toisemme, huolimatta kuiluista ja siitä ettemme voi koskaan ymmärtää toisen maailmaa kokonaan - ihan riippumatta esimerkiksi siitä mistä juuremme ovat tai mihin uskomme tai jätämme uskomatta,

Ollaan hvyiä toinen toisillemme, joohan

Illuusioista tähän, valtakapuloista ja paljaudesta, pelinappularakkauksista ja niistä ihan oikeista. Inhimillisyyden pelosta ja vapaudesta olla.

(kuunnelkaa ja tsiigatkaa ylläoleva)

Ja niin hiljakseen, väreinä pinnalla, hyökyinä sisälläni
muutos tapahtuu.
Kuva on mielessäni ja vain mielessäni, vasta luonnoksenomainen kuvaus siitä mitltä sisimpäni näyttää aamun paljastavassa valossa, verbaalisesti (vielä) mahdoton.
Kuin kuiskaus, miltein äänetön henkäys ja silti niin pysäyttävä sekunti joka venyy minuuteiksi, syntyy merkitys, jyskeen ja humalaisten naurunremakoiden keskiössä, kaiken seassa tämä kuiskaus, täyttää minut äkkiä uudella voimalla, määrittelee itseni uudella tavalla. Ja hetken olen itseni ulkopuolella mutta en hajoamassa ja hukkumassa vaan tutkimusmatkalla, löytöretkellä tosiasioiden äärelle. Maisemat jotka luulin tunteneeni, näyttävät uusia näkymiä,
on niin monta huikeeta perspektiiviä
ja tutuimmassakin aina niin paljon tuntemattomuutta ja selittämätöntä pimeyttä, yksityiskohtia joilla on yhtäkkiä merkitystä tässä tarinassa, näen uusia terälehtiä, tarinassa jossa piirtelen uusia polkuja, silmät kiinni kuljetan kättä paperilla
ja ja ja (pitkä pitkä hiljaisuus, sanat empivät)
huomaan luottavani.
Eikä se ole sitä että antautuisin koko maailmalle mahtipontisesti, heittäytymistä rieattaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle huutaen vapauttani liput liehuen, mutta fiilistelen ja teen silti ja se on ihan tarpeeksi. Se on hienovaraista, muille miltein näkymätöntä. Jonkun silmissä näytän ehkä eksyneeltä hortoilijalta, mutta tosiasiassa olen antanut itselleni luvan vain hengähtää, joskus istua hiljaa ja tarkkailla, tarvitsematta todistella ihmisille mitään. 

Yksi ajatus valaisi koko pimeyteni. Kaaos hehkulamppujen valossa, sai hiljentymään, hetkeksi sekoamaan. Vuosia sitten löytämäni kauneus strobovaloissa ja kummassa sekavuudessa, marraskuun tähdissä, kulminoitui hölmöyteni kuvaksi- sokeudeksi vaaran äärellä, kuplaksi missä pahuutta ei ollut vaikka olikin ja joka sirpaloitui kun sitä kosketti. Eli ajatuksesta, mutta ei kestänyt päivän valoa. Aamun kajossa, tuoreessa valossa kauneus oli tumma jälki sydämmessäni, mustelma joka tuntui kaikkialla vihlovana kun ymmärsin tarkoitukseni ja tuhon jonka olin saanut aikaan. Olin hamstrannut sisälleni niin paljon kohtaamisia jotka kuvittelin kohtaloiksi, selittämätöntä sumua ja niin paljon illuusioita joihin olin kiinnittänyt toivoni ja odotuksen, tikittävän odotuksen johon hukkasin niin kauan että sokaistuin sille kauneudelle joka oli todellisinta kaikista. Monelle kauneudelle, jotka olisivat ansainneet tulla nähdyksi.

 Eikä kukaan näe, mutta minä tunnen ja tiedän. Kantapään kautta, kipeetä tekee toki, mutte tehokasta on. Huomaamatta olen muuttunut, tietämättä vielä miten sen muutoksen sanoittaisi, mutta olen tuntenut omat raamini toisin kuin ennen,
antanut itselleni luvan hengähtää häilyvyydessäni ja  kohdannut peilistä määrätietoisemman ihmisen.

Tehnyt itselleni lupauksia, katsonut syvälle silmiin, katoamatta.

Opetellut luovuttamaankin oikeilla hetkillä, sillä joskus se on parasta mitä voi itsensä hyväksi tehdä eikä mitään sellaista kuin heikkous. Niin kauan etsin vahvuutta ja todistetta sille aivan vääristä paikoista.
Kaiken tämän päätteeksi, on maailmani ja todellisuuteni ollut vähemmän sumuinen. Raaka totuus ja pettymys ihmiseen, ravisteli näkemään.

Ja niin lakkasin eräänä yönä odottamasta, ymmärtäessäni samalla kertaa oman arvoni ja arvottomuuteni. että joskus se on silkkaa ajan hukkaa, etsiä kerran kohdattua kauneutta ja hyvyyttä tai odottaa selitystä, armollisuutta&lämpöä sieltä missä sitä ei (enää) ole.

Yöllä istun keittiön lattialla pieneksi käpertyneenä ja itken, huojennusta, ymmärryksen tuomaa vapautusta. Ja olen taas tässä.

Hetkien kontrasteista, funtsin ja ihmettelen, tietämättä miten paljon itseltään voi odottaa

Mä ihmettelen näitä kontrasteja, miten kummallinen hetkien sarja yksi ihmiselämä on. Jo yksi päivä sen riittää kiteyttämään. Miten hetkessä sydän pehmentyy ja kovettuu, täyttyy ja tyhjenee kaikesta ympärillään ja sisällään tapahtuvasta.

60 minuutin sisällä voi ehtiä tuntea niin paljon. 

Ensin oli kaatosade, keltainen sadetakki ja marimekon raitaiset kalsarini joilla lähdin pientä menninkäistoveria saattamaan ratikkapysäkille. Käsi sydämelleni eksyi kuin huomaamatta kun kaukaa tunnistin äkkiä tutun selän ja askeleiden tutun rytmin, hetken mietin huutavani perääsi mutta rohkeuteni viiveeseen katosit, nurkan taakse. Jokainen sekunti on sellaisella hetkellä äärimmäisen merkittävä. Nurkan takana kuin toinen aika, jonka perään en lähde juoksemaan. Päätän odottaa seuraavaan sattumaan, jos sellainen on tullakseen. Mitä kauempana on historia, sen helpompi se on kohdata tai ohittaa hetken tullessa, riippuen mitä hetki on valmis ottamaan vastaan. Itse kaiken ja koko totuuden, no more games.

Seuraavalla nurkalla ajattelen näitä sekuntteja ja kysyn itseltäni mitä tunnen, kunnes säpsähdän ajatuksistani siihen kun tuntematon nainen pamahtaa itkien luokseni ja kysyy tupakkaa. Hämilläni katson ventovieraan humalaista anovaa katsetta ja kysyn onko jokin hätänä, osoittaa turvonnutta poskeaan. Näyttääkö sika pahalta, kysyy huuli väpättäen. Nyökkään hiljaa, hipaisen olkapäätä, kasvoja en uskalla. Mitä on tapahtunut, kysymykseni jää ilmaan kaikumaan. Hetken päästä tulee mies ja nainen alkaa huutamaan älä koske älä vittu enää ikinä koske. Perässä toinen nainen tai pikemminkin tyttö joka on hiljainen ja katse pakenee tilanteen kauhua. Ja minä seison siinä ulkopuolisena kuin lasikuvun takana ja kuitenkin yhtäkkiä samalla jotenkin kummasti osallisena ja olen aivan helvetin hukassa, kun mieleni haluaisi huutaa ja nyrkkini mottaista ärjyä, ottaa vastuun ja suojella, mutta (sydämetön) järkeni käskee vaikenemaan. Vain katseeni uskaltaa haastaa sen pienen mitättömän sekunninverran, joka kysyy mitä helvettiä. Sitten hiljaisuus. Toinen sekunti ja nainen juoksee Hämeentien pimeyteen, huikkaa että poliisit on tilattu jo. Kuin kertoakseen että älä kanna huolta. Toinen juoksee perään. Mies jää seisomaan avuttomana paikoilleen, mä lähden hiljaa pois. Mutta koko loppumatkan mietin tätä naista itkien. Ja mietin vieläkin.

Niin paljon elämä on vain näitä sattumanvaraisia vilauksia kohtaloista, repaleita elämistä joista näemme vain yhden kuvan irrallaan muista - mutta joihin emme ohikulkumatkalla osaa tai pysty vaikuttamaan. Niin paljon tavoittamatonta surua ja tyhjyyttä, joka paistaa ihmisten kasvoilta.

Kuinka sydäntäsärkevää on nähdä kohtaloita ja kärsimystä jonka äärellä ei osaa tehdä tai sanoa mitään. Ja jälkikäteen itseään syyttää aina pelkuruudesta. Vaikka tietääkin että oikeuden voitto (suorat sanat, henkinen nyrkki, puolustus ja solidaarisuuden ele) olisi luultavasti saanut aikaan vain toisen mustan silmän ja turvonneen posken. Ja sekö olisi muuttanut oleellisesti jotakin? Ainakin olisi toiminut oikein ja olisi vähän vapaampi tämän maailman kylmäävästä syndroomasta nimeltä välinpitämättömyys. Yritys se on siitä huolimatta parempaan maailmaan vaikka lopputulos ei olisikaan muutos pahantekijässä. Se on niin kuin ajatus pienistä puroista josta syntyy suuria jokia. Mutta joskus sitä kaiketi alitajuisesti tai tietoisesti suojelee itseään tältä pahalta, pelkää tätä pahaa niin että perääntyy, koska pelkää omaa heikkouttansa vaaran äärellä. Ollaanko silloin itsekkyyden ytimessä? Vaikka inhimillisyys, niin, se antaa anteeksi paljon, mutta joskus ehkä aivan liikaakin. 

Matkalla kotiin neljä ranskalaista kierii ruohomäkeä ja nauraa huutaen, carpe diem on käsillä. Huutonaurua, kun nurkan takana oli huutoitkua. Kliimaksista toiseen. Mua itkettää ja hymyilyttää samaan aikaan, ääripäät rinnatusten.

Kotiovella kaksi siiliä syö pullaa pussista jonka naapurin mummo on heittänyt taas ikkunastaan. Mummo joka on ehkä kadottanut jo otteensa tähän todellisuuteen, haperoitunut muisti ja harhaileva tyhjä katse, mutta ei sydäntä kuitenkaan, se on vielä tallella. Jään katselemaan sitä näkyä pitkäksi aikaa ja hetkeksi on kauaksi jäänyt episodi, on vain tämä liikuttava hetki, siilien kohtaaminen pullapussin äärellä yön pimeydessä. Siihen ripustan toivoni.