Illuusioista tähän, valtakapuloista ja paljaudesta, pelinappularakkauksista ja niistä ihan oikeista. Inhimillisyyden pelosta ja vapaudesta olla.

(kuunnelkaa ja tsiigatkaa ylläoleva)

Ja niin hiljakseen, väreinä pinnalla, hyökyinä sisälläni
muutos tapahtuu.
Kuva on mielessäni ja vain mielessäni, vasta luonnoksenomainen kuvaus siitä mitltä sisimpäni näyttää aamun paljastavassa valossa, verbaalisesti (vielä) mahdoton.
Kuin kuiskaus, miltein äänetön henkäys ja silti niin pysäyttävä sekunti joka venyy minuuteiksi, syntyy merkitys, jyskeen ja humalaisten naurunremakoiden keskiössä, kaiken seassa tämä kuiskaus, täyttää minut äkkiä uudella voimalla, määrittelee itseni uudella tavalla. Ja hetken olen itseni ulkopuolella mutta en hajoamassa ja hukkumassa vaan tutkimusmatkalla, löytöretkellä tosiasioiden äärelle. Maisemat jotka luulin tunteneeni, näyttävät uusia näkymiä,
on niin monta huikeeta perspektiiviä
ja tutuimmassakin aina niin paljon tuntemattomuutta ja selittämätöntä pimeyttä, yksityiskohtia joilla on yhtäkkiä merkitystä tässä tarinassa, näen uusia terälehtiä, tarinassa jossa piirtelen uusia polkuja, silmät kiinni kuljetan kättä paperilla
ja ja ja (pitkä pitkä hiljaisuus, sanat empivät)
huomaan luottavani.
Eikä se ole sitä että antautuisin koko maailmalle mahtipontisesti, heittäytymistä rieattaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle huutaen vapauttani liput liehuen, mutta fiilistelen ja teen silti ja se on ihan tarpeeksi. Se on hienovaraista, muille miltein näkymätöntä. Jonkun silmissä näytän ehkä eksyneeltä hortoilijalta, mutta tosiasiassa olen antanut itselleni luvan vain hengähtää, joskus istua hiljaa ja tarkkailla, tarvitsematta todistella ihmisille mitään. 

Yksi ajatus valaisi koko pimeyteni. Kaaos hehkulamppujen valossa, sai hiljentymään, hetkeksi sekoamaan. Vuosia sitten löytämäni kauneus strobovaloissa ja kummassa sekavuudessa, marraskuun tähdissä, kulminoitui hölmöyteni kuvaksi- sokeudeksi vaaran äärellä, kuplaksi missä pahuutta ei ollut vaikka olikin ja joka sirpaloitui kun sitä kosketti. Eli ajatuksesta, mutta ei kestänyt päivän valoa. Aamun kajossa, tuoreessa valossa kauneus oli tumma jälki sydämmessäni, mustelma joka tuntui kaikkialla vihlovana kun ymmärsin tarkoitukseni ja tuhon jonka olin saanut aikaan. Olin hamstrannut sisälleni niin paljon kohtaamisia jotka kuvittelin kohtaloiksi, selittämätöntä sumua ja niin paljon illuusioita joihin olin kiinnittänyt toivoni ja odotuksen, tikittävän odotuksen johon hukkasin niin kauan että sokaistuin sille kauneudelle joka oli todellisinta kaikista. Monelle kauneudelle, jotka olisivat ansainneet tulla nähdyksi.

 Eikä kukaan näe, mutta minä tunnen ja tiedän. Kantapään kautta, kipeetä tekee toki, mutte tehokasta on. Huomaamatta olen muuttunut, tietämättä vielä miten sen muutoksen sanoittaisi, mutta olen tuntenut omat raamini toisin kuin ennen,
antanut itselleni luvan hengähtää häilyvyydessäni ja  kohdannut peilistä määrätietoisemman ihmisen.

Tehnyt itselleni lupauksia, katsonut syvälle silmiin, katoamatta.

Opetellut luovuttamaankin oikeilla hetkillä, sillä joskus se on parasta mitä voi itsensä hyväksi tehdä eikä mitään sellaista kuin heikkous. Niin kauan etsin vahvuutta ja todistetta sille aivan vääristä paikoista.
Kaiken tämän päätteeksi, on maailmani ja todellisuuteni ollut vähemmän sumuinen. Raaka totuus ja pettymys ihmiseen, ravisteli näkemään.

Ja niin lakkasin eräänä yönä odottamasta, ymmärtäessäni samalla kertaa oman arvoni ja arvottomuuteni. että joskus se on silkkaa ajan hukkaa, etsiä kerran kohdattua kauneutta ja hyvyyttä tai odottaa selitystä, armollisuutta&lämpöä sieltä missä sitä ei (enää) ole.

Yöllä istun keittiön lattialla pieneksi käpertyneenä ja itken, huojennusta, ymmärryksen tuomaa vapautusta. Ja olen taas tässä.