Illuusioista tähän, valtakapuloista ja paljaudesta, pelinappularakkauksista ja niistä ihan oikeista. Inhimillisyyden pelosta ja vapaudesta olla.

(kuunnelkaa ja tsiigatkaa ylläoleva)

Ja niin hiljakseen, väreinä pinnalla, hyökyinä sisälläni
muutos tapahtuu.
Kuva on mielessäni ja vain mielessäni, vasta luonnoksenomainen kuvaus siitä mitltä sisimpäni näyttää aamun paljastavassa valossa, verbaalisesti (vielä) mahdoton.
Kuin kuiskaus, miltein äänetön henkäys ja silti niin pysäyttävä sekunti joka venyy minuuteiksi, syntyy merkitys, jyskeen ja humalaisten naurunremakoiden keskiössä, kaiken seassa tämä kuiskaus, täyttää minut äkkiä uudella voimalla, määrittelee itseni uudella tavalla. Ja hetken olen itseni ulkopuolella mutta en hajoamassa ja hukkumassa vaan tutkimusmatkalla, löytöretkellä tosiasioiden äärelle. Maisemat jotka luulin tunteneeni, näyttävät uusia näkymiä,
on niin monta huikeeta perspektiiviä
ja tutuimmassakin aina niin paljon tuntemattomuutta ja selittämätöntä pimeyttä, yksityiskohtia joilla on yhtäkkiä merkitystä tässä tarinassa, näen uusia terälehtiä, tarinassa jossa piirtelen uusia polkuja, silmät kiinni kuljetan kättä paperilla
ja ja ja (pitkä pitkä hiljaisuus, sanat empivät)
huomaan luottavani.
Eikä se ole sitä että antautuisin koko maailmalle mahtipontisesti, heittäytymistä rieattaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle huutaen vapauttani liput liehuen, mutta fiilistelen ja teen silti ja se on ihan tarpeeksi. Se on hienovaraista, muille miltein näkymätöntä. Jonkun silmissä näytän ehkä eksyneeltä hortoilijalta, mutta tosiasiassa olen antanut itselleni luvan vain hengähtää, joskus istua hiljaa ja tarkkailla, tarvitsematta todistella ihmisille mitään. 

Yksi ajatus valaisi koko pimeyteni. Kaaos hehkulamppujen valossa, sai hiljentymään, hetkeksi sekoamaan. Vuosia sitten löytämäni kauneus strobovaloissa ja kummassa sekavuudessa, marraskuun tähdissä, kulminoitui hölmöyteni kuvaksi- sokeudeksi vaaran äärellä, kuplaksi missä pahuutta ei ollut vaikka olikin ja joka sirpaloitui kun sitä kosketti. Eli ajatuksesta, mutta ei kestänyt päivän valoa. Aamun kajossa, tuoreessa valossa kauneus oli tumma jälki sydämmessäni, mustelma joka tuntui kaikkialla vihlovana kun ymmärsin tarkoitukseni ja tuhon jonka olin saanut aikaan. Olin hamstrannut sisälleni niin paljon kohtaamisia jotka kuvittelin kohtaloiksi, selittämätöntä sumua ja niin paljon illuusioita joihin olin kiinnittänyt toivoni ja odotuksen, tikittävän odotuksen johon hukkasin niin kauan että sokaistuin sille kauneudelle joka oli todellisinta kaikista. Monelle kauneudelle, jotka olisivat ansainneet tulla nähdyksi.

 Eikä kukaan näe, mutta minä tunnen ja tiedän. Kantapään kautta, kipeetä tekee toki, mutte tehokasta on. Huomaamatta olen muuttunut, tietämättä vielä miten sen muutoksen sanoittaisi, mutta olen tuntenut omat raamini toisin kuin ennen,
antanut itselleni luvan hengähtää häilyvyydessäni ja  kohdannut peilistä määrätietoisemman ihmisen.

Tehnyt itselleni lupauksia, katsonut syvälle silmiin, katoamatta.

Opetellut luovuttamaankin oikeilla hetkillä, sillä joskus se on parasta mitä voi itsensä hyväksi tehdä eikä mitään sellaista kuin heikkous. Niin kauan etsin vahvuutta ja todistetta sille aivan vääristä paikoista.
Kaiken tämän päätteeksi, on maailmani ja todellisuuteni ollut vähemmän sumuinen. Raaka totuus ja pettymys ihmiseen, ravisteli näkemään.

Ja niin lakkasin eräänä yönä odottamasta, ymmärtäessäni samalla kertaa oman arvoni ja arvottomuuteni. että joskus se on silkkaa ajan hukkaa, etsiä kerran kohdattua kauneutta ja hyvyyttä tai odottaa selitystä, armollisuutta&lämpöä sieltä missä sitä ei (enää) ole.

Yöllä istun keittiön lattialla pieneksi käpertyneenä ja itken, huojennusta, ymmärryksen tuomaa vapautusta. Ja olen taas tässä.

Hetkien kontrasteista, funtsin ja ihmettelen, tietämättä miten paljon itseltään voi odottaa

Mä ihmettelen näitä kontrasteja, miten kummallinen hetkien sarja yksi ihmiselämä on. Jo yksi päivä sen riittää kiteyttämään. Miten hetkessä sydän pehmentyy ja kovettuu, täyttyy ja tyhjenee kaikesta ympärillään ja sisällään tapahtuvasta.

60 minuutin sisällä voi ehtiä tuntea niin paljon. 

Ensin oli kaatosade, keltainen sadetakki ja marimekon raitaiset kalsarini joilla lähdin pientä menninkäistoveria saattamaan ratikkapysäkille. Käsi sydämelleni eksyi kuin huomaamatta kun kaukaa tunnistin äkkiä tutun selän ja askeleiden tutun rytmin, hetken mietin huutavani perääsi mutta rohkeuteni viiveeseen katosit, nurkan taakse. Jokainen sekunti on sellaisella hetkellä äärimmäisen merkittävä. Nurkan takana kuin toinen aika, jonka perään en lähde juoksemaan. Päätän odottaa seuraavaan sattumaan, jos sellainen on tullakseen. Mitä kauempana on historia, sen helpompi se on kohdata tai ohittaa hetken tullessa, riippuen mitä hetki on valmis ottamaan vastaan. Itse kaiken ja koko totuuden, no more games.

Seuraavalla nurkalla ajattelen näitä sekuntteja ja kysyn itseltäni mitä tunnen, kunnes säpsähdän ajatuksistani siihen kun tuntematon nainen pamahtaa itkien luokseni ja kysyy tupakkaa. Hämilläni katson ventovieraan humalaista anovaa katsetta ja kysyn onko jokin hätänä, osoittaa turvonnutta poskeaan. Näyttääkö sika pahalta, kysyy huuli väpättäen. Nyökkään hiljaa, hipaisen olkapäätä, kasvoja en uskalla. Mitä on tapahtunut, kysymykseni jää ilmaan kaikumaan. Hetken päästä tulee mies ja nainen alkaa huutamaan älä koske älä vittu enää ikinä koske. Perässä toinen nainen tai pikemminkin tyttö joka on hiljainen ja katse pakenee tilanteen kauhua. Ja minä seison siinä ulkopuolisena kuin lasikuvun takana ja kuitenkin yhtäkkiä samalla jotenkin kummasti osallisena ja olen aivan helvetin hukassa, kun mieleni haluaisi huutaa ja nyrkkini mottaista ärjyä, ottaa vastuun ja suojella, mutta (sydämetön) järkeni käskee vaikenemaan. Vain katseeni uskaltaa haastaa sen pienen mitättömän sekunninverran, joka kysyy mitä helvettiä. Sitten hiljaisuus. Toinen sekunti ja nainen juoksee Hämeentien pimeyteen, huikkaa että poliisit on tilattu jo. Kuin kertoakseen että älä kanna huolta. Toinen juoksee perään. Mies jää seisomaan avuttomana paikoilleen, mä lähden hiljaa pois. Mutta koko loppumatkan mietin tätä naista itkien. Ja mietin vieläkin.

Niin paljon elämä on vain näitä sattumanvaraisia vilauksia kohtaloista, repaleita elämistä joista näemme vain yhden kuvan irrallaan muista - mutta joihin emme ohikulkumatkalla osaa tai pysty vaikuttamaan. Niin paljon tavoittamatonta surua ja tyhjyyttä, joka paistaa ihmisten kasvoilta.

Kuinka sydäntäsärkevää on nähdä kohtaloita ja kärsimystä jonka äärellä ei osaa tehdä tai sanoa mitään. Ja jälkikäteen itseään syyttää aina pelkuruudesta. Vaikka tietääkin että oikeuden voitto (suorat sanat, henkinen nyrkki, puolustus ja solidaarisuuden ele) olisi luultavasti saanut aikaan vain toisen mustan silmän ja turvonneen posken. Ja sekö olisi muuttanut oleellisesti jotakin? Ainakin olisi toiminut oikein ja olisi vähän vapaampi tämän maailman kylmäävästä syndroomasta nimeltä välinpitämättömyys. Yritys se on siitä huolimatta parempaan maailmaan vaikka lopputulos ei olisikaan muutos pahantekijässä. Se on niin kuin ajatus pienistä puroista josta syntyy suuria jokia. Mutta joskus sitä kaiketi alitajuisesti tai tietoisesti suojelee itseään tältä pahalta, pelkää tätä pahaa niin että perääntyy, koska pelkää omaa heikkouttansa vaaran äärellä. Ollaanko silloin itsekkyyden ytimessä? Vaikka inhimillisyys, niin, se antaa anteeksi paljon, mutta joskus ehkä aivan liikaakin. 

Matkalla kotiin neljä ranskalaista kierii ruohomäkeä ja nauraa huutaen, carpe diem on käsillä. Huutonaurua, kun nurkan takana oli huutoitkua. Kliimaksista toiseen. Mua itkettää ja hymyilyttää samaan aikaan, ääripäät rinnatusten.

Kotiovella kaksi siiliä syö pullaa pussista jonka naapurin mummo on heittänyt taas ikkunastaan. Mummo joka on ehkä kadottanut jo otteensa tähän todellisuuteen, haperoitunut muisti ja harhaileva tyhjä katse, mutta ei sydäntä kuitenkaan, se on vielä tallella. Jään katselemaan sitä näkyä pitkäksi aikaa ja hetkeksi on kauaksi jäänyt episodi, on vain tämä liikuttava hetki, siilien kohtaaminen pullapussin äärellä yön pimeydessä. Siihen ripustan toivoni.

Tarinoista ja vaikutuksista, joista voisin kirjoittaa jokaisesta tuhatsivuisen romaanin verran ja diibadaa

Lukkoja. Aina samat solmut, joihin kadotan hetkeksi toivoni ja itseni. Kumitusjälkiä kaikkialla, mutta ääriviivat ovat painautuneet niin syvälle. Kasvot jotka ovat kuin filtterit jotka haalistavat jokaisen näkymän ja sumentavat horisontin, vihlovat kuin ylä-äänet tärykalvojen äärirajoja koetellen. Makaan ruohomättäällä silmät kiinni levollisena ja hetkeen en ole missään, korkeintaan kuvitteelisessa maailmassa, josta on eliminoitu kaikki pahuus, pastellisessa mielenimaisemassa. Yhtäkkiä tajuan olevani Kontulassa ja kupla poksahtaa, ensirakkauteni kukkulalla, olen puolinaisessa unessa kun tumma basson soundi särisee koko kehossani, siinä on jotakin uhkaavaa mutta kokonaisvaltaisuudessaan pirun vaikuttavaa. (Mikä siinä tytössä kiehtoikaan, jälkikäteen selittämätöntä.) Hallitsematon voima. Kuin himo, eläimellinen vietti. Miten jotkut ottavat haltuunsa yhtäkkiä toisen ihmisen, rakkaus on valtakapuloista suurin. Ja miltein huomaamatta vievät ihmiseltä itseltään vallan, itsemääräämisoikeus joka jää manipuloinnin varjoon. Tämän olen oppinut jo parin tarinan loppuhuipennuksena.

Ja jälkikäteen on mahdotonta sanoa tapahtuiko kaikki silkkaa sattumaa vaiko pitkällisen laskelmoinnin lopputulemana. Vuosi taakseppäin, isot kelat. Toinen tyttö, toinen tarina. Mutta mitä tuntee, on rikkinäisyys ja häpeä omasta hölmöydestä, että antoikin itsensä uskoa siihen mitä näki. Miten rakkaus hukuttaa, sokeaa sitähän se on. Minä olen kadottanut itseni lukemattoman moneen (mutta niinhän meistä kaikki?), monet ovat koetelleet ehkä rajojani, mutta vain yksi on rikkonut tärykalvoni ja yltänyt ytimeen asti. Ensin oli haikuja, 6 kirjettä postiluukussa, hentoja hipaisuja poskellani ja sydäntä vasten kunnes jokin lähti vierimään, kerroskerrokselta kunnes yhtäkkiä ymmärsin valta-asetelman syntyneen. Vaivihkaa kaikki tapahtui. Paperisilppuri. Muistan sen kesän nelisen vuott takaperin kun vihdoin sain "kunnon" työtehtävän hiljaisella toimistohuoneella, paperien silppurointi. Voi miten teinkään sitä pitkään ja antaumuksella kun ei muutakaan ollut ja kaiken aikaa mieleni oli siellä jossakin, oli tilaa ajatella, niisä kasvoissa joihin rakastuin niin yhtäkkiä Tervasaaren yössä. Lyhyt mutta itselleni niin merkittävä tarina niinä aikoina.

Mutta myöhemmin osaan palata myös kauneuteen, alkujen yksinkertaisuuteen, kun kaikki näyttäytyy illuusion omaisena suurena mahdollisuutena. Silloin muistan kipeänkin elävästi lempeän katseen pakkasyössä kun hiljaa puhuimme, kerroit tarinasi miltein kuiskaten isästäsi ja muusta ja pidit kädestäni kiinni. Ja haluan uskoa että se hetki oli totta, puhdasta kauneutta vailla pelejä. Yhteen hetkeen saattaa kiteytyä kaikki.

Yhdessä hetkessä voi synnyttää kokonaisen maailman, kyseenalaistaa kaiken entisen. 

Naiivi usko hyvyyteen on kauneudessaan uhkarohkeaa, mutta siitä uskosta elän. Se on lähtökohtani, että te ihmiset olette hyviä lempeitä tyyppejä hyvine tarkoitusperineen - kunnes toisin todistetaan. Vaikka sanotaankin että pessimisti ei pety (koska optimisti tipahtaa korkeammalta ja diipadaa) mutta mielummin elän hyvässä uskossani kuin jatkuvasti varuillani/valmiina putoamaan - vaikka sitten kevyempi lasku olisikin. 

Ja yksikään epätoivokaan ei ole koskaan pelkkää pimeyttä, koska aina on jotakin mikä pitää kiinni tässä maailmassa. Nimittäin just ne hyvät tyypit, joiden kohdalla hyvä on ja pysyy. Pettämätön hyvä. Muistan keskustelun jonka kävimme pyöreän pöydän äärellä, puhdas valkoinen, uusi alku jonka päällä korkkasimme punaviinin pohjat ja yrttiteetä. Muistan joka ikisen sanan siinä pyöreän pöydän äärellä kohdatessamme. (Kolmas tarina, vasta alkanut.) Ja ajattelin tämä on jonkin kauniin alku, taas yksi syntymisen hetki. Tärkeä hetki. Ja kun katson sinua siinä, tietämättä vielä edes koko tarinaasi, jotenkin vain tiedän, tässä ei ole pelkoa. Olet hyvä ihminen.

Kun kaksi vielä hetki sitten ventovierasta yhtäkkiä näkevät toisensa. Kuva ihmisvilinästä kun ensiksi ihan vain sattumanvaraisesti katseet kohtaavat sekunninmurto-osan, yksi miljoonasta - mutta hetki myöhemmin on käännyttävä vielä katsomaan, ja bing, jotakin merkittävää tapahtuu juuri sillä sekunnilla. Sattumanvaraiset ohikulkijat muuttuvat merkityksiksi, vaikuttajiksi, yksi miljoonasta ehkä, mutta yhtäkkiä unohtumaton. Joku jonka kanssa haluaisi koluta vaikka koko maailman verran.

Jokaisessa kaaoksessani häilyvänä näen sen pienen tytön joka joskus olin. Seisomassa hiljaa mutta määrätietoisena vastapäätäni, kädet puuskassa silmät sirillään, kunnes purskahtaa hihittämään ja lopulta vakavoituu ja katsoo vain syvissä mietteissä. Se tyttö muistuttaa viattomuudesta ja puhtaasta uskosta ihmisiin ja maailmaan, armollisuudesta, olemisen pohjimmaisesta yksinkertaisuudesta. Että on minullakin väliä, yhtä paljon kuin meistä jokaisella. Vaikka välillä häpeä on mustaa suota johon saatan hukata päivän ja toisen, lopulta silmät avautuvat aina ja löydän voimani ja uskallukseni. Kaikilla oma potentiaalinsa tämän maailman rakentamiseksi, jälkiä voi jättää niin miljoonin tavoin. Jokaisessa niistä heijastus yhdestä olemassaolosta. Kiehtovia jälkiä, joissa on niin monta tarinaa.

Vaikka joskus meistä tuleekin vain lukuja, niin vielä jokainen luku on ihan oma selviytymistarinansa, josta voi oppia niin paljon. Kaikki olemme toinen toisillemme oppilaita ja opettajia. Olen kiitollinen joka ikisestä, kohtaamisista jotka luovat suurimman merkityksen tälle(kkin) elämälle. Noni juuh elikkäs, taas päästiin mahtipontiseen loppukaneettiin, meitsi lähtee nyt luomaan tätäkin päivää todeksi, amen ja zau sitte !!

Kun kerran lumouduin, oli aikakapseli ja kaatosade, oli monta selittämättämyyttä ja hiljaisuus joka puhui

Viimeiset kolme päivää olen ollut pitkästä aikaa onnellinen. Kaikki lähti yhdestä harmaasta iltapäivästä, pienestä hengästyneestä keskustelusta jossa sanoja oli vähän mutta painoa paljon, enemmän kuin missään pitkään aikaan. Katkeruudesta, siitä sä kysyit. Kuin yhtäkkiä uhmaten rikoit hiljaisuuden, lempeästi mutta määrätietoisesti. Ja minä menin hämilleni, pienen lapsen lailla häkellyin ja menetin kykyni verbalisoida itseni. Sekunnit tuntuivat painavan minuutteja, mutta taas jälleen hiljaisuus välissämme taisi puhua enemmän kuin sanat joita yritin turhaan etsiä. Jokin minussa siinä hätkähti ja muuttui, kuin samalla sekunnilla.

Vihreällä kukkulalla istun punaviinipullo sylissäni ja lumoudun Tuomari Nurmiosta, hänen rosoisesta charmistaan ja tarinoista jotka eivät ole liian sliipattuja, syntyneet elävästä elämästä, ei vain väkisin luotu olemaan jotakin. Ei tarvita loppuunasti hiottuja ja laskelmoituja lauseita ja rakenteita, vain tunne ja inessä ollaan. Tarinoita joissa kauneus syntyy juuri siitä rosoisuudesta, kiteytymistä, kohtaamisista Flemarilla, spugesta joka odottaa vain jotakuta joka antais handuns, meitä kaikkia yhdistävästä kipeästä kaipauksesta. Mutta se hetki, ajattelin vain miten hyvältä tuntuu olla siinä. Yksinkertainen toteamus hyvyydestä, taisteluiden jälkeen se tuntuu joka kerta niin kumman yksinkertaiselta - kuin simsalabim. Hassu illuusio. Niinkuin keskustelu jonka päätteeksi sanoo "Helppo nakki" vaikkei ollutkaan.
Tosiasiassa olen ollut kuitenkin aika eksynyt ja aika helvetin pitkään, tavallaan koko elämä on ollut sitä joka toinen hetki (saanette meikäläisen vähän kärjistää mutta totuus on about siinä)

Taivas on harmaa, mutta se hohkaa. Siitä harmaudesta puskee toivo, ei epätoivoinen sankka luoksepääsemätön sumukasa. Käsinkosketeltavaa, lokit huutavat samaa rosoa ja intohimoa elämää kohtaan kuin Nurmio ja annan kaiken sekoittua. Vanha rouva tanssii vehreässä fleecepaidassaan vehrellä nurmella kädet levällään ja on kuin itse äitimaa. Ei vuodet paina kun euforia valtaa transsin lailla. Nuoret rakastavaiset humaltuvat toisistaan ja tyttö pyörii niin monta kierrosta että miltein katoaa valon nopeuteen, hullu pyörre rakkaus.

Humallun, ehkä vähän punaviinin tähden mutta ennen kaikkea se on jotakin mikä tulee vielä syvempää, vielä enemmän totena. Vieressä yksi rakkaimista, johon välillä nojaan, painan leuan olkapäätä vasten, sillä pienellä eleellä osoitan rakkauttani (shit sherlock). Ja mieleni valtaa hassu ajatus tässä yön humussa siitä että tavallaanhan me ollaan osoittamassa jotakin tällä planeetalla kaiken aikaa, joko itsellemme, sinulle siinä vieressä jota hipaisen kuin ohimennen keskellä ajatusteni kaaosta josta jokin tarttuu ruudulle juuri tällä sekunnilla, häivhdys kaikkea kaikesta. Jokaisessa hipaisussani kerron jotakin. Tänään olen siis kertonut paljon, monelle kuin ohimennen ja lähtiessäni kuvittelin sinut ikkunaan vilkuttamaan ja huomasin itkeväni jotakin, sitä mitä silloin aikaisemmin en osannut. Ja silti, ei hätää, vain hetkellinen kaipaus aikaan siellä jossain Kallion yllä jonka kadotin kuin huomaamatta.

Tyhjyydestä täyttymykseen, heinäsirkan vihellys mustarastaiden täyttämässä äänimaisemassa. Kevään kynnyksellä toivo herää kuin aamu valkenee jokaisen yön pimeyden jälkeen. Kaunat jätän eiliseen, mitäpä niitä kantamaan. Peace, mä sanon siis.

Aamut lähtevät tyhjyydestä, siinä kun silmät sirillään katselen ympärilleni käyn läpi aina samat sumuiset kelani, tavallaan jokaiselle aamulle on perusteltava aina uudelleen että miksi nousta tähän päivään. Niin sellaista se on, että kaikki (elämä itse) hakee jatkuvasti perusteluja oikeuttaakseen olemassaolonsa. Niin haen minäkin, perusteluja omalle olemassaololleni ettei vain olisi hukkareissu ja katkera kuolema. Ja silti, enimmäkseen kaikki on tarpomista selittämättömyydessä. Oraakkelin mukaan elämän tarkoitus on sen tarkoituksen etsiminen. Hirveen kiva. Kyllä tipahti nyt kivi sydämeltä.

Ei tyhjyyttä pääse minnekkään karkuun. Jokainen päivä on sen pakenemista ja täyttämistä. Ei riitä että yhtenä päivänä totean varmana että elämä on laiffia, kun se laiffi on jatkuvaa sammumista ja syttymistä, uudelleensyntymistä. Joka taasen tarkoittaa uusia alkuja, joista jokainen vaatii aina yksilöllisen strategiasuunitelman.

Vappuyönä kolmelta yöllä ajamme päämäärättömänä pimeitä katuja jossain päin Tuusulan metsiä ilman strategioita, osoite on liian epämääräinen että gps osaisi meitä enää johdattaa, heittäydymme siis sattuman käsivarsille. Ikuisuuden pyörimme about samaa ympyrää. Ja ken sanoikaan että kaikella on tarkoituksensa, en sitä ihan jokaiselle kierrokselle onnistunut keksimään. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani kuolemaa, pelkääväni että pimeys imee meidät sisäänsä ja loputtomaan tyhjyyteen. Huimaa, puoliunessa mielikuvitus näyttää joskus kyntensä. Niin irrationaalinen kauhu usein on. Niin irrationaalinen on koko ihmismieli ja sen virtaus. Ei siinä gps:ssät auta. Olisipa mielelle reittiopas.

 Otat kädestäni kiinni ja kuiskaat ei mitään hätää.  Hetken tuntuu kuin siinä pimeässä maailmassa olisimme vain me kaksi, ilman minkäänlaista reittiä tulevasta. Mutta toiveikkaina, vaikka pelottaakin että mitä jos emme koskaan löydäkkään kuviteltua määränpäätä. Voimmeko vain pyöriä elämän loppuun asti? Jossain vaiheessa bensa loppuu ja on pysähdyttävä. Niin yksinkertaista se on. Elämän lohdulliset realiteetit ja amen.

Olen ollut pitkään aika surullinen, toisinaan vain surumielinen tai wistful mind lady niinkuin eräs rakas M tapaa sanoa. Enimmäkseen kuitenkin ennen kaikkea jotenkin vaitonainen, lakoninen mieli. Syvää hiljaisuutta sisälläni ja sumuinen katse, joka menee mielummin yksin Hietsun rantaan katselemaan auringonlaskua kameran kanssa kuin koittaisi selittää tätä kaikkea tapahtuvaa jollekulle vieressäni kun sanat ovat tahmeita. Hetkittäin olen kuitenkin tuntenut sydämeni pohjasta miten hienoa on elää, perinteinen carpe diem, nauraa höhöttänyt sydämeni pohjasta kippurassa. Lepuutellut muistoissani käsi masulla, kahmaissut kainalooni teitä rakkaimpia, suukotellut päälakia, tanssinut valssia vapun euforiassa. Maannut silmät kiinni ventovieraiden kanssa tyynykasassa, random joukko elämiä joita ainoana yhdistävänä tekijänä erityisherkkyys. Ja miten paljoin kahdessa päivässä jaoimmekaan, ilman että paljastimme mitään perusfaktoja elämistämme, ikä, työ/opiskelupaikka, tittelit ja muut jäivät pimentoon. Vapauttavaa.

Toisinaan ajattelen Heinäsirkan vihellystä yön tunteina ja mietin mikä sai sen lentämään maailman tuuliin, noin vain poispyyhkäisemään kuin yhdentekevän asian. Sellainenko minusta tuli, noin vain? Vai tulkitsinko väärin? Mikä oli tämän tarkoitus? Jos kaikella kerta on tarkoituksensa. Aikansa sitä etsi syitä, peilistä katsoi hauraampi ihminen kuin koskaan ja eksynyt ääneni oli kuin kaikuja tyhjyydessä - kunnes jossain vaiheessa päätin että ei hele, Punatulkun on jatkettava matkaa. Suru Heinäsirkan poismenosta asui minussa niin pitkään että huomasin kuihtuvani päivien ja hämmentyneen kaipauksen mukana. Jos näitä sanoja lukee H, niin kaikkea hyvää vaan, todella missä lie menetkään.
Muistetaan hyvä.

ps. Kuvat meitsistä superlahjakkaan luokkakaiffarin, Anna Peltolan otoksia. Kouluproggis toisen näkemisestä, kokonaisuudesta. Kuvissa näenkin kokonaisen ihmisen, kiitos Annan.

Ikuisella rakkaudella t minä

Koko viikon veljeni on väsännyt origameja, purkanut levottomuuttaan, kenties etsinyt ja löytänyt rauhaa siitä pienestä söpöstä nypertelystä. 

Joten niitä on siis kaikkialla. 

Kaikki lähti yhdestä yöstä jolloin hän ei onnistunut keksimään elämälle merkitystä. 

Jotenka siis origamit.

Tämä kumma levottomuus on meitä aina yhdistänyt, sinkoilu ympäriinsä ja ihmeeliset buumit joihin pakenemme kenties vaanivaa tyhjyyttä joka elämässä on aina läsnä, tunteja joihin kadottaisimme itsemme muuten. Merkityksellisyys vaatii niin paljon (ylläpitämistä) ja silti, eihän kukaan jaksa tarttua jokaiseen hetkeen. Välillä pitää saada olla turta ja tyhjä.

Toissapäivänä istuimme parvekkeella tunteja, sinä päivänä kumpikin pelkäsi sitä merkityksettömyyttä, 

(olimme taas hukuttaneet yhden päivän seinille ja ihmettelylle

löytämättä vastauksia)

ja kuitenkin enimmäkseen juttelimme niitä sun näitä tämän pelon reunamilta, 

näennäisesti yhdentekevistä asioista ja random tarinoista, pieniä ajatuksia joissa kuitenkin piili niin isoja syvyyksiä, tarinoista jotka meidät ovat tähän tuoneet, 

aurinkoiseen iltapäivään jolloin kaikki oli kuitenkin hyvin vaikka päissämme vähän vinksallaan. 

Minuutti myöhemmin sain kuulla että yksi elämä on hiipumassa ja yhtäkkiä kyse oli tunneista, ehkä päivistä. korkeintaan viikonlopun ylitse, kaikui ääni puhelimesta. 

Taas yksi rajakohta. 

Ja ryminällä jokin meissä kaikissa siinä hetkessä särkyi. Absurdia, yhtäkkiä lähtölaskenta oli alkanut. Enkä uskaltanut ajatella toivoa, mutta en toisaalta loppuakaan. Jäi vain tikittävä odotus tyhjyyteen leijumaan.

Sinä iltana kävelin hitaasti Töölönlahtea ympäri ja itkin raiteiden yllä sakeassa sauhussa, 

kotiin tullessa keittiön pöydällä oli sydämen muotoisia origameja 

"kirjoita vaikka mummille jotakin" sä sanoit kun istuin hiljaa vierelläsi

mutta aamulla päätin lähteä mukaasi, 

huolimatta siitä että sanoit ettei se ehkä olisi järkevää (kaiketi pelkäsit että kaikki se olisi meille liikaa)

mutta on hetkiä joilla ei järjen kanssa ole mitään tekemistä

hetkiä jolloin on vain sydämen ääni ja yksi ainoa oikea tapa toimia 

elämän rajakohdissa osaa vain tuntea, (kun kuoleman läsnäolon voi tuntea ei mitään yritä enää selittää itselleen)

ja me lähdimme yhdessä 

kohtaamaan rakkaimpamme viimeistä kertaa

minä ja veljeni ja sinä isämme. 

Vaikka silmäluomet olivat olleet levossa jo viimeisen päivän, siinä syvässä hiljaisuudessa sydän vielä sykki. Elämä oli vielä läsnä. 

"Ja niin kauan kuin on elämää on toivoa." 

Ja halusin olla siinä, viimeisellä hetkellä, yhtäkkiä halusin sitä enemmän kuin mitään. Huuto yön hiljaisuudessa, pakahdus. Olla siinä ja pitää kädestäsi kiinni, vaikka viimeiset sanat jotka kirjoitin tuntuivat loppuenlopuksi turhilta, olinhan kaiken sen jo sanonut sanoin ja elein vuosien varrella. Ja kaikkea olisi kuitenkin niin monen romaanin verran, aivan liikaa yhdelle origamille. Aivan liikaa viimeiselle hetkelle.

Eikä mikään tunnu viimeisellä hetkellä tarpeeksi suurelta, sanat menettävät painonsa kuin olennot painovoimansa avaruudessa. Viimeinen hetki, mitä sellaisella kuuluu sanoa? Ehkä kosketus merkitseekin enemmän, kun ihminen on jo puoliksi muualla.

Bussissa suru-uutiset tavoittivat meidät, myöhästyimme tunnilla. Elämä oli hiipunut. Noin vain, kuinka vähäeleinen kuolema lopulta onkaan

ei fanfaareja, ei maailma mullistu tai pysähdy, ei mitään ihmeellistä 

sydämet jatkavat sykkimistään hätkähtämättä kiireisessä maailmassa joka jatkaa kulkuaan

yksi elämä vain sammuu, yksi sydän lakkaa sykkimästä. Noin vain niinkuin maailman luonnollisimmat asiat tapahtuvat omalla painollaan. Ei rysäyksenä

ja niin hiljakseen vain kuin ohimennen uneen ihminen katoaa. 

Ja silti, me mullistumme, ne jotka jäävät rakastamaan. Sydämet särkyvät ja niiden kautta muuttuvat maailmat. Eikä se ole pientä, vaikka maailmankaikkeudelle olisikin. 

Eilinen oli ehkä elämäni surullisin päivä.

Kasvosi olivat levolliset, siinä hiljaisuudessaan seesteisen kauniit. Kaksi tuntia silitin poskeasi hämillään ja avuttomana kuin pieni lapsi ja hetken tunsin vielä lämmön hehkun siinä. Kuiskasin korvaasi viimeiset sanani rakkaudestani vaikket siinä ollutkaan enää. Lähtiessä vilkutin ja kuiskasin heippa mummi. 

Missä olet nyt, mihin on mennyt kaikki se elämä ja virtaus, sitä ihmettelen 

kumpa uskoisin taivaaseen

ehkä taas hetken leikittelen sillä ajatuksella että olet tuolla jossakin,

olenhan taivaanrannan maalari ja ikuinen haaveilijamieli. Olen hyvä luomaan mielikuvituksellani kuplia jotka miltein tuntuvat kuin todelta.

Lopullisuus on rajalliselle ihmiselämälle liian absurdi ajatus, kuolema on liian kaukana eläväisen ymmärryksestä. Mutta tarinat, niin, ne jäävät meihin elämään. Sinä ja sinun tarinasi, meidän tarinamme.

Ikuisella rakkaudella t minä

Bussin nurkasta luuriini näitä keloi näpytän

Kerran laiturin nokassa istuin sateessa kun mietin askelia, muutosta ja irti päästämistä. Kumpa tässä elämässä olis yksinkertasia vaihtoehtoja.

"Muuttuu sun pitäis muttet tiedä mitä puuttuu" päässäni soivat Olavin sanat. Kuuntelen niitä kerta toisensa jälkeen ja pyörittelen samaa kysymystä mielessäni
mitä puuttuu? Meissä on niin paljon ratkaistavaa. Mysteereitä olemme kaikki.
   
Niin kauan sitä on ollut jotenkin vinksallaan, herkkäperse jolle tää maailma on välillä (useimmiten) vähän liikaa
kengistäkin sen näkee jotka aina repsottaa nurkistaan
askeltanut miten sattuu 
vaeltanut vuosien lävitse puolisokeana myyränä.

Aina salaa kadehtien tiettyä yksinkertaisuutta niissä jotka vain menevät ja elävät, ja joo vaikka tiedänkin että täydellinen eheys ja säröttömyys on vain pintaa jonka alla kuohuu aina jokin,
olen silti hetkittäin uskonut sen todeksi, ihmetellyt miten nämä ihmiset ovat onnistuneet rakentamaan itsensä ja ulosantinsa niin rakoilemattomaksi sulavaksi virraksi. Ja sitten tajuan miten itsekkin olen, kaikesta huolimatta ja eikä sekään ole mikään illuusio. Niin monta totuutta rinnakkain voi elää yhdessäkin mielessä.

Ja kuitenkin kaikkialla olen kohdannut ihmisiä, niitä oikeita sattumia ja hetkiä joiden kautta hetken olen nähnyt kaiken selvänä. Itsenikin. Näin olen elänyt, sykäyksestä toiseen kolmanteen ja miljoonaan, kaikkialla vastauksia kaikkialla kysymyksiä. Mutta jokainen vastauskin jättää jäljessään aina uuden ratkaistavan mysteerin.
Sellainen on elämä. Että niin kai se on että ota tai jätä, koko paketti tai ei mitään.

Ja jokaisen kautta kohtaamme aina väistämättä itsemmekin, löydämme niitä puuttuvia palasia ja toisiin niitä enemmän hukutamme. Ja kun lähdön hetki on tullut, sitä tietää tavallaan olevansa koko loppuelämän vähän vaillinainen siitä yhdestä kohtaa. Joskus huomaan että ajatellessani kämmen painuu siihen missä sydän, ihan huomaamatta vaikka se sydän onkin vain se mikä pumppaa meihin verta pysyäksemme elävien kirjoissa. Miten jännä on että samalla tavalla jokainen kohtaaminenkin pumppaa meihin elinvoimaa, tuo ja vie. Kukin tavallaan roudaa olemassaolollaan jotakin.



Enkä oikein jaksa tuntea tätä kaikkea. En tänään. Aamulla herätessäni päätin että jospa tänään just chilling-mieli.

Olen uupunut loputtomaan tunteiden ilotulitukseen ja kaaokseen vaikka kuitenkin ilman sitä tunnen olevani vain tyhjyyttä joka pelottaa vielä paljon enemmän. Se kun ei tunne olevansa tässä eikä missään. Toisinaan sillä tavalla katoan.

Joten kaiketi tässä olen minä, näissä ääripäissä ja niiden mahtipontisuudessa jotka lennättävät ja pudottavat. Vähän väliä olen helvetin elossa ja carpe diem ja sitten taas multaisessa maassa kontollani, omissa kuiluissani jumissa. Niin. Ja toiset vain sanovat camoon kerää ittes, niinkuin tämä olisi tahtoni. En mä lakkaa puskemasta eteenpäin.

Noh oli miten oli. Ne ilotulitukset pitävät mut kuitenkin kiinni tässä kaikessa. Ja muistuttavat että kaikesta huolimatta sinä olet elävä.