Viimeiset kolme päivää olen ollut pitkästä aikaa onnellinen. Kaikki lähti yhdestä harmaasta iltapäivästä, pienestä hengästyneestä keskustelusta jossa sanoja oli vähän mutta painoa paljon, enemmän kuin missään pitkään aikaan. Katkeruudesta, siitä sä kysyit. Kuin yhtäkkiä uhmaten rikoit hiljaisuuden, lempeästi mutta määrätietoisesti. Ja minä menin hämilleni, pienen lapsen lailla häkellyin ja menetin kykyni verbalisoida itseni. Sekunnit tuntuivat painavan minuutteja, mutta taas jälleen hiljaisuus välissämme taisi puhua enemmän kuin sanat joita yritin turhaan etsiä. Jokin minussa siinä hätkähti ja muuttui, kuin samalla sekunnilla.
Vihreällä kukkulalla istun punaviinipullo sylissäni ja lumoudun Tuomari Nurmiosta, hänen rosoisesta charmistaan ja tarinoista jotka eivät ole liian sliipattuja, syntyneet elävästä elämästä, ei vain väkisin luotu olemaan jotakin. Ei tarvita loppuunasti hiottuja ja laskelmoituja lauseita ja rakenteita, vain tunne ja inessä ollaan. Tarinoita joissa kauneus syntyy juuri siitä rosoisuudesta, kiteytymistä, kohtaamisista Flemarilla, spugesta joka odottaa vain jotakuta joka antais handuns, meitä kaikkia yhdistävästä kipeästä kaipauksesta. Mutta se hetki, ajattelin vain miten hyvältä tuntuu olla siinä. Yksinkertainen toteamus hyvyydestä, taisteluiden jälkeen se tuntuu joka kerta niin kumman yksinkertaiselta - kuin simsalabim. Hassu illuusio. Niinkuin keskustelu jonka päätteeksi sanoo "Helppo nakki" vaikkei ollutkaan.
Tosiasiassa olen ollut kuitenkin aika eksynyt ja aika helvetin pitkään, tavallaan koko elämä on ollut sitä joka toinen hetki (saanette meikäläisen vähän kärjistää mutta totuus on about siinä)
Taivas on harmaa, mutta se hohkaa. Siitä harmaudesta puskee toivo, ei epätoivoinen sankka luoksepääsemätön sumukasa. Käsinkosketeltavaa, lokit huutavat samaa rosoa ja intohimoa elämää kohtaan kuin Nurmio ja annan kaiken sekoittua. Vanha rouva tanssii vehreässä fleecepaidassaan vehrellä nurmella kädet levällään ja on kuin itse äitimaa. Ei vuodet paina kun euforia valtaa transsin lailla. Nuoret rakastavaiset humaltuvat toisistaan ja tyttö pyörii niin monta kierrosta että miltein katoaa valon nopeuteen, hullu pyörre rakkaus.
Humallun, ehkä vähän punaviinin tähden mutta ennen kaikkea se on jotakin mikä tulee vielä syvempää, vielä enemmän totena. Vieressä yksi rakkaimista, johon välillä nojaan, painan leuan olkapäätä vasten, sillä pienellä eleellä osoitan rakkauttani (shit sherlock). Ja mieleni valtaa hassu ajatus tässä yön humussa siitä että tavallaanhan me ollaan osoittamassa jotakin tällä planeetalla kaiken aikaa, joko itsellemme, sinulle siinä vieressä jota hipaisen kuin ohimennen keskellä ajatusteni kaaosta josta jokin tarttuu ruudulle juuri tällä sekunnilla, häivhdys kaikkea kaikesta. Jokaisessa hipaisussani kerron jotakin. Tänään olen siis kertonut paljon, monelle kuin ohimennen ja lähtiessäni kuvittelin sinut ikkunaan vilkuttamaan ja huomasin itkeväni jotakin, sitä mitä silloin aikaisemmin en osannut. Ja silti, ei hätää, vain hetkellinen kaipaus aikaan siellä jossain Kallion yllä jonka kadotin kuin huomaamatta.
Vihreällä kukkulalla istun punaviinipullo sylissäni ja lumoudun Tuomari Nurmiosta, hänen rosoisesta charmistaan ja tarinoista jotka eivät ole liian sliipattuja, syntyneet elävästä elämästä, ei vain väkisin luotu olemaan jotakin. Ei tarvita loppuunasti hiottuja ja laskelmoituja lauseita ja rakenteita, vain tunne ja inessä ollaan. Tarinoita joissa kauneus syntyy juuri siitä rosoisuudesta, kiteytymistä, kohtaamisista Flemarilla, spugesta joka odottaa vain jotakuta joka antais handuns, meitä kaikkia yhdistävästä kipeästä kaipauksesta. Mutta se hetki, ajattelin vain miten hyvältä tuntuu olla siinä. Yksinkertainen toteamus hyvyydestä, taisteluiden jälkeen se tuntuu joka kerta niin kumman yksinkertaiselta - kuin simsalabim. Hassu illuusio. Niinkuin keskustelu jonka päätteeksi sanoo "Helppo nakki" vaikkei ollutkaan.
Tosiasiassa olen ollut kuitenkin aika eksynyt ja aika helvetin pitkään, tavallaan koko elämä on ollut sitä joka toinen hetki (saanette meikäläisen vähän kärjistää mutta totuus on about siinä)
Taivas on harmaa, mutta se hohkaa. Siitä harmaudesta puskee toivo, ei epätoivoinen sankka luoksepääsemätön sumukasa. Käsinkosketeltavaa, lokit huutavat samaa rosoa ja intohimoa elämää kohtaan kuin Nurmio ja annan kaiken sekoittua. Vanha rouva tanssii vehreässä fleecepaidassaan vehrellä nurmella kädet levällään ja on kuin itse äitimaa. Ei vuodet paina kun euforia valtaa transsin lailla. Nuoret rakastavaiset humaltuvat toisistaan ja tyttö pyörii niin monta kierrosta että miltein katoaa valon nopeuteen, hullu pyörre rakkaus.
Humallun, ehkä vähän punaviinin tähden mutta ennen kaikkea se on jotakin mikä tulee vielä syvempää, vielä enemmän totena. Vieressä yksi rakkaimista, johon välillä nojaan, painan leuan olkapäätä vasten, sillä pienellä eleellä osoitan rakkauttani (shit sherlock). Ja mieleni valtaa hassu ajatus tässä yön humussa siitä että tavallaanhan me ollaan osoittamassa jotakin tällä planeetalla kaiken aikaa, joko itsellemme, sinulle siinä vieressä jota hipaisen kuin ohimennen keskellä ajatusteni kaaosta josta jokin tarttuu ruudulle juuri tällä sekunnilla, häivhdys kaikkea kaikesta. Jokaisessa hipaisussani kerron jotakin. Tänään olen siis kertonut paljon, monelle kuin ohimennen ja lähtiessäni kuvittelin sinut ikkunaan vilkuttamaan ja huomasin itkeväni jotakin, sitä mitä silloin aikaisemmin en osannut. Ja silti, ei hätää, vain hetkellinen kaipaus aikaan siellä jossain Kallion yllä jonka kadotin kuin huomaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti