Berliinistä ja huuruisista hetkistä

Olen ajelehtinut, tuntenut olevani elossa Berliinin humussa; läpänderuus lensi ja kuumehuuruisia tajunnanvirtoja raapustin puoliksi unessa kirjaseeni täyttääkseni hetkellistä yksinäisyyttäni, siitä miten aurinko maalaa tiiliseinää kullanväriseksi, lintu lensi ja kissa istuu ikkunalaudalla ja liipadaapaa- tyylistä settiä. Metrolla annettiin sattuman kuljettaa, hypättiin pois satunnaisilla pysäkseillä ja päädyttiin mm. taianomaiseen valomaailmaan, tanssittiin autoilijoille ja sen sellaista. Uusi vuosi oli aika hullu, räjäyttelivät raketteja tyyliin silmät kiinni sikin sokin. Kipinöitä lensi korvaan mm.

Aamu seitsemältä unenomainen maisema lipuu ohitseni ja kaikki on yhtäkkiä vain niin pakahuttavan vahvasti siinä, muut uinuvat vieressäni ja katselen niiden suloisia kasvoja, miten rakkaita ovatkaan. 10 tuntia bussin nurkkaan käpertyneenä, se on hetki jolloin saan hetkeksi unohtua omiin ajatuksiini ja kaihooni. Hölmöläiset lähtivät Kölniin, yksi kokonainen päivä ja siitä hyvästä noin 20 tuntia bussimatkaa. Nauran. Kölni oli kyllä mahtava, loputonta kävelyä ja eksymistä sielukkaan kaupungin yöhön, kotoisia nurkkia ja taide-automaatti mistä ostimme jokainen neljän euron taidepläjäyksen. Meitsin oli kyllä juosten kustu tirhru, ehkä oli sitten syvyydet joita en ymmärtänyt. Tai sitten Mannolla (kyseisellä taitelijalla) ei ollut inspiraatio huipussaan. Shishaa ja halpoja drinkkejä&vinkkua, baarimikko joka sanoi päätäni pörröttäen että olen söpö kun hymyilen kuin hiiri, ei mikään maailman magein kohteliaisuus, saa lähinnä tuntemaan itseni vähän vienoksi ruipeloiseksi. Leijailevia fiiliksiä nimeltä humala ja elämän humala, aina ei ihan tiedä kumpi on kyseessä - se kertoo kai yleisesti hyvästä elämän flowista, uskoisin. Hostelissa haisi mätäpieru, toisessa kusi, kolmannessa oli vain kreisi meininki ilman aromeja. Että shellasta.

 Löysin itseni yksinkertaisemmin, lakkasin etsimästä syvyyksiä ja päätin olla vain kepeä. Tekee ihan gutaa välillä, olla vain ja unohtaa diippeilyt. Nyt olen täällä taas ja olen taas löytänyt perinteisen kaaokseni ja tunnekuohuni osaksi. Jossain tuntenut hetken taas itseni vähän näkymättömäksi, ja toisaalta muistanut miten pitkän matkan olen kulkenut niistä ajoista kun kaikki oli jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa. Muistot saavuttavat mut ihan puun takaa, kasvot huurussa ja mietteliäs katse etäisyyden takana. On niin monta tarinaa mille en tule koskaan löytämään tarpeeksi sanoja.

Pakenen parvekkeelle mistä näkee Helsingin ylitse, kaikki sisälläni on sakeaa enkä tiedä mikä siinä hetkessä saa mut melkein itkemään. Kaikki on niin hyvin ja silti välillä pintaan nousee pieni rikkinäisyyteni ja herää liikaa kertaheitolla. Yksi keskustelu kyykyssä sateessa saa mut ajattelemaan taas vähän uusin silmin, pimeässä on helpompi sanoa ääneen ja päästää irti. Kiitos.

Ja mitä se outo edes on, näin suuressa maailmassa jossa outoja asioita tapahtuu kaiken aikaa?

Kun sanani jäävät kaikuna ilmaan, yksinään tarinoimaan, tunnen kutistuvani.

On niitä jotka haluavat aina olla viimeinen sana, minä tunnen olevani silloin vain kaiku itsestäni, joka jää surullisena soimaan huoneen seinille ja tapetit harmaantuvat pysähtyneiseen hetkeen joka pian muuttuu lamaantuneisuudeksi. Ovi sulkeutuu ryminällä ja minä olen väärinpäin. Ai että miten inhoan sitä tunnetta ja ylipäätänsä koko helvetin ajatusta, koska se on jotain sellasta mikä elää vaan ihmisten omissa päissä ja silti ottaa niin ison tilan ihmisestä. Olen koko ikäni tuntenut olevani vähän niin ja näin, jollain tavalla vain tosi irrallinen ja outo. Mutta varmaan jokainen kuvittelee olevansa? Ehkä se on sitä mitä emme näytä niin itsestämme ulospäin, mielemme outoutta, järjettömyyttä, ristiriitaisuutta ja kaikkea mitä kasvattelemme sisällämme, tarinoita joita ei koskaan tule syntymään. Mitä ikinä. Aina enemmän tunnetta kuin osaa sanoiksi pistää.

Tämä ajatusoksennus syntyi melkein tyhjästä. En osaisi edes kertoa mistä tarkalleen kerron, hetkistä, muutamista ja miljoonista kohtaamisista ja putoamisista joilla elämä meitä testailee, kai se haluaa opettaa meidät kiipeämään, korkeita jyrkänteitä, pala palalta osaksi tätä kaikkea ja historiaa luo jokainen osaltaan, välillä askeleet lahoavat ajatusten mukana ja toisinaan ne on ihan mielettömän vahvoja. Viimeisissä viikoissa omat askeleeni olisivat kantaneet vaikka tuhatta kiloa, oli sellaisia sfäärejä ja hetkiä jolloin olen havahtunut että minäkö se tosiaan. Hetkiä joissa on melkein tuntenut itsensä vieraaksi, mutta todellisuudessa kyse on kuitenkin ollut vain kasvusta ja uudesta voimasta, uudistumisesta ehkä.

Miten suuria tunteita maailma herättelekään. Junassa katselen ihmisiä ja kaikki te näytätte tavallaan yhtä hämmentyneiltä harhailevin katsein, kysyvä katse maailmalle, jokainen etsimässä vastauksia johonkin. Onkohan kaikki tämä yksinkertaisempaa 50 vuoden kuluttua? Onko mikään koskaan? Hymyilyttää, hervotonta "kriiseilyä" kun ei mitään kriisejä todella ole. Koska tosiasia on se että olen ollut aika sairaan fileissä, about kaikesta. Rakkaudesta ja sen sellaisesta.

Piiperryksestä oivalluksiin

Kaikki kulkee eteenpäin, hiljakseen mieli raksuttaa kuin tuhiseva uni, lempeyden kasvot jotka huokuvat levollisuuttaan. Tässä kohdassa mieleeni piirtyvät sinun kasvosi, pienoiseni, ne kasvot joita suutelin tänäänkin aamupöpperössäni kun lähdit arkeesi toteuttamaan kansalaisen velvollisuuksia. Minä jäin vielä unten maailmaan, käperryin kuin turvaan vielä hetkeksi unohtuakseni maailmalta velvollisuuksineen. Maailmalta joka vaatii lakkaamatonta sykettä, hyötyä ja tehokkuutta. Unissa saa leijailla, koska niissä järki lakkaa olemasta. Pidän siitä holtittomuudesta. Ne ovat kuin kaikista päräyttävimmät taide-elämykset, musiikki, tanssi tai mikä vain mikä lumoaa ihmisen, saaden unohtamaan todellisuuden rajat ja sen pienen elämän pyörän jossa elää kuin hamsteri vauhtiaan kiihdyttäen. En halua elää elämääni kuin vauhtipyörässä, mielummin laahaavin askelein. On saatava ihmetellä, laajentua ihmettelyn kautta.

Vapaapäivänä tunnit livahtavat käsistäni vaikka en tosissani tee juuri mitään, piirtelen ajatuksia ilmaan tiskatessani, lennätän peitot ja tyynyt parvelta alas ja jään siihen makaamaan, lakanoiden vaihtoprojekti jää puolitiehen. Laulan Norah Jonesia ja vähän Samuli Putroa, kaikkea missä on kauniita tarinoita elävästä elämästä. Ihailen heidän tapaansa kuljettaa. Luonhan minäkin, omalla tavallani, mutta amatöörin otteella, valokuvaan, piirrän ja raapustelen. Kaikki vain kanavoidakseni jotakin, siitä kuinka maailma itseeni vaikuttaa, miten ympäröivä maailma ihmisineen ja kohtaloineen järisyttää, sisään ja ulos. Maailma ja minä, maailma ja kaikki te. Kaiken välille tahdon luoda sillan. Edes pienen ymmärryksen mistä kaikki on syntynyt, mikä teistä on tehnyt teidät ja meistä meidät, minusta minut, maailmasta maailman.

Mä olen ollut aina hyvä upputumaan, unohtumaan yksityiskohtiin ympärilläni joissa elää yksinkertainen, auteettinen kauneuden maailma. Niitä kokemuksia en ole koskaan kuitenkaan täysin tavoittanut paperille, paperi luo paineita luoda. Ja paineet, ne vievät flowin. Mutta toisinaan onnistun pääsemään aika lähelle ja enempää en toivokkaan sillä kirjailija musta ei olekkaan tulossa, vain pienten tarinoiden piipertäjä, se riittää kun haluaa ilmaista jotakin, tätä kaikkea -eikä sen kaiken tarvitse aina suurta ollakkaan tai tähtiä hipoa.

Hitaissa valuvissa hetkissä

Kuinkakohan monta kertaa ihminen joutuu keskimäärin rakentamaan itsensä uudelleen yhden elämän aikana, huomaan ajattelevani. Te olette siinä muutkin, puhelette niitä näitä, yhdellä eteerinen katse ja olemuksessa häiven surumielisyyttä, hetken äänimaailman kuvittaa jannu suomiräpillään, vittua liian moneen väliin, muuten menettelee - vaikken ole koskaan oikein räpistä kiinni saanutkaan. Kaipaan melodiaa kuljettamaan, niinkuin se kannattelee mua hetkinä joihin pelkäisin muuten eksyväni, ventovieraiden joukossa unohtavani itseni. Askeleeni ovat heti varmemmat kun musiikki luo kuplan, rajaten koko maailman tavallaan ulkopuolelleni. Se on turvapaikkani. Vaikka toisinaan mietinkin että onko siinä ennemmin kyse itseni pakenemisesta, hiljaisuutta jossa ajatukset muuttuvat niin paljaiksi, sitäkö pelkään.

On kausia jolloin haluaisin rakentaa itseni jokaiseen päivään uudestaan. Ollakseni kevyempi, eheämpi, ollakseni jotakin mitä en aina ihan tiedäkkään. Ja silti joka kerta joudun pettymykseni toteamaan, että pohjarakennelmaa ei saa hajotettua maan tasalle. Yksi ajatus ja toivo uudesta alusta ei riitä luomaan itsestäni tabula rasaa. Olisi vissiin synnyttävä uudelleen, eikä tällä kertaa mitään symboliikka-höttöä vaan raakaa konkretiaa. Mutta niin kauan kuin totuus sattuu olemaan ettei sellaista tapahdu (ei meikäläisen todellisuudessa ainakaan) - siihen asti koitan löytää kokonaisuuden tunteen näiden puitteiden sisällä, tämän elämän varrelta.

Enhän tietenkään ole vain menneisyyteni heijastus ja kipukohtani, kaukana Freuidilaisen teorian esimerkillisestä edustajasta. Mutta en ole irrallinenkaan, (no kukapa olisi), yhdessä hetkessä elää aina tuhat ja sata todellisuutta, kaikki matsku koetusta. Hitosti selvitettävää, jos elämän paperiarkistoisi olisi kasaa jokaisella kilometrikaupalla.

Uskon että olen päässyt jo aika pitkälle, tarpeeksi pitkälle. Toisinaan sitä vain unohtaa mistä on lähtenyt ja mikä on henkinen etäisyys aikaan x ja y. Mutta tässä sitä ollaan, kiitos ja amen, elämä olet hyvä. Toisinaan ihan häkellyttävyyksiin saakka.

Jalka matkalla

Aamut joina valun halkeamin mukana pois, huutava tarve paeta, lähteä juoksemaan sumuiseen aamuun kuin etsiäkseen jotakin, järkeä johon tarrautua tunteiden sijaan tai sitten vain unohtamaan hetkeksi kaiken adrenaliinin sekaan, yksinkertaistaa olemassaoloni askelten rytmiin. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon kai tämä tarve kadota, olen ollut niin hyvissä meinigeissä viikkoja. Mutta en lähde kuitenkaan ja tavallaan kohtaan, vaikka kohtaaminen pakeneva onkin. Muistuttaa yöstä lokkien laulussa, kipeän kauniista, tulipa mieleeni vain. Hetken katson itseäni peilistä kuin haalistunutta varjoa, pieniä hukkuneita kasvoja. Näytän aika höpsöltä ja samaan aikaan voisin nauraa ja itkeä  pienuudelleni jonka niissä kasvoissa silla hetkellä kohtaan. Hassua miten hetkessä kasvot muuttavat muotoaan, säröt löytävät tiensä luokseni hetkessä, muutama väärä sana ja ele voi toisinaan viedä jalat altani ja toisinpäin. Sellainen olen.

 Ja kun ovi sulkeutuu perässänne, haluaisin sanoa hei älä mee ja anteeksi että olen näin perhanan vaikea mutta en sano ja jään istumaan hiljaisuuteen enkä tiedä mitä tunnen. Välillä pelkään vain niin paljon, ihan vain kaikkea ja ei mitään - ja kuitenkin useimmiten aivan turhaan. Eniten pelkään kai juuri sitä että ihmiset lähtevät, lopullisesti sulkevat maailmansa meikäläiseltä, kyllästyessään loputtomaan etsimiseeni ja kaipaukseen, tunnepauhuuni ja epätasapainooni. Enkä osaa selittää, mutta teille muutamille harvoille, yritän kuitenkin avata maailmaani ja sen säröjä jotka määrittävät usein liikaa ja toivon että käsitätte: mä pyrin muutokseen kaiken aikaa ja muutosta on saavutettukin, totta vieköön. Yhä harvemmin tulevat nämä pudotuksen hetket ja yhä useammin vahvat balanssin fiilikset. Te olette kaikki, te olette ote ja voima tähän maailmaan. Olen kiitollinen siitä useammin kuin arvaattekaan.

Näihin tunteiden valloittamiin aamuihin on helppo unohtaa hetkeksi itsensä, mutta aina sitä löytää takaisin kumminkin. Ja niin hetki hetkeltä, alkaa kaikki aina korjaantua uudestaan ja rakennelma vahvistuu. Tulee taas aamu joka tuntuu kuin uuden alulta, tuoreelta mahdollisuudelta ja tulee taas toinen joka tuntuu kaiken lopulta,  näin pyörä pyörii mutta silti kaikki on jo nykyään hillitympää. Eihän mulla oo mitään hätää, eihän, kysyn itseltäni. Mietin onnellisia viikkoja, Oulun ja Haapaveden valloitusta, 15 neliötä täynnä turvaa ja rakkautta, hanki jossa yöllä tallustamme, mietin keskustelun porinaa baarin hämyssä vieraiden keskellä johon tunsin hassulla tavalla kuuluvani sen hetken verran, mietin hymyileviä kasvojasi, kun nauramme ratketaksemme pitkästä aikaa, sirkusta ja isän onnellista myhäilyä, löysiä aamuja lättykestejä, jälleennäkemisen riemuja, hepuleita matollani hupsuista suunitelmistamme ja kaikkea hyvää, kaikki on ihan jepa ja enemmänkin totean. On silti tunnettava nämäkin hetket, ohittmatta tunteitani, ollakseni rehellinen itselleni sillä vain siten tämä kaikki voi todella muuttua. Kaiken aikaa kohti suurempaa.


 

Unimaailma

Ei liikaa takaperinkuperkeikkaa

Harmaassa katselen kiitävää maailmaa, kun suljen silmät kuvat vilahtavat silmissäni sekunnin verran vaihtuen toiseen, koskettavat yhtäkkiä ihmeen kipeästi. Spreijaan päälle LOL ja jatkan, pää pystyyn ja askeleet kulkevat tasaiseen rytmiin.

Ajatusteni pakomatka. Te levottomat sekamelskat tavoitatte aina kumminkin. Lähinnä tässä pyöritään yhtä naurettavaa ympyrää, mitäpä turhia. Olen yrittänyt, ottaa etäisyyttä itseeni ja löytää uudelleen syntymisen riemun tai sitä jotakin kadotettua ja toisaalta kohdata lähempää, muotoillakseni totuuden. Ihan vain totuuden, ilman ihanteita, ilman kiiltokuvia, ilman mitään ylimääräistä pintahöttöä. Mutta vieläkään en ihan tiedä mitä se on ja mitä se haluaa olla.

Tunnistan vain tunteet sekoittunenaa muistojen sekaan, jotka vilahtavat ohitseni kun päivä ympärilläni on sumuinen, ikkuna huuruinen kuin mieleni enimmäkseen on viime aikoina ollut. Ja katseeni harhailee niinkuin aina. Levoton sielu niin kai vissiin. Mutta jostain syystä huomaan hymyileväni. Vaikka menen askeleissani sekaisin, vaikka olen taas niinkuin yksi samperin sumupilvi, vaikka ja vaikka. Päivästä toiseen tämä riemuisa kaaoksen koreografia. Hymyilen sumun seasta ja ja jotakin mitä en nyt ihan osaakkaan sanoittaa. Yhtäkkiä elämä näyttäytyy hupsuuden kiteytymänä, muistot rivissä naama irveessä. Ihan hyvä olla tässä.

Elämä saavuttaa aina uudestaan, eksyneenkin hölmöyden saartamasta umpikujastaan.

Ravistelee tähän hetkeen ja nostaa pystyyn lempein käsin,
suuren maailman sisällään antaa olla vielä levällään, joohan, ei kai se niin justiinsa oo, ei kai mikään koskaan niin kun elämästä puhutaan ja no mistäpä muustakaan?

Eihän kaiken tarvitsekkaan olla järjestyksessä. Keskeneräisyydessäänkin voi olla balanssi tai siellä jos jossakin, koska muuta ei ole.

Kaaottinenkin mieli on sekin turvapaikka, kunhan ei vain väärillä silmillä katso. Riippuu päivästä ja kulmasta. Menneisyyden kulahtaneet haamut ja vanhat iluusiothan me kummottiinkin jo, muistatkos, se kaikki mille rakensit liian suuren painoarvon. Ja sinähän olit se joka koputti olkapäälle, kohtasi ja vanhan kuvan tallasi. Eikä mikään ollut enää kuin silloin. Se oli käännekohta, tarinan kliimaksi, ympyrän sulkeutuminen. Ei pidä unohtaa niitä sellaisia, nousemisen hetkiä. Hetkiä joissa tavoittaa äärimmäisen vahvuutensa.

Tartun pieneen käteen, unessani, jossa lapsella on surumieliset kasvot ja hauraat pienet sormet. Kynnet on nypitty, niihin on purettu sisäinen levottomuus joille ei vielä ole löytynyt sanoja. (Niitä samoja kynsiähän se nyppii vieläkin, 15 vuotta myöhemmin. Eikä vieläkään tarpeeksi sanoja?) Lupaan olla rinnallasi tästedes, sanon. Ja jokin minussa kai silloin muuttuu, pienessä lapsessa joka on kulkeutunut vuosien takaa. Haurauteni kalpenee olemattomiin, jokainen haparoivinkin askel on kohti kasvua ja valo hohkaa katseista jotka kohtaan. Ne sanovat ole siinä niin, OLE VAIN, ole niinkuin tuntuu. Kyyneleitä silmissäni, vaivun uneen kiitollisena ja kevyenä. Ajattelen jokaista jotka ovat saaneet nousemaan, niitäkin joita en enää tule saavuttamaan. Kaunat on kannettu, eletty on,

nyt on uudistumisen aika.

Ei elämä ole vain sitä pudotustaan.

IRTAANNUS. Etäännytys kaikkeen, paitsi läsnäolevaan, hetkestä hetkeen. Pitkästä aikaa. Me istutaan Bhangran oranssissa hohteessa, oivalletaan toistemme lävitse. Se oli hekumaattinen hetki. Ollaan niinkuin vuosia sitten, kuin vasta hahmottelisimme karttaa toisen maailmasta ja kuitenkin niin paljon enemmän, näissä vuosissa on syntynyt meihin syvyys joka jakaa jotakin vielä suurempaa. Oli monta tärkeää ajatusta. Tiesin tästä tulen kirjoittamaan. Ja yöllä istun keittiön pöydän äärellä ja kaivan päiväkirjani esiin ensimmäistä kertaa kuukauteen ja kirjoitin, monta sivua tästä yhdestä hetkestä.

Se oli nousun hetki, ystävyyden korea hetki. Öisiä katuja kävelin, hyräillen hiljaa, koetellen näitä rajojani varovasti. Eikä se ollut hullumpaa, se tuntui hyvältä, hölmöltä mutta niin vapauttavalta. Sä olit oikeassa ja mieleni olisi tehnyt nauraa huutaen. Hei katsokaa, tässä mä meen, sama se mitä jälkeeni jätän teille ventoviraille. Voin olla ikuisesti "se outo tyttö", mutta mielummin olen vapaa itsessäni kuin vain puolet kainostellen. Jonain päivänä se on vielä itsestäänselvyys.

Älähän pelko
ethän pelko
rakenna maailmaani

älähän pelko
ethän pelko
rajaa minua pois

koska fuck that shit, mä sanon, huutaakkin voisin,
mä olen enemmän voimaa kuin pelko itseäni pois koettaa raivaa.

ollessani tässä, kaiken mahdottoman ja mahdollisen äärellä, päätän tarttua. On aika aloittaa taas uusi aukeama ja olla vihdoin pienuuden sijasta  iso. Iso Ison elämän äärellä. eikä koskaan enää pikkuriikkinen lilliputti kylmissä katseissa jotka ovat jo kadonneet jäljettömiin.

ps. kuva meikästä Monan kädenjälkeä.

Teidän vilisevien jalkojen ja höpöttelytulvan keskellä uskallan sulkea silmäni ja tuntea olevani olemassa ja osa niinäkin hetkinä kun hiljaisuus on ainoa olemassaoloni muoto. Aina en vain osaa tai jaksa puhua. Näinä aamuina en tunne pudotusta allani, vaikka olenkin ehkä haalea ja puoliksi muualla. Yöllä hapuilen sanoja kertoakseni miksi tuntuu niinkuin tuntuu, mutta lähtiessäni etsimään juuria tunteille, eksyn mielen sumuun ja lopulta osaan vain huokaista en mä vittu tiedä missä mättää vai onko tää ihan vain elämä ja sen perinteiset aallot. Kuka sen kertoisi? Mä olen vähän ulapalla, mutta onko se niin ihmeelistä? Kaikkihan me toisinaan. On kuitenkin huojentavaa tietää saavansa vajota lempeisiin käsiin, olla hetken pieni edessänne kun ote karkaa. Ajattelen turkoosia merta jonka ympärille olemassaolomme hetki sitten kiteytyi, oli aallot joilla opin kellumaan. Aaltojen päällä uskalsin sulkea silmäni niinkuin teidän syleilyssä, vahvuuteni oli niin vahvasti läsnä, siihen kellumiseen kai sen kieteyttäisin.Nyt olen jossakin muualla.

Eikä se ole niin, että kaikki se oli vain illuusiota. Jotakin toin mukanani, jokaiselta huipulta keräsin kermat päältä, mutta palatessani tipahdin hetkeksi unodettuun elämän keskeneräisyyteen henkisine kamppailuineen ja huomasin miten kaikki hakee muotoaan edelleen ja en yhtäkkiä enää ollutkaan niin varma sanoistani mullistuksesta. Eikä muoto löytynyt maailman laidalta, se on etsittävä täältä, täältä minne kuitenkin kuulun. Loputtomiin en voi olla irrallinen palanen seikkailussa. Maailmalle on niin helppo unohtua, kadottaa raskas mieli ja tuntea eheytyvänsä, melkein kuin syntyvänsä uudelleen. 

Äärimmäinen vapaus syntyy äärimmäisestä irrallisuuden tunteesta. 

Tuntiessaan miten on siirtynyt oman tutun kuplansa ulkopuolelle, jossa oma itse on irrallinen palanen, siinä on vapaus yksinkertaisimmillaan. Mutta vapaus on se täälläkin. Vain eritavalla, vähän monimutkaisemmin, vähän arkisemmin.

Ja veikkaan että tähän tunteeseen on helppo samaistua, jokaisen joka on elämässään kellunut välitilassa. Lukuunottmatta niitä harvoja jotka mielensä voimalla ja kunnianhimollaan osaavat sen vapauden täyttää niin ettei jää rakoakaan tyhjyydelle, kai teitä sellaisiakin on. Vai onkohan sittenkään? 

Ihmismieli on niin helposti eksyvä. Tämän epäuniikin haahuilun keskellä koitan nyt etsiä järkeä ja balanssia. Ja eiköhän tässä olla kohta taas enempi jyvällä kaikesta.