Unimaailma

Ei liikaa takaperinkuperkeikkaa

Harmaassa katselen kiitävää maailmaa, kun suljen silmät kuvat vilahtavat silmissäni sekunnin verran vaihtuen toiseen, koskettavat yhtäkkiä ihmeen kipeästi. Spreijaan päälle LOL ja jatkan, pää pystyyn ja askeleet kulkevat tasaiseen rytmiin.

Ajatusteni pakomatka. Te levottomat sekamelskat tavoitatte aina kumminkin. Lähinnä tässä pyöritään yhtä naurettavaa ympyrää, mitäpä turhia. Olen yrittänyt, ottaa etäisyyttä itseeni ja löytää uudelleen syntymisen riemun tai sitä jotakin kadotettua ja toisaalta kohdata lähempää, muotoillakseni totuuden. Ihan vain totuuden, ilman ihanteita, ilman kiiltokuvia, ilman mitään ylimääräistä pintahöttöä. Mutta vieläkään en ihan tiedä mitä se on ja mitä se haluaa olla.

Tunnistan vain tunteet sekoittunenaa muistojen sekaan, jotka vilahtavat ohitseni kun päivä ympärilläni on sumuinen, ikkuna huuruinen kuin mieleni enimmäkseen on viime aikoina ollut. Ja katseeni harhailee niinkuin aina. Levoton sielu niin kai vissiin. Mutta jostain syystä huomaan hymyileväni. Vaikka menen askeleissani sekaisin, vaikka olen taas niinkuin yksi samperin sumupilvi, vaikka ja vaikka. Päivästä toiseen tämä riemuisa kaaoksen koreografia. Hymyilen sumun seasta ja ja jotakin mitä en nyt ihan osaakkaan sanoittaa. Yhtäkkiä elämä näyttäytyy hupsuuden kiteytymänä, muistot rivissä naama irveessä. Ihan hyvä olla tässä.

Elämä saavuttaa aina uudestaan, eksyneenkin hölmöyden saartamasta umpikujastaan.

Ravistelee tähän hetkeen ja nostaa pystyyn lempein käsin,
suuren maailman sisällään antaa olla vielä levällään, joohan, ei kai se niin justiinsa oo, ei kai mikään koskaan niin kun elämästä puhutaan ja no mistäpä muustakaan?

Eihän kaiken tarvitsekkaan olla järjestyksessä. Keskeneräisyydessäänkin voi olla balanssi tai siellä jos jossakin, koska muuta ei ole.

Kaaottinenkin mieli on sekin turvapaikka, kunhan ei vain väärillä silmillä katso. Riippuu päivästä ja kulmasta. Menneisyyden kulahtaneet haamut ja vanhat iluusiothan me kummottiinkin jo, muistatkos, se kaikki mille rakensit liian suuren painoarvon. Ja sinähän olit se joka koputti olkapäälle, kohtasi ja vanhan kuvan tallasi. Eikä mikään ollut enää kuin silloin. Se oli käännekohta, tarinan kliimaksi, ympyrän sulkeutuminen. Ei pidä unohtaa niitä sellaisia, nousemisen hetkiä. Hetkiä joissa tavoittaa äärimmäisen vahvuutensa.

Tartun pieneen käteen, unessani, jossa lapsella on surumieliset kasvot ja hauraat pienet sormet. Kynnet on nypitty, niihin on purettu sisäinen levottomuus joille ei vielä ole löytynyt sanoja. (Niitä samoja kynsiähän se nyppii vieläkin, 15 vuotta myöhemmin. Eikä vieläkään tarpeeksi sanoja?) Lupaan olla rinnallasi tästedes, sanon. Ja jokin minussa kai silloin muuttuu, pienessä lapsessa joka on kulkeutunut vuosien takaa. Haurauteni kalpenee olemattomiin, jokainen haparoivinkin askel on kohti kasvua ja valo hohkaa katseista jotka kohtaan. Ne sanovat ole siinä niin, OLE VAIN, ole niinkuin tuntuu. Kyyneleitä silmissäni, vaivun uneen kiitollisena ja kevyenä. Ajattelen jokaista jotka ovat saaneet nousemaan, niitäkin joita en enää tule saavuttamaan. Kaunat on kannettu, eletty on,

nyt on uudistumisen aika.

Ei elämä ole vain sitä pudotustaan.

IRTAANNUS. Etäännytys kaikkeen, paitsi läsnäolevaan, hetkestä hetkeen. Pitkästä aikaa. Me istutaan Bhangran oranssissa hohteessa, oivalletaan toistemme lävitse. Se oli hekumaattinen hetki. Ollaan niinkuin vuosia sitten, kuin vasta hahmottelisimme karttaa toisen maailmasta ja kuitenkin niin paljon enemmän, näissä vuosissa on syntynyt meihin syvyys joka jakaa jotakin vielä suurempaa. Oli monta tärkeää ajatusta. Tiesin tästä tulen kirjoittamaan. Ja yöllä istun keittiön pöydän äärellä ja kaivan päiväkirjani esiin ensimmäistä kertaa kuukauteen ja kirjoitin, monta sivua tästä yhdestä hetkestä.

Se oli nousun hetki, ystävyyden korea hetki. Öisiä katuja kävelin, hyräillen hiljaa, koetellen näitä rajojani varovasti. Eikä se ollut hullumpaa, se tuntui hyvältä, hölmöltä mutta niin vapauttavalta. Sä olit oikeassa ja mieleni olisi tehnyt nauraa huutaen. Hei katsokaa, tässä mä meen, sama se mitä jälkeeni jätän teille ventoviraille. Voin olla ikuisesti "se outo tyttö", mutta mielummin olen vapaa itsessäni kuin vain puolet kainostellen. Jonain päivänä se on vielä itsestäänselvyys.

Älähän pelko
ethän pelko
rakenna maailmaani

älähän pelko
ethän pelko
rajaa minua pois

koska fuck that shit, mä sanon, huutaakkin voisin,
mä olen enemmän voimaa kuin pelko itseäni pois koettaa raivaa.

ollessani tässä, kaiken mahdottoman ja mahdollisen äärellä, päätän tarttua. On aika aloittaa taas uusi aukeama ja olla vihdoin pienuuden sijasta  iso. Iso Ison elämän äärellä. eikä koskaan enää pikkuriikkinen lilliputti kylmissä katseissa jotka ovat jo kadonneet jäljettömiin.

ps. kuva meikästä Monan kädenjälkeä.

Teidän vilisevien jalkojen ja höpöttelytulvan keskellä uskallan sulkea silmäni ja tuntea olevani olemassa ja osa niinäkin hetkinä kun hiljaisuus on ainoa olemassaoloni muoto. Aina en vain osaa tai jaksa puhua. Näinä aamuina en tunne pudotusta allani, vaikka olenkin ehkä haalea ja puoliksi muualla. Yöllä hapuilen sanoja kertoakseni miksi tuntuu niinkuin tuntuu, mutta lähtiessäni etsimään juuria tunteille, eksyn mielen sumuun ja lopulta osaan vain huokaista en mä vittu tiedä missä mättää vai onko tää ihan vain elämä ja sen perinteiset aallot. Kuka sen kertoisi? Mä olen vähän ulapalla, mutta onko se niin ihmeelistä? Kaikkihan me toisinaan. On kuitenkin huojentavaa tietää saavansa vajota lempeisiin käsiin, olla hetken pieni edessänne kun ote karkaa. Ajattelen turkoosia merta jonka ympärille olemassaolomme hetki sitten kiteytyi, oli aallot joilla opin kellumaan. Aaltojen päällä uskalsin sulkea silmäni niinkuin teidän syleilyssä, vahvuuteni oli niin vahvasti läsnä, siihen kellumiseen kai sen kieteyttäisin.Nyt olen jossakin muualla.

Eikä se ole niin, että kaikki se oli vain illuusiota. Jotakin toin mukanani, jokaiselta huipulta keräsin kermat päältä, mutta palatessani tipahdin hetkeksi unodettuun elämän keskeneräisyyteen henkisine kamppailuineen ja huomasin miten kaikki hakee muotoaan edelleen ja en yhtäkkiä enää ollutkaan niin varma sanoistani mullistuksesta. Eikä muoto löytynyt maailman laidalta, se on etsittävä täältä, täältä minne kuitenkin kuulun. Loputtomiin en voi olla irrallinen palanen seikkailussa. Maailmalle on niin helppo unohtua, kadottaa raskas mieli ja tuntea eheytyvänsä, melkein kuin syntyvänsä uudelleen. 

Äärimmäinen vapaus syntyy äärimmäisestä irrallisuuden tunteesta. 

Tuntiessaan miten on siirtynyt oman tutun kuplansa ulkopuolelle, jossa oma itse on irrallinen palanen, siinä on vapaus yksinkertaisimmillaan. Mutta vapaus on se täälläkin. Vain eritavalla, vähän monimutkaisemmin, vähän arkisemmin.

Ja veikkaan että tähän tunteeseen on helppo samaistua, jokaisen joka on elämässään kellunut välitilassa. Lukuunottmatta niitä harvoja jotka mielensä voimalla ja kunnianhimollaan osaavat sen vapauden täyttää niin ettei jää rakoakaan tyhjyydelle, kai teitä sellaisiakin on. Vai onkohan sittenkään? 

Ihmismieli on niin helposti eksyvä. Tämän epäuniikin haahuilun keskellä koitan nyt etsiä järkeä ja balanssia. Ja eiköhän tässä olla kohta taas enempi jyvällä kaikesta.

Merten takaa olemassaolon huippuja, maailma valloitti meidät

Näen kuvina mielessäni Budapestin kadut täynnä rosoista charmiaan, pitkän ja pätkän rinnakkain tanssien yön hiljaisia kujia ja täyttäen hiljaisuuden hölmöillä hölinöillään. Näen taikapallot ja taikametsän kultaisessa hohteessaan, levolliset kasvomme lehvästöjen seassa istuen jalat ristissä ja kukkuloilla kierreillen, hyppimässä elämän ääripäillä. Näen miten kevyttä sulaa me olemme elämän edessä, kaikki on niin käsittämättömän täyttä niissä hitaissa tuntevissa hetkissä. Tuntemattomilla kulmilla löydetään toisistammekin uusia sfäärejä. Tai siltä se tuntuu, jossain hetkessä vain havahdun katsovani sua vähän eri tavalla. Vaiko vain rohkeammin? Syvyyttä on ainakin yhtäkkiä enemmän. Jokin uusi ulottuvuus meissä. Ystävä, sydänystävä, sä olet sellainen.

Viidakonomainen fiilis, monta kerrosta ihmisten puheensorinaa. Yhdellä kulmalla joukko ventovieraita tulevat hehkuen elämää, halataan ringissä jokaiikka lävitse ja nauretaan hoilotuksemme seasta, jota havahdun hoilottavani niiden mukana. En tiedä miksi se kaikki tapahtuu, miksi yhtäkkiä kaikki on vain niin paljon ja niin suurta sisälläni - mutta mä olen onnellinen siitä kaikesta, elämän hurmaavasta outoudesta. '

On kattoterde tähtineen ja hullunkurisia keskusteluja kun vertaillaan kiihkeästi muuan Lontooliasen herran kanssa Tescon Sparin ja jonkun muun marketin yleistä atmosfääriä ja toisen kanssa elämäntarkoituksia. Kuudelta aamusta meidät heitetään ulos ja koko konkkaronkka hyppelee portaat 10:stä kerroksesta alas taputtaen, kuka ties miksi ja mua kikatuttaa se kaiken hölmöys. Yö livahtaa aamun puolelle kun me kierrellään päättömästi katuja, kaksi käsikädessä ja hupsunhauska pellavapää joka tuntuu sielunsisarukselta. On mieletön junamatka, elämäni sykähdyttävin kauneus edessäni kun kaksi päätä hulmuaa tuulen mukana isoista ikkunoista joista aluksi pelkäsin lentäväni tuulen mukana.

On semmoinen tunne että kaikki on käsillämme. Ja olen ihan käsittämättömän onnellinen.

Kaksi jannua Hollannista, kahdessä päivässä tuntuu kuin rakastaisin näitä vielä hetki sitten ei keitään. Polkuveneillään pimeällä kanaalilla hiljaisessa yössä ja yhtäkkiä taivaalle ilmestyvät raketit, kuin huutaen ilon oodia ja carpe diemin kukoistusta. Istutaan Prahan puistossa tunteja joidenkin Puolalaisten poikien kanssa jotka kiertävät maailmaa kiipeillen, asustellen puskissa säästääkseen. On kaksi kitaraa ja monta ääntä kaikuu yössä, me ja kaksi Hollantilaista maataan siinä nurmella silmät kiinni päät ringissä hymyillen ja mietin että nämä ovat yksiä niistä hetkiä joihin palaan vuosien päästä miettiessäni kultaista nuoruutta. Mietin viikkoja takana ja tunnen että olen saavuttanut olemassaolon korkeimpia huippuja.