Näen kuvina mielessäni Budapestin kadut täynnä rosoista charmiaan, pitkän ja pätkän rinnakkain tanssien yön hiljaisia kujia ja täyttäen hiljaisuuden hölmöillä hölinöillään. Näen taikapallot ja taikametsän kultaisessa hohteessaan, levolliset kasvomme lehvästöjen seassa istuen jalat ristissä ja kukkuloilla kierreillen, hyppimässä elämän ääripäillä. Näen miten kevyttä sulaa me olemme elämän edessä, kaikki on niin käsittämättömän täyttä niissä hitaissa tuntevissa hetkissä. Tuntemattomilla kulmilla löydetään toisistammekin uusia sfäärejä. Tai siltä se tuntuu, jossain hetkessä vain havahdun katsovani sua vähän eri tavalla. Vaiko vain rohkeammin? Syvyyttä on ainakin yhtäkkiä enemmän. Jokin uusi ulottuvuus meissä. Ystävä, sydänystävä, sä olet sellainen.
Viidakonomainen fiilis, monta kerrosta ihmisten puheensorinaa. Yhdellä kulmalla joukko ventovieraita tulevat hehkuen elämää, halataan ringissä jokaiikka lävitse ja nauretaan hoilotuksemme seasta, jota havahdun hoilottavani niiden mukana. En tiedä miksi se kaikki tapahtuu, miksi yhtäkkiä kaikki on vain niin paljon ja niin suurta sisälläni - mutta mä olen onnellinen siitä kaikesta, elämän hurmaavasta outoudesta. '
On kattoterde tähtineen ja hullunkurisia keskusteluja kun vertaillaan kiihkeästi muuan Lontooliasen herran kanssa Tescon Sparin ja jonkun muun marketin yleistä atmosfääriä ja toisen kanssa elämäntarkoituksia. Kuudelta aamusta meidät heitetään ulos ja koko konkkaronkka hyppelee portaat 10:stä kerroksesta alas taputtaen, kuka ties miksi ja mua kikatuttaa se kaiken hölmöys. Yö livahtaa aamun puolelle kun me kierrellään päättömästi katuja, kaksi käsikädessä ja hupsunhauska pellavapää joka tuntuu sielunsisarukselta. On mieletön junamatka, elämäni sykähdyttävin kauneus edessäni kun kaksi päätä hulmuaa tuulen mukana isoista ikkunoista joista aluksi pelkäsin lentäväni tuulen mukana.
On semmoinen tunne että kaikki on käsillämme. Ja olen ihan käsittämättömän onnellinen.
Kaksi jannua Hollannista, kahdessä päivässä tuntuu kuin rakastaisin näitä vielä hetki sitten ei keitään. Polkuveneillään pimeällä kanaalilla hiljaisessa yössä ja yhtäkkiä taivaalle ilmestyvät raketit, kuin huutaen ilon oodia ja carpe diemin kukoistusta. Istutaan Prahan puistossa tunteja joidenkin Puolalaisten poikien kanssa jotka kiertävät maailmaa kiipeillen, asustellen puskissa säästääkseen. On kaksi kitaraa ja monta ääntä kaikuu yössä, me ja kaksi Hollantilaista maataan siinä nurmella silmät kiinni päät ringissä hymyillen ja mietin että nämä ovat yksiä niistä hetkiä joihin palaan vuosien päästä miettiessäni kultaista nuoruutta. Mietin viikkoja takana ja tunnen että olen saavuttanut olemassaolon korkeimpia huippuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti