torstai 8. joulukuuta 2011

Niin monta tahtoisi korjata

Tänään juostessamme lumimyräkän keskellä en osannut lopettaa nauramista, ruokalassa oltiin hetki ihan hassuja, yksi hyppi x-hyppyjä ja toinen selitti hölmöjä, hallitsematonta ilon hysteriaa.. Me ollaan pullollaan elämänhimoa ja toivon ettei se koskaan haihtuisi aikaan, ettei koskaan tulisi aikaa jolloin oltaisiin liian isoja hyppelemään lumisateessa nauraen ja peuhaten.

Sitten mä mietin niitä sanoja jotka se tuntematon surullinen mies heitti syvää kaihoa silmissään: sä voisit ehkä olla se joka osaisi pelastaa mut.

Ehkä askeleen eteenpäin, mutta loppuenlopuksi suurin voima on ihmisessä itsessään eikä kukaan yksin ole tarpeeksi vahva että voisi haihduttaa toisesta kaiken elämän kuluttaman tullessaan. On kai vaan kohdattava ne kipukohtansa, tunnettava kaikki lävitse eikä sitä kukaan muu voi toisen puolesta tehdä jotta voi päästä sen merkittävimmän askeleen eteenpäin ja sen jälkeen on jotakin enemmän muillekkin.

Jotkin asiat on vain niin pelottavan yksinäisiä, sisäiset ristiriidat, menneisyyden kanssa kamppailu ja selvittely, itsensä etsiminen ja kaikki sellainen, niin saamarin yksinäistä puuhaa. Joskus tahtoisi tosiaan uskoa siihen että olisi olemassa joku, joku joka voisi nostaa kaiken sen ylitse.




Lähtiessään sanoi että toivottavasti kohdataan vielä. Niin, maailma on pieni ja mä yritin lähettää sille voimaa sillä ohimenevällä katseellani niin paljon kuin pystyin. Toivottavasti se vielä itsensä pelastaa, ajattelin kun lähdettiin eri suuntiin.