Voimaa vailla, läsnä ja kuitenkin aika kaukana, jossakin

Kaikki tuntuu olevan kohdillaan ja silti jostain vuotaa kokoajan, hymyilen paljon, heitän huulta ja nauran päälle, mutta silti tuntuu että sisälläni on jokin kolkko tyhjiö. Jossain siellä uinuu pieni tunne siitä että oikeasti tahtoisin vain unohtua kaikelta hetken verran, piiloutua omaan maailmaani, mennä jonnekkin missä olisi vain kaunista ja heleää, imisin valon itseeni ja kasvaisin taas todellisiin mittoihini.

Tänään menen taas Tyyne-Mummon luo, kuuntelen samat tarinat vankiloista ja kaukaisilta ajoilta kerta toisensa jälkeen, matkataan tilaustaksilla Itä-keskukseen ja raahaan kymmentä kauppakassia perässäni, yritän olla hyvä, riittää kaikkialle, mutta tuntuu että kutistun omien tunteiden alle kasaan. Tahdon tähän jonkun rakastamaan (sillä tavalla rakastamaan), tuntemaan olevani todella olemassa.

Olisi kai aika pysähtyä, muutenkin kuin näiden hätäisten aamujen keskellä viideksi minuutiksi. Tämä liika hektisyys tässä vain syö. En ole surullinen, en todella, en oikeastaan yhtään mitään paitsi vähän uupunut kaikkeen ja tuntuu että näinä hetkinä en osaa antaa edes rakkaimmilleni niin paljon kuin haluaisin.

Kierrän vain elämäni koomista kaaosta ympäriinsä, itken ja nauran samaan aikaan. On ihan hölmöä olla näin.