torstai 27. kesäkuuta 2013

Minä ja Barcelona

Ja yhtäkkiä kaikki tuntuu tärkeältä, säpsähdän lamaannuksestani taas tähän ja olemassaoloni herää varpailleen jokaisen kuolevan soluni voimin. Näin, katsokaa kuinka muutos ottaa tilansa. Aistini sekoittuvat yhdeksi eläväksi,siinä hölmön vähäpätöisessä hetkessä tiskatessani yksinäisyydessä, herää jokin kuin valokatkaisin naps pimeydestä valoon (siirtymä jota emme huomaa, mutta muuttuneen tilan näemme). Bob Dylan laulaa täynnä tunnetta ja kadulta kaikuu Barcelona, - hullu(n) elämän kauneus, olemassaolon lakkaamaton syke. Minä olen yksi niistä, tunnen yhtäkkiä katsellessani niitä ohimeneviä kohtaloita, itselleni anonyymeinä viipottavia jalkoja ja kasvoja. Jokainen niistä voisi avartaa tätä pientä maailmaani, jokainen niistä voisi muuttaa kohtaloani jota en itsekkään vielä tunne sen avautuessa hetki hetkeltä.

 Joukko espanjalaisia nuoria hurraavat ringissä, alkaa laulu espanjaksi sydämestä saakka, humalaisten sävelien seasta. Kadun kulmalla seisoo herra ja toinen myymässä piipittäviä kapistuksia, kolmas heittelehtivää pörräävää valosukkulaa taivaalla, illasta toiseen aina samalla tavalla samalla nurkalla ojentaen käsiään ohikulkijoita kohti toiveikkain katsein. Niin niiden elämä kulkee rytmissä hakien vakautta elämäänsä, turvallista pohjaa, toive ja mahdollisuus kaiken aikaa. Tarkkailen yhtä kohtaloa viikon verran, kuvitellen taas tuntevani yhden elämän paremmin kuin tunnenkaan. Se maailma ja äänimaisema kasvaa osaksi omaa olemassaoloani, tiskien äärellä hymyilen tälle hullunkuriselle maailmankaikkeudelle ja ajattelen toivoa, jokaiselle omansa. Hauras katseeni ikkunassa on muuttunut hetkessä voimakkaaksi, määrätietoiseksi, tietoisemmaksi kauneudesta jonka hetkeksi unohdin muistoon, pubin hämyssä löydettyyn menneisyyteeni (liittymättä siis mitenkään pubiin itseensä), vuosia kestäneeseen harhailuun ja järjettömään itseinhoon.

 Ajattelen edellisen illan hukkumisen hetkeä, jolloin yksikään sana ei nostanut pystyyn, jokainen painottomia jättimäisen pienuuteni edessä. Hetken olin niin kaukana jokaisesta rakastavasta katseesta ja yrityksestä nostaa pystyyn, oman suruni säälittävässä kuplassa. Ja kuitenkin, nyt olen taas tässä, niin täynnä tätä kaikkea, hyvyyttä ja pehmeyttä.






(ps. sorge kuvien laatu suorastaan surkea.)










2 kommenttia:

Roosa kirjoitti...

niin kaunista, niin tunnetta! alkoi vähän itkettää... <3

Sofia kirjoitti...

oho huomasin vasta kommenttis! mutta kiitoskultasein , olet suuuuri sydän! halaus