Ja yksi henkäys vain

Yhtenä päivänä onneni vaatii niin kovin vähän
Toisena päivänä suruni aivan saman verran
yhden hiljaisen hetken, tyhjyyden tilan
missä kuuntelen hengitystä
ja äkkiä voi herätä mitä vain.

Sinä päivänä Merituuli laulaa tunteista,
makaan Karhupuistossa yksin
ja äkkiä sisälläni värähtää.
Jokin minkä olen antanut mennä
järjen voimasta pois sysännyt,
palaa minuun merkityksenä, palavana, auringon kuumuudessa en voi katsoa kohti
mutta tunnen kaiken siinä
kuvittelen keskustelumme, jossa enemmän painaa tapa katsoa. Vaikka sanojakaan emme pelkää.

Elämä on niin pitkälti samoja toistoja, ylös alas än yy tee nyt, ja käänny ympäri, piirrä ympyrä,
sulje ympyrä.
Aamuja jotka alkavat samalla tavalla, iltoja jotka päättyvät samalla tavalla,
sumuiseen katseeseen joka hakee samoja syitä päivästä toiseen ja kyseenalaistaa totuutensa
aina uudelleen jotta voisi olla varma. Eikä siltikään ole.
On niitä lauseita, fläsäreitä samoista hetkistä jotka olen ehkä kuluttanut loppuun kelaamalla,
mutta joihin yhä sokeasti uskon naiiviuteni voimasta.
Syklejä toivosta toivottomuuten joita on vuosissa oppinut ennustamaan,
kuuluvuudesta ulkopuolisuuteen, pelko yhteyden katoamisesta ja pois lipumisesta.
Että jää yksin merkityksien kanssa,
äkkiä muistaa selän joka vaati vuosia sitten huutamaan perään. Toinen tarina haavoitetuista, pelkuruudestani rehellisyyteen.
Kaatosateeseen jään miettimään miksi vaikenin.

Ääripäiden mahtipontiset julistukset ja luhistumiset, kaikki se, tiedättehän.
Ja harva käänne pään sisällä on enää täysin tavaton tai odottamaton
vaikka uppoutuminen on syvä aina, on aina uudelleen se sama hehku ja se sama pimeys
The Wou hetki, Ou mai
kaiken suuruus, kaiken hulluus,
antaa tulla vain.
Vaikka välillä putoankin sen painosta,
se on hinta siitä että tuntee enemmän kuin käsittää
mutta samalla ainoa asia mikä tekee merkitykselliseksi kaiken tämän järjettömyyden.

Usein kaikki on vähän liian suurta. 

Mutta mielummin liian suurta kuin liian pientä.
Mielummin väsyn tunteisiin kuin tyhjyyteen.

Onhan se hämärää touhua tää kaikki, 

kun katsoo ympärilleen, voi hetken tuntea yhteenkuuluvuttaa jokaisen kanssa.
Me kummat ihmisolennot, pohjimmainen tunne sama, kaipuu yhteyteen.
Ja voiko muutakaan kuin mennä suin päin hulluutta, hallitsemattomuutta,haavoittuvaisuutta
jos haluaa kokonaisvaltaisen olemassaolon.
Pakko olla valmis ottamaan tunteilta nenilleen,
oleminen tunteissa on usein aika kömpelöä. Smoothius mahdoton. Kaatuilu väistämätön.
Ei kukaan osaa sanoa aina oikeita sanoja oikealla hetkellä. Aina jää vähän vaille.
Ja usein käänteetkin ovat nykyään niitä ennalta-arvattavia,

aa tää on niin tätä, tuhahdan
voi itku, naurun seasta, ja me huudetaan aaaa ja me ollaan ihan hiljaa ssh, me ollaan ihan mitä vaan
on tilaa kasvaa, tässä on hyvä kasvaa
 röhnötän vasten teitä, päät painautuvat toisiaan vasten syleilyyn ja jalat kääriytyvät yhdeksi sokkeloksi
 ja surukin muuttuu hetkessä surkuhupasaksi sekamelskaksi.
Symbioosissa paino hälvenee.
Ikkunalaudalla laulamme, siinä on kaikki hyvää ja haikeaa samaan aikaan.
Yhden kanssa pää alas päin kiipeilytelineessä keinutaan
ollaanko hetki vain lapsia, tähän unohdetaan päämäärät.

Saanhan rakastaa teitä loppuun saakkaa, saanhan
saanhan
suljen silmäni ja luotan kysymättäkin.
Te olette niin pirun hienoja että en voi olla olematta pateettinen näissä sanoissani.

Ja niin
eikä sitä ota enää kaikkea aina ihan niin tosissaan, itsessään.
Silti
Toivottomuuteni voi olla hetken tosi
mutta yhtälailla on toivonikin.
Eikä koskaan tiedä luottaako huomiseen ennen kuin siihen herään
joskus sitä luottaa, joskus ei. Vaakalaudalla on hauras mieli.

Mutta ei se mitään että välillä on ihan paskojakin päiviä,
kun kaikki on kuraa ja pää kuin kaatopaikka täynnä tomua ja rojua.

Baarin edessä kello yksi kaatosateessa me kaksi, V ja minä
maahisten tutkailijat, hartaat tutkailijat, sielunystävät ja suurten äärellä
olemme taas pieniä ja surullisia, hämmentyneitä tavallisella tavallamme
sateessa katselemme toisiamme kysyvinä, käsi poskea silittää silloin kun ei löydä sanoja.

Mutta onneksi surun voi toisinaan karkoittaa tanssimalla
Loosessa olemassaolo on vain liikeradat, keveys ja leikkisä yhteys tuntemattomaan,
jonka saa huoletta unohtaa aamun kajoon mennessä,
eikä tarvitse selittää mitään yhtään mistään
 hallitsematon virta, transsi ja äkillinen euforia kun ystävä nauraa ja hehkuu
voi kauneutta, mä ajattelen, siinä sä olet ja valloitat mut aina vain
ja me pyöritämme toisemme pyörryksiin.

Ja silloin täytyn
kaikki muu katoaa
ja annan kaiken valua lävitseni
kirjaimellisesti bisse joka kaatui kaula-aukosta sisään
antaa tulla vain
tänään en vastusta mitään.

Viidakko jossa harhaillaan, avaruus johon kadotaan, sydän johon eksytään, ikuisuus ja ajattomuus, mitäs siellä, kysyn, ja sanani jäävät ilmaan

Kaikki on niin häilyvää ja syvää.
Jokaisessa hetkessä sitä hahmottelee maailman uudelleen,
tuntee merkityksiä joiden absoluuttisesta olemassaolosta ei voi koskaan olla varma
mutta jotka itselle ovat empimättömän totta.
Katsoa syvään ja hengittää, uskaltaa haastaa toista ja uskaltaa paljastua.
Sipulinkuorinta.
Mutta aina ei tarvitse osata puhua. Se on ollut huojentavaa ymmärtää.

Muistatko vielä, kysyisin ehkä nyt.

Tai kenties miten muistat. Niin kysyisin.
Kyllä muutakin, mutta sitä en tähän raaskisi.

Jokainen päivä on kuohuntaa sisälläni, tasapainottelua sisäisen ja ulkoisen maailman välillä.
Yritystä pysyä kokonaisena ja tässä, rakoilematta.
Olen oppinut ohittamaan haavoittavat katseet,
 tunnistamaan sellaiset joiden lähellä ei ole hyvä kasvaa.
Joiden lähellä voima hiipuu ja toisen vallan varjoon katoaa vaarallisella tavalla.

Tänään istuin aamubussissa ja havahduin siihen miten ei kai ole ollut päivääkään vuosiin
 jolloin kaikki olisi ollut aamusta iltaan jotakuinkin stabiilia.
Nyttemmin se ei enää ihmetytä,
olenhan jo oppinut miten odottamattomalla tavalla suurin osa asioista elämässä tapahtuu
niin ulkopuolella kuin sisimmässä. Out of blue on niinku sound of life.

Vaikutukset joita vastaan voisi kuvitella taistelevansa, en tiedä onko sellaisia
immuniteetti tunteille jotka hauraina mutta suurina lähtevät kytemään,
ja hallinta katoaa.
 Miten mieli on jatkuvasti kuin avoin haava joka on alttiina kaikelle,
se huutaa kauneutta ja hulluutta, syvyyttä ja sitä että särisee kun tuntuu olevansa äärirajoilla ja kehonsa ulkopuolella. Paloa, kipua, huumaa, irallisuutta, yhteyttä, voimaa.
Ja on pakko vain ottaa vastaan.
Kyllä siihen pystyykin, kunhan muistaa hengittää.
Kunhan muistaa hengittää, kaikesta selviää.
Sillä se mikä on merkityksellistä, on harvoin kevyttä.
Se millä on merkitystä, pistää vähän sekaisin.
Ja avoin haava on voimakenttä.

Niin

kunhan muistaa hengittää, kaikesta selviää.
Vaikka jalat olisi pettää sydämen voimasta,
yhtäkkisestä pakahduksesta tai latauksesta joka yllättää itseni eräänä yönä
kun toinen on äkkiä lähempänä sisintäni, äärimmäisen lähellä
hetken katselen kenkiäni siinä katulampun valossa,
varjoissamme hiljaisuus on painokas, odottava
 mutta en ole aivan varma mitä se yrittää sanoa.
Vaikenen merkityksien painosta.

Tänään aurinko paistoi ja hymyilin kaihoni lävitse, ja jokin ravisteli lempeästi.
Se saattoi olla oikea biisi oikealla hetkellä koskettaen oikeaa kohtaa.
Jokin liikahti sentin verran pois paikoiltaan.
Ja löysin jotakin.
Sanat joita olin etsinyt.
Kirjoitin neljä kirjettä. Yksi oli anteeksiannosta, toinen sekavammin kaikesta, kolmas itselleni, neljäs jo pois nukkuneelle ikuiselle kaipaukselle. Myöhästyneitä sanoja, jotka oli silti sanottava.
Kaikki kertoivat tavalla taikka toisella rakkaudesta, hallitsemattomuudesta,
 kohtaamisesta ja muutoksesta ihmisten välillä
 tai toisaalta siitä mikä ei koskaan tule täysin muuttumaan.
Luopumisesta. Ympyröistä joita ei osaa täysin mielessään sulkea. Noloista fiiliksistä, teinimäisisestä hysteriasta. Hauraudesta ja hulluudesta. Väräyksistä. Maailmasta.
Ja sinusta, niin sinusta, mitä näin ja mitä näen nyt.
Sydämen surullisesta kohdasta mikä jää, mutta mitä ei kuulu ääneen sanoa.
Se ei ole mitään ihmeellistä, se on maailman kulunein kärsimystarina ja silti. Suurta se on silti.
Luopuminen on aina.
Kirjeitä joita tuskin tulen lähettämään.

Mitä odottaisin että menneisyys voisi itselleni kertoa? Mitä olisin itse valmis kertomaan? Todella paljastamaan? On niin helppo piiloutua, kertoa vain häivähdyksiä totuuksista.
Sydän on täynnä blokkeja.

Aika hämärtää muistijäljen tunteesta ja lopulta on vain kuvitelma. Että niin se varmaan oli. 

Ja hetki itse luo merkityksiä ylläolevasta tunteesta.
Ja uskomus muuttuu totuuden peilikuvaksi.

Vaikka tosiasiassa totuus perustuu jo valmiiksi hämäriin hetkiin
niihin joiden ääriviivat olivat jo eläessään häilyviä, veteenpiirrettyjä viivoja,
jo olemassaolon hetkellä enemmän unentuntuisia.
Ja sehän on samalla kauneinta ja hurjinta.
Sellaisia kuin syvimmät suurimmat hetket ovat, sitä miten kaksi ihmistä löytävät yhteyden odottamatta, äkkiseltään, yhtäkkiä, plötsligt,
ihmeelinen hetki. Plöts... ligt, miten kuvastava sana.

Mikään ei ole niin voimakasta kuin se hetki. Väräys ilmassa

Huutelen öihin, miten löytäisin ytimeen

Hei vain.
Täällä olen minä ja lakoninen&odottava hiljaisuus sisälläni.
Mieleni on ollut hento ja hauras, tutkaileva,
näinä hetkinä olen mielummin hiljaa nurkkaperspektiivissä kuin valokeilassa.
En osaa täyttää tilaa kuin hengitykselläni, ilmaisuni on sumukerrosten alla enkä tiedä mitä sanoa.
Ehkä linssin lävitse saisin hiljaisuudelle muodon ja merkityksen.
(Mutta filkkarini seikkailee vielä yhden matkassa maailmalla.)
Viikkoja murroksessa, tässä olen kuin jonkilaisessa horroksessa omassa maailmassani.
Kimurantti kätköni ja keskeneräisyyteni jossa lojun levällään liian keloissa.

Rajamailla, häilyvänä ja huuruisena epätodellisuuden tunteesta,
vuoroin pakenemassa unimaailmaan ja heräämässä henkiin,
siirtymien ja kontrastien voima, aamujen luoma alku ja mahdollisuus.
Niin paljon on kytemässä tavallaan kokoajan tikitiki jännite kasvaa.
Ja samalla, miten järjetöntä kaikki onkaan.
Miten te ihmiset handlaatte tän kaiken, olemassaolon?

Miten paljon voisinkaan kertoa ---- osaamatta kuitenkaan.
Tuntuu kuin odottaisin jotakin suurta tapahtuvaksi kaiken aikaa.
Kai sitä nuoruudeksi kutsutaan.
Kun kaiken pitäisi olla pirun intensiivistä ja merkityksellistä, hurjaa tunnetta ja hulluutta.
välillä viittaan nuoruuteeni imperfektissä, kollegoiden kesken se herättää aina huvittuneisuutta.
Kun kaikkien silmissä olenhan nimenomaan siinä ytimessä,
ja tiedänhän että numeroiden puolesta olenkin.
Ongelma onkin ehkä juuri siinä etten tunne olevani yhteydessä ytimeen, itseeni tai maailmaan kuin pieniä sykäyksiä - kun taas hajaannun ja hälvennyn selittämättömällä tavalla.
Ihmiset saavat pysymään tässä, hetkessä kiinni. Sillon olen läsnä kokonaan, valoa pakenematta.
Ollessamme kahden kuplassa se on vedenpitävä juttu. mitä useampi, sen todennäköisemmin katoan taas jonnekkin.
Säpsähtelen lukemattomia kertoja päivässä.

Ratkaisematon suru ja tyhjiö sisälläni kaikuvat, vain yksin ollessani kuulen sen huminan.
Välillä olen kuitenkin lakannut etsimästä sille täytettä tai selitystä.
Virtaan ja sumenen laahavien päivien lävitse, olemassaolon vire harras niin kovin hauras
joissa olen välillä hersyvän onnellinen ja välillä pohjattoman surullinen,
kokoajan tuuliviiri menee arvaamattomana tuulen mukana.
Mitä muutakaan?
Kaikissa meissä on samat ääripäät ja tyhjiö johon itsemme satunnaisesti kadotamme.

Välillä kaikki on niin kovin yhdentekevää
että tekisi mieli ravistella itseäni tuntemaan
ja jo seuraavassa hetkessä, yhden silmänräpäyksen pituisen välitilan jälkeen
 saatan seurata jokaista ohikiitävää sekunttia täynnä uteliaisuuden ja löytämisen riemua,
voimalla, pauhulla ja palolla, hullulla elinvoimalla.

Silloin tuntuu että hetken näen kaiken,
bongailen teiden varsilta yksityiskohtia joille keksin kohtalonomaisia merkityksiä,
tunnen perhosvaikutuksen kaikkialla.
yhtäkkiä kaikella on niin paljon väliä mikä vielä hetki sitten oli epämääräistä ja yhdentekevää.
Sellaista lataustahan me kaikki uskoakseni etsimme,
merkityksellisyyttä ja harmoniaa, vapautta ja euforiaa.

Välillä toivon vain että voisin pyyhkäistä harmaiden päivien lävitse,
nukkua niiden ohitse ja unohtaa miten paljon on elämä on turhia ja mitäänsanomattomia hetkiä,
sitä kun ei tunne mitään tai sitä kun tuntee liikaa ja väärällä tavalla.
Mutta niin sen kuuluukin olla, ei siihen ole ratkaisua.
Ei ole keinoa välttää tyhjiötä joka vaanii kaikkialla,
vai onko?
Puhun asioista niinkuin tuntisin jonkinlaisen yleisen totuuden, liekö sellaista olemassakaan.

Täällä kuitenkin ollaan, hengitän ja elän, tänään se saa riittää.

 Ps. Kuva meikäläisestä Anu Leppäharjun otoksia, hää on muuten pirun lahjakas kaveri vinkvink !

Hiljaisuutta kuuntelen, lakonisesta iltapäivästä käsin kirjoittelen

Keinuu yön hiljaisuudessa ja on valmis kuulemaan kaiken.

Hiljaisuuden tullen sitä muistaa ihan kummallisia asioita, yhdentekeviltä näyttäviä,
välähdyksiä jotka nousevat henkisen kokkoni ajankerrostumien alta.
Kuvia joiden merkityksen näen vasta nyt. Yksittäisten hetkien voiman ja vaikutuksen.
Ensin on purettava,
sillä eihän lahonneiden rakenteiden,
puoliksi palaneiden kerrosten päälle voi lähteä mitään pysyvää luomaan.

Muutos vaatii väistämättä jonkin tuhoamista, uutta muotoa, irti päästämistä.
Aina jostakin irti päästäminen.
Onko elämä mitään niin paljon kuin opettelemista luopumiseen
tai yritystä unohtaa?

Mutta minähän olenkin vain hetkellisyyden haikuja, viivästyneitä kaikuja,
haihtuva henkäys ilmaan, kohta jo sekoitun osaksi iäisyyttä
niinkuin jokainen,
pakkauma yön huutoja jotka kuiskauksina pusertuvat rintakehääni vasten paineena.
Usein on se tunne että kaikki on miltein käsillä. Elämää sillä hilkulla, rajalla trapetsia.
Sisälläni on joukko ääniä jotka käyvät loputonta dialgia keskenään,
mihin tässä kaikessa tähdätään?
Useimmiten en enää edes tiedä mitä etsin ja mihin milloinkin eksyn tutkimusmatkoillani.
Toisto alkaa toisinaan turruttaa. Ja sumu yltyy sitä mukaa.
Mutta kynänkärjestäni sanavana on kaikki kuitenkin samasta pääkopasta,
vaikka välillä hajaannunkin ja hämmennyn siitä kuka sisälläni puhuu.

Välillä on kuin jäisi omien kerroksiensa kuiluihin
ääni käheänä kysyy missä olenkaan, minne menenkään

minne voisi piiloutua omalta kaaokseltaan, löytää sisäisen hiljaisuuden?
Olisipa paikka missä kaikki olisi yksinkertaista.

Eikä sitä koskaan ihan tiedä. syyseuraus-suhteet ovat arvaamattomia
oma minuus kaiken aikaa haavoittuvaisena tapahtumien keskellä.
Kuka täällä hullussa maailmassa voisikaan kasassa pysyä
(on liikaa mihin hukkua)
nekin joita olen aina vierestä sivusilmällä kadehtinut kaikessa määrätietoisuudessaan -----
vaikka en sitä ehkä vasten päivänvaloa näe, raameissa jotka kullakin on osana yhteisöä
tiedän että jokaisella on sisällään myös pimeys ja hauraus.
Vähemmän ykselitteiset raamit kaiken sen ulkopuolella mitä päivänvalo on valmis näyttämään.

Jokaisessa aamussa siristän silmiäni ja kohtaan itseni uudelleen, maailman uudelleen ja yritän ymmärtää aina vähän enemmän.
Toisinaan kaiken äärelle lahoan,
toisinaan tulee vastaan kimmokkeita joista täytyn euforialla ja pateettisella uskolla parempaan.

Tänään on ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon,
ja olen surullisempi kuin pitkään aikaan.
Yhtäkkiä on aikaa ajatella, kuunnella itseään aivan hiljaa, tuntea kaiken paino,
sanasi baarin hämystä eiliseltä tulevat ja vihlovat suruna sydämmessäni.
Mutta en silti lakkaa uskomasta, vaikka toivottomuus oli se mitä yöllä tunsin kun hitain askelein kävelin kotiin ja yritin ymmärtää missä vaiheessa kaikki tapahtui

viikon päästä on deadline, yhden elämän inventaario ja käänne. Niin me sovittiin.
Ja silloin me lauletaan,
on vielä niin paljon. Sinullakin, ystäväni. Sitä en ole epäillyt hetkeäkään, koskaan.
Rakastan sinua niin paljon. Ethän mene, ethän

Hengittämisestä ja ajasta, sen sellaisesta

Ollakko sumua vielä,
piilottelisinko rivien väleissä
olisinko tosiaan vain se tyhjä tila hengitystä pidätellen
humisevana kaikuvana tyhjiönä josta ilmaisu ei tavoita teitä siinä, vieressäni
ilmatiivis kupu
jossa kaikki sinkoilee pitkin seiniä varjoteatterina.
Eivät ne näe,
kun en uskalla sanoa.
tyhjää tilaa ei osata lukea
js siellä ei kannata elää missä ei ole olemassa.
Ja välillä tosiaan tuntuu juuri siltä
että oma ääni katoaa pelkoonsa olla olemassa.
Siellä sun täällä olen kuitenkin turvassa. ja vahvasti, epäilemättä hetkäkään
toisessa ääripäässä jossa en emmi hetkeäkään.
Viinilasillisella yhden kanssa Pub porthanissa,
missä me voidaan olla kokonaan toisillemme. Pohjolankadulla kuunnellen yön hengitystä,
sinua hengittämässä, pimeässä uskallan itkeä vierelläsi ja otat syliin. Ystäväni, olet ollut siinä jo niin kauan.
Bar Pucciksesssa kun yksi laulaa Kun aika on ja olet niin uskomattoman kaunis juuri siinä.
Tai me kädet levällään pyörien ja Final countdown. Mara ja kaiho silmissään, havittelee kadotettua nuoruuttaan.
Viikonlopussa oli monta turvasatamaa.

Kaikessa tässä elän, hetken heijastuksessa
ja vaikka paljon jää sanomatta, elää sanomatonkin monessa muodossa.
On päiviä jolloin olen olemassa vain häilyvänä, vain harvojen näköpiirissä
 lauseen puolikkaissani, kolmessa pisteessä ja vaietussa, nurkkaperspektiivissä,
 unissani ja mielikuvituksessa vahvasti,
kehoni voimassa ja sen liikkeissä ja kummallisissa radoissa, tuntemattomuudessa,
jäljissä hangella, Yrjönkadun uimahallin saunassa silmät kiinni hengittämässä,

lippulappusissa joita on kaikkialla, yliviivatuissa ajatuksissa ja niissä mitkä kirjoitan niin haalealla että hädintuskin itsekkään näen, hyräilyssäni, rauhanröffessä, nypityissä kynsissäni, handu handussa, kannattelijana ja kannateltavana, sotkukasoissa ja maanisessa järjestelyssä,
kaaoksessa ja seesteisyyden kaipuussa, läheisyydessä, takertuvuudessa
 ja erillisyydessä, pois luota työntäen,
arvaamattomuutena,

tutkimusmatkalijana, linssin takana ja harvakseltaan myös edessä,
"runotyttönä" kahvilan nurkassa raapustelemassa omissa syvyyksissään,
levottomuutena ja sinkoiluna, liialla rönsyilyillä,

tutkivissa siristävissä katseissani joista osa aina hämmentyy,
kysyvät miksi katsot noin
ja mä vastaan aina samoin, että hei mä vain katson.
Katson (näin niinkuin nyt katson) jotta voisin lukea sen mitä et koskaan sano.

Olohuoneessa nurkka, lempinurkkani, minne pakenen kun täällä (lue:pääkopassa)
alkavat ajatukset liikaa painaa ja kakofonia kasvaa siettämättömäksi.
Siinä istun kädet jalkojeni ympärillä ja nojaan päätäni seinään,
katseessani lumihiutaleita kevyesti leijailevat, suljen silmät kun basso jytisee selkääni pitkin
ja ajattelen taas aikaa. Miten se voi painaa avaruudessa eri verran, se on absurdi ajatus.
Että jossakin yksi tunti on täällä vuosia.
Ja miten pian tämäkin hetki on kuin yksi miljooneista hiutaleista jotka sekoittuvat
 toinen toisiinsa yhdeksi peitteeksi joka valaisee maailman
ja joka sitten jossain vaiheessa sulaa ja sulautuu osaksi maaperää, vuodesta toiseen sama sykli.
Koska aika. Koska se on ajan luonnollinen jatkumo, muutos ja syklit, elämän kiertokulku.
Tullaan ja mennään eikä pysähdystä tule ennen kuin kaikki loppuu.
Sitäkö tää elämä sitten on? Sulautumista, juoksemista jotta pysyisi perässä ja silti tuntuu kuin jäisi aina vähän jälkeen, ajan haihtumista
ja ja ajatus katkesi,
katosin bittiavaruuteen.

Yhden hetken muistan, eräästä kaukaisesta kesäyöstä
kun tanssahtelin yksin Töölönlahteä ympäri, yön ja uuden aamun välissä,
maailman vaitonaisessa välitilassa kun hetken tuntuu kuin olisi aivan yksin,
jä äkkiä kuin hurmioituneena siitä että nyt voin olla mitä vain alan laulamaan.
Ensin ihan hiljaa, sitten vähän uskaliaammin.
Puolivillaista antautumista,
mikä se pelko on joka vaatii vaikenemaan silloinkin kun ei ole ketään kuulemassa.

Toisinaan elän ja olen olemassa vain jos otan tilani
yhteys maailmaan ympärillään
ja tilani on juuri se minkä päätän raivata
olisiko liian uskaliasta avata suunsa keskellä ihmisjoukkoa,
alkaa hetken mielijohteesta hyräilemään biisiä joka on soinut päässäni kohta kymmenen vuotta yhtäsoittoa,
ehkä lopulta laulaa kajauttaa ilmoille Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maapallon valtavan, mut enhän sitä tee, pieni hetki riittänee.
Mutta olenhan jo tottunut omassa päässäni ajatukseen että olen se jota katsotaan aina vähän vinoon. (Tai voi olla niinkin että olen vain tottunut omiin ajatuksiini jotka ovat kasvaneet vinoon ja puolet ajasta ovat jotain muuta kuin todellisuus ympärilläni jota vain välillä pelkään, ehkä, ehkä ei.)

 Olen miettinyt viime päivinä rakkautta, aina vain. ihmisiä joita olisin voinut rakastaa tai joita ehkä rakastinkin, aina vain. Niitä joiden vierestä olisin joskus voinut kuvitella herääväni uuteen päivään ja toivoon.
Niin monta toivoa. Olen ehtinyt uskoa niin moneen ja pettyä vielä useampaan.
Mutta sen elämä kaiketi vaatii meiltä jokaiselta. Riskibisnestä, sijoituksia joissa voitto on aina myös mahdollinen häviö.

Välillä häkellyn ventovieraista, näen ja kuvittelen horisontteja näiden ohikulkijoiden kanssa,
pienissä hetkissä kun katsotaan syvälle. Että mitä jos.
Ikuisuus voi olla niin missä vain.

 Joskus pitää vain hengittää ja yrittää unohtaa kaikki.
Tänään istuin kymmenen ventovieraan kanssa silmät kiinni hengittelemässä
40 minuuttia hiljaa liikkumatta ja yritin hätyytellä ajatuksia muualle, unohtaa puutuneet raajat ja turtuneet kelat.
Ei se vielä kummoisesti onnistunut,
mieli on niin hyvä harhautumaan.
Mutta se oli alku.

On hyvä asettua välillä vieraalle maaperälle,
jonnekkin missä voi hetken tuntea olevansa muukalainen ja eksyksissä etiketeissä.
Virkistävää havahtua siihen miten paljon on vielä asioita ja maailmoja jossa voi tuntea olevansa lapsen lailla tietämätön ja kaikki on tuoretta.
Hiljaa tutkin tätä tuntemattomuutta teekupin kanssa nurkkaperspektiivistä ja on ihan okei olla vain hiljaa.
Metrin päässä vanha uurteinen herra puhuu henkistymisestä, valaistumisesta ja kärsimyksestä
ja mietin mitenköhän ihmeessä se on päässyt tuohon tilaan,
jossa kärsimys on vain varjo siitä mitä se joskus oli.
Siellä ihmiset puhuvat pehmeästi, jättävät tilaa sanojen väliin, kaikki tapahtuu hitaasti kuin tunnustellen, hengitellen jokaista sanaa, aistien jokaista henkäystä.
Minäkin siinä sitten vain hengittelen. Ja välillä hymyilyttää kun samalla se kaikki on vähän hassua.

 Niin mitäpä jos elämä olisikin vain hengittämistä, ottaa vastaan ja päästää irti, liikaa laskelmoimatta.
Että antais vain tilaa.
Että jonain päivänä sitä vain hengittelisi itsensä tyyneyteen.