lauantai 23. huhtikuuta 2016

Viidakko jossa harhaillaan, avaruus johon kadotaan, sydän johon eksytään, ikuisuus ja ajattomuus, mitäs siellä, kysyn, ja sanani jäävät ilmaan





Kaikki on niin häilyvää ja syvää.
Jokaisessa hetkessä sitä hahmottelee maailman uudelleen,
tuntee merkityksiä joiden absoluuttisesta olemassaolosta ei voi koskaan olla varma
mutta jotka itselle ovat empimättömän totta.
Katsoa syvään ja hengittää, uskaltaa haastaa toista ja uskaltaa paljastua.
Sipulinkuorinta.
Mutta aina ei tarvitse osata puhua. Se on ollut huojentavaa ymmärtää.


Muistatko vielä, kysyisin ehkä nyt.
Tai kenties miten muistat. Niin kysyisin.
Kyllä muutakin, mutta sitä en tähän raaskisi.

Jokainen päivä on kuohuntaa sisälläni, tasapainottelua sisäisen ja ulkoisen maailman välillä.
Yritystä pysyä kokonaisena ja tässä, rakoilematta.
Olen oppinut ohittamaan haavoittavat katseet,
 tunnistamaan sellaiset joiden lähellä ei ole hyvä kasvaa.
Joiden lähellä voima hiipuu ja toisen vallan varjoon katoaa vaarallisella tavalla.

Tänään istuin aamubussissa ja havahduin siihen miten ei kai ole ollut päivääkään vuosiin
 jolloin kaikki olisi ollut aamusta iltaan jotakuinkin stabiilia.
Nyttemmin se ei enää ihmetytä,
olenhan jo oppinut miten odottamattomalla tavalla suurin osa asioista elämässä tapahtuu
niin ulkopuolella kuin sisimmässä. Out of blue on niinku sound of life.

Vaikutukset joita vastaan voisi kuvitella taistelevansa, en tiedä onko sellaisia
immuniteetti tunteille jotka hauraina mutta suurina lähtevät kytemään,
ja hallinta katoaa.
 Miten mieli on jatkuvasti kuin avoin haava joka on alttiina kaikelle,
se huutaa kauneutta ja hulluutta, syvyyttä ja sitä että särisee kun tuntuu olevansa äärirajoilla ja kehonsa ulkopuolella. Paloa, kipua, huumaa, irallisuutta, yhteyttä, voimaa.
Ja on pakko vain ottaa vastaan.
Kyllä siihen pystyykin, kunhan muistaa hengittää.
Kunhan muistaa hengittää, kaikesta selviää.
Sillä se mikä on merkityksellistä, on harvoin kevyttä.
Se millä on merkitystä, pistää vähän sekaisin.
Ja avoin haava on voimakenttä.





Niin
kunhan muistaa hengittää, kaikesta selviää.
Vaikka jalat olisi pettää sydämen voimasta,
yhtäkkisestä pakahduksesta tai latauksesta joka yllättää itseni eräänä yönä
kun toinen on äkkiä lähempänä sisintäni, äärimmäisen lähellä
hetken katselen kenkiäni siinä katulampun valossa,
varjoissamme hiljaisuus on painokas, odottava
 mutta en ole aivan varma mitä se yrittää sanoa.
Vaikenen merkityksien painosta.



Tänään aurinko paistoi ja hymyilin kaihoni lävitse, ja jokin ravisteli lempeästi.
Se saattoi olla oikea biisi oikealla hetkellä koskettaen oikeaa kohtaa.
Jokin liikahti sentin verran pois paikoiltaan.
Ja löysin jotakin.
Sanat joita olin etsinyt.
Kirjoitin neljä kirjettä. Yksi oli anteeksiannosta, toinen sekavammin kaikesta, kolmas itselleni, neljäs jo pois nukkuneelle ikuiselle kaipaukselle. Myöhästyneitä sanoja, jotka oli silti sanottava.
Kaikki kertoivat tavalla taikka toisella rakkaudesta, hallitsemattomuudesta,
 kohtaamisesta ja muutoksesta ihmisten välillä
 tai toisaalta siitä mikä ei koskaan tule täysin muuttumaan.
Luopumisesta. Ympyröistä joita ei osaa täysin mielessään sulkea. Noloista fiiliksistä, teinimäisisestä hysteriasta. Hauraudesta ja hulluudesta. Väräyksistä. Maailmasta.
Ja sinusta, niin sinusta, mitä näin ja mitä näen nyt.
Sydämen surullisesta kohdasta mikä jää, mutta mitä ei kuulu ääneen sanoa.
Se ei ole mitään ihmeellistä, se on maailman kulunein kärsimystarina ja silti. Suurta se on silti.
Luopuminen on aina.
Kirjeitä joita tuskin tulen lähettämään.

Mitä odottaisin että menneisyys voisi itselleni kertoa? Mitä olisin itse valmis kertomaan? Todella paljastamaan? On niin helppo piiloutua, kertoa vain häivähdyksiä totuuksista.
Sydän on täynnä blokkeja.

Aika hämärtää muistijäljen tunteesta ja lopulta on vain kuvitelma. Että niin se varmaan oli. 
Ja hetki itse luo merkityksiä ylläolevasta tunteesta.
Ja uskomus muuttuu totuuden peilikuvaksi.

Vaikka tosiasiassa totuus perustuu jo valmiiksi hämäriin hetkiin
niihin joiden ääriviivat olivat jo eläessään häilyviä, veteenpiirrettyjä viivoja,
jo olemassaolon hetkellä enemmän unentuntuisia.
Ja sehän on samalla kauneinta ja hurjinta.
Sellaisia kuin syvimmät suurimmat hetket ovat, sitä miten kaksi ihmistä löytävät yhteyden odottamatta, äkkiseltään, yhtäkkiä, plötsligt,
ihmeelinen hetki. Plöts... ligt, miten kuvastava sana.

Mikään ei ole niin voimakasta kuin se hetki. Väräys ilmassa

















2 kommenttia:

soulsister kirjoitti...

Puet ajatukset aina niin kauniiseen ja koskettavaan muotoon. Kiitos taas sielunruasta ihana ihmisotus. 8)

Sofia Mänttäri kirjoitti...

Heippa soulsysteri, haluaisimpa tietää kuka siellä takana lymyilee. Mietin että onko kenties joku jonka kanssa ollaan tässä elämässä jo kohdattukkin? Kuulostat jollain tapaa kovin tutulta. Mutta hei, kiitos, kiitos paljon. Ihana kuulla, arvostan. <3