Tarinoista, tutkimusmatkailusta, arkipäivien väräyksistä joissa tunnen

Hiljainen mieleni katselee hämyisiä tunteja jotka lipuvat päivä päivältä aikaisemmin pimeyteen,

sankkasumuinen marrasmieli, harmaa ja lakoninen tila on muuttunut 

varovaiseksi toiveikkuudeksi ja vähän uudenlaisiksi raameiksi.
Aamuiksi joihin herään odottaen, kuin jotakin suurta olisi kytemässä kaikkialla ja katseeni siristelee, skannailee lävitse harmaiden maisemien, päättänyt olla hukkumatta.

Olen oppinut taas hengittämään syvään

olemaan kokonaisempi, kaikessa hajanaisuudessanikin kevyempi.

Ja kun alkaa ahdistaa ja hajottaa, suljen hetkeksi silmät ja ehkä laulan vähän, 

 toisinaan kadotan siihen huomaamatta ajantajuni tunneiksi, kuin transsissa olisi. 

joskus vain kirjoitan paperin täyteen suttuista ajatusvirtaa jolla ei tavoittele mitään
ja päädynkin näkemään mitä on kaiken pohjalla, välähdyksen verran näen
ja niin nopeaa vilahtavat salamankirkkaat hetket ohitsemme, väräys ilmassa, salama räpsähtää,
hetken aika pysähtyy ja jo seuraavassa räpäyksessä uusi hetki.

Tai ehkä katsonkin vain oikeaa ihmistä silmiin ja puhun
hiljaa ja vakavana, sanoja haeskellen

(vaikka on kyllä äärimmäisen vaikeaa olla muistuttelematta toista joka väliin loppukevennyksenä siitä että nää nyt vaan on näitä,  pientä suuressa mittakaavassa. First world`s prolems...jne.) 
Ja tottahan se on, oma mieli on pientä mittakaavaa maailman kauhujen ja kauneuksien rinnalla.

Pääasia ettei liikaa pakene, miten sitten asiat ilmaisenkaan

 sillä sen olen tajunnut että pakeneminen ei (luonnollisestikkaan) eliminoi mitään,

- vain viivästää myrskyn tuloa. 

Jossain vaiheessa purkautumisen on aina tapahduttava 

tai vaihtoehtoisesti voi ihminen jäädä oman kieltämisensä varjoon loppuelämäksi, 

olla puolittain vain, kuplamuoviin kääriytyneenä ettei tarkentamallakaan pääse näkemään tarkkoja ääriviivoja, saati sitten sisältöä ääriviivojen sisäpuolen

yhteyden sisimpään katkaisee niin helposti harsottamalla itsensä uskomuksilla,
 luoden etäisyyden sitä myötä kaikkeen.

Joten

ratkaisu on kaiketi antautuminen 

ja kohtaamalla pimeytensäkin, uskaltamalla tuntea ja hajota voin vain olla vapaa meritähti
kärrynpyöriä ja käsilläkävellen katselen hetken maailmaa väärinpäin, kyyneleet valuvat otsaani pitkin
ihan hassua

ja paha sisälläni hälvenee ja myrsky laantuu siihen kun se on saanut olemassaololleen luvan.

Mutta kuten sanotaan, ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Niinpä vain vilahdan lävitse, 

kävelen kuumilla hiilillä vain niin kauan että lähtiessäni ehkä näen minkä pitää muuttua,
arvet ovat muistomerkkejä tietyistä virheliikkeistä ja (huti)osumista, ehkä kauniista aluista mutta surullisista lopuista

kun on käynyt vähän rajojaan koettelemassa, tietää paremmin mikä on liikaa ja mikä sopivasti.
Pitää uhmata rajojaan, mutta ei loputtomiin. Pitää kuunnella sydäntään, mutta muistaa että sekin eksyy hakoteille toisinaan.

Tiedän että häpeä on edelleen harsona monissa päivissä, kun tunnen jokaisen eleeni ilmentävän kömpelyyttä ja vajavaisuutta,

onnetonta itsepuolustusta ja muiden määrityksiin liukenemista, 

sitä myöten itsensä kadottamista. 

Pakko se on myöntää että välillä (ja siltikin yhä harvemmin) olen niin heikko ja höttöinen 

että taivun moniin tahtoihin, tuntematta omaani. Joskus on niin vaikea luottaa omaan näkemykseen.

Mutta jokin mussa on silti alkanut välittää vähemmän, asioista jotka tukahduttaa

ja sen sijaan keskittyä välittämään niistä asioista jotka todella merkitsee, 

hiljentymään ihmisten äärelle, 

kuulemaan ja tutkimaan maailmoja, sitä mistä aina hölisen

 antanut tiljaa hiljaisuudelle niin itsessänikin kuin ihmisten välissä. 

Välillä sillä on sanottavaa paljon enemmän kuin verbalisoinnin mutkikkaassa viidakossa.

Viime päivinä olen tuntenut väreilyä, hetkissä joissa olen katsonut teitä kaikkia joita niin rakastan, 

on Las Vegasin nurkka 

ja me kaikki siinä pitkästä aikaa nauramassa hyperventilaation rajoilla, 

kaiffareilla on jokaisella niin oma tapansa kertoa tarinoita, muotoilla kysymyksiä ja mua hymyilyttää kun ajattelen kaikkien uniikkia ainutkertaista olemassaolon tapaa

että juuri teitä olen saanut rakastaa, kanssanne nousta ja vajota, kannatella ja nojata,
mikä onni, hemmetin hyvä tsägä, yksi parhaista.

 tai nähdessäni vanhan pariskunnan, ajatuksen ikuisuudesta

tai metrossa hymyilevän miehen, vielä vähän eksyneen mutta niin hyväntahtoisen,

 miehen joka vain ja ainoastaan juuriensa tähden tulee tuomituksi ja kategorisoiduksi tietynlaiseksi yksinkertaisten ihmisten vinkkelistä,

 vaikka yhtä vähän tiedämme hänestä kuin Peruspenasta vastapäätämme. 

Mutta katse on hyvän ihmisen katse. Sen näen vaikken tarinaa sen takaa.
Varovasti me hymyillään siinä ikkunan heijastuksessa toisillemme.

Ja väreilyä

koska

näen ikävöimäni ihmisen, Helsing Barin nurkassa kaksi aikakautta risteilevät päässäni,
kohtaavissa katseissa tietty surumielisyys ja lämpö samaan aikaan, siinä olen sanaton ja hukuksissa
mitään en ole unohtanut - merkitykset ovat katoamattomia, vaivun jonnekkin syvälle luopumiseen.
On yöllinen ajantajun kato, kaksi katoamista yöhön tässä samalla sohvalla kohdaten kun muu maailma uinuu jo,
kun yksi makaa kippurassa ja sanoo mun sydämeen sattuu
käsikynkässä me ollaan siinä yhdessä hämmentyneinä elämästä ja mä tajuan rakastavani ihan hulluna.
Ystävä rakas, olethan siin aina.

Tunnen muiston hälvenemisen, yhden merkityksen syntymisen ja toisen katoamisen,

yhtäkkisen pakahduksen kauneudesta 

joka on juuri se tunne 

mihin kiteyttäisin olemassaolon sietämättömän keveyden, upeaa Milan Kunderaa lainatakseni 

ja nuoruuden illuusionomaisen hekuman ja kiihtyvän pyörteen, 

me olemme kuin hiukkaskiihdyttimessä tanssiessamme ja täyttyessämme selittämättömällä tavalla.

(Näitä kuvia katsellessani, näen nuoruuden, vaikkakin vain sen yhden puolen)

Viime aikoina öisin ennen unta ajatellut näitä asioita ja päätynyt valoon pimeyden sijasta. 

Vaikka on aina ihmisiä, jotka syövyttävät toisia ja maailmaa ympärillään,

 ihmisiä joiden välinpitämättömyys ja sydämen kylmyys kyseenalaistaa monen kauneuden ja peräti ihmisyyden,

 ihmisiä jotka elävät vain itseään varten ja egonsa huipulle päästääkseen, ovat valmiita tuhoamaan kaiken matkalla

tai oman totuutensa eteen, ovat valmiita eliminoimaan heitä kyseenalaistavia

kaikkea

On silti uskallettava luottaa. Ja vaikka mitä minä nyt todellisesta pahuudesta tiedän, vain pieniä säväyksiä ja rippeitä omista kokemuksista, hetkiä ja jonkun tarinan verran, sekä läheisten tragedioista ja niistä mitä on lehdet valtoimenaan

 olen oppinut olemaan varovaisempi, tarkempi kenet lähelleni päästän

kuitenkaan päästämättä irti siitä että edelleen lähden siitä oletuksesta että sinä ja te monet ja lukemattomat uudet ihmiset joita elämä tuo vastaan, olette hyviä. Suurinosa teistä on ja vaikken nykyään antaudukkaan yhden impulssin voimasta ja usko kyseenalaistamatta joka sanaa,
uskon silti enemmän hyvää

mutta haluan perustella jokaisen toteamukseni

ja se vaatii tuntemista, kaivautumista ja kyseenalaistamista.
Vaikka välillä jo yksi katse voi riittää kertomaan.

Voitto vaatii usein aika monta tappiotakin matkan varrella, suoraviivaisesti on elämässä vaikea kulkea. Mieli harhautuu niin helposti vaarallisiin impulsseihin, joita mieli kuvittelee milloin rakkaudeksi ja milloin mahdollisuudeksi, oikoreitiksi tai seikkailuksi, euforian avaimeksi, kauneudeksi, kutkuttavaksi jännitykseksi, kohtaloksi, rajakohdaksi, tarkoitukseksi. 

No mitä ikinä, mitä vain. 

Elettävä huolella, niinkuin Samuli Putro sanoo. Huolella tod, kaadutaan ja noustaan loputtomiin, aina samaa sykliä. Nyt olen tässä, huomenna jo ehkä jossain muualla, elämähän se näyttää.

Kauniit unet

ps. pari kuvaa meikäläisestä rakkahaisen Nanan kädenjälkeä, kreditit hälle!

Uusiutuakseen, ajatteli purkautuvansa, keskelle yötä huutaa ja hiljentyä, hiljaa vaipua uneen kaiken jälkeen.

Otan vastaan kaiken,
mutta puoliakaan en ymmärrä.
(Tärkeintä on kuitenkin tunteminen,
olennaisempaa kuin sen ymmärtäminen että miksi tuntee.)

Epävireinen flow
kello 03.52, olen huurussa, kaipauksen ja täyttymyksen tilassa,
tunteiden polariteettien yhteisymmärryksessä.
Puolittaisen unen kerroksen ja punaviinin raukeasta jälkihumusta
pehmennyt mieli vaeltelee hiljaa levollisena seiniä pitkin kiipeilee, tutkailee arvaamatonta
aika seisahtuu ja olen niin vahvasti tässä
ja samalla on kuin kaikki tunteet elämäni varrelta olisivat pakkautuneet tähän yhteen räpäykseen,
yhdentekevään, vähän surumieliseenkin hetkeen joka on kuin miljoona muuta hetkeä rajamailla. Väläys joka on kaikki. Enkä tiedä pakahdunko vai kuuluisiko räjähtää, liikaa handlattavaksi.





Mietin missä vaiheessa sitä alkaa rakastamaan? Mikä olikaan se kohta jossa random zägä alkoi kutsua itseään kohtaloksi?
Milloin hetket muuttuvat jatkumoksi ja kohtaaminen tarinaksi jolta toivoo paljon aikaa (toisinaan ikuisuuden pituista)? Missä on kliimaksi jota kaikki äikän tunnit aikoinaan etsittiin kaikkialta kuumissaan kuin elämän merkitystä? Milloin tarina alkaa ilmestyä mieleen välähdyksinä joista syntyy kylmiä väreitä? Tai lämpimiä. Ehkä molempia. Mikä nostalgia? Toisinaan tunnen sitä miltein eilisestäkin.Ja yksi nauraa höhöttää sanoessaan että olen kuulemma varhaismummo.
Entä mistä alkaa unohdus? Milloin toinen alkaa hälvetä, muistojäljet hämärtyä ja muuttua osaksi sumua joka vain on osana kaikkea? Milloin voi julistaa olevansa seuraavalla sivulla?

 Lopulta on kai vain vähän turtunut sydän ja hetki kuin tyhjässä asunnossa juuri ennen lähtöä
kun oma kuiskauskin kaikuu tilassa joka on yhtäkkiä niin suuri ja autio,
 oma kätkö on muuttunut anonyymiksi-
mutta kaikkialla haikuja menneiltä vuosilta, viestejä seinille takertuneilta muistoilta
 jotka vain minä yksin tunnen. Merkityksiä jotka olen itse keksinyt.
Kaikki sekin mitä en tule koskaan jakamaan kenellekkään.
Sekä kaikki se mitä jo kohta unohdan kun jatkan uusiin tiloihin, jolloin moni merkityksistä muuttuu yhdentekeviksi ilman tuttua kontekstia.

Ja ehkä onkin niin ettei mikään lopu koskaan kokonaan.
Sisimpään jää kaikesta kaikuja, jotka kuulen näinä yksinäisimpinä yön tunteina.
Riepaleita jotka liehuu mukanani tuulessa
jokaisessa kiireisessä aamussa jossa juoksen jotta ehtisin sinne missä pitää olla
 ja piiloudun syvemmälle huppuuni.
Öisin askeleeni ovat hartaampia ja tunnustelevia, on aikaa ja tilaa tuntea kaikki.

Juuri silloin välähdykset tulevat, muistot pelkäävät katoavansa,
mieli kai taistelee alitajuisesti muutosta vastaan, unohtamisen pelkoa se on. Raunioiden äärellä suru.
Naiivi mieli elättelee että olisi edes kauniit loput, armollisuutta
 ja koittaa toisinaan pitää aivan liian kauan tekohengityksellä elossa sen mikä jo aikaan jäi.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut unohtaa oikeita asioita
ja samaan aikaan olen löytänyt oikean ihmisen,
 josta huomaan yhtäkkiä huomaan välittäväni käsittämättömän paljon.
Miten jo ensimmäisestä katseesta näen millainen sisimpäsi on tänään.
Kaunis se on aina, surussa tai ilossa, sekä kaikessa siltä ja väliltä.

Niin, mitä tapahtuu, kun ollaan ytimessä ja jokin syttyy äkkiä palavasti
kuin äkillinen huuto hiljaisuuteen,
halu juosta, hyppiä, tanssia, huutaa, laulaa, olla vähän klisee, villi ja vapaa
tyhjentää pääkoppansa, uusiutuakseen
purkautua keskellä Hämeentietä, silputa kirjeet joita olen kirjoitellut tällaisina lukemattomina samanlaisina öinä kun olen vyörynnyt tunteita ylitse hallitsemattomasti,
puoliakaan en lähettänyt
sutata kaikki se naiivi rakkauteni ja sytyttää kokko kaiken sen kunniaksi,
irti, ravisuttaa


.......


Ja sitten
 aina välillä on sellaisia hetkiä
että voi hymyillä kaikelle. Hetkiä jolloin en tunne tippaakaan katkeruutta,
tavallaan annan anteeksi aina uudestaan kuten suren ja iloitsenkin aina uudestaan.
Kaikki kohdataan niin lukemattomat kerrat - ja jossain vaiheessa voi ehkä ajatella että kaikki on ihan okei. On tunnettu lävitse niin monta kertaa ettei enää jaksa.
Ne on niitä päiviä jolloin en tarvitse huppuakaan.

  Loppukaneettina veikan kauniit sanat ja täten: kauniit unet ! (näkyyköhän video edes)

"...Sun paperisiivet on tallella...."

Tulis ja pyyhkis loputtoman kaihon katseestani
sumun mielestäni, joka kasvaa etäisyydeksi itseni ja tunteiden välille
jolloin todellisuus alkaa kyseenalaistaa itseään
ottais syleilyyn ja sanois
kultapieni, lakkaa jo etsimästä liikaa tarkoitusta kaikelle
elämä on ja virtaa kaikesta huolimatta, (etsinnöistäs riippumatta kaikki kulkee eteenpäin ja johtolankoja on kaikkialla, suunta hakee ja löytää muotoaan)
järjetöntä tai ei, sitähän se kaikki on
just let it go
selittämättäkin voit tuntea.
Ei kaikkea kuulu palikoida ja kategorisoida,
loputon merkityksellisyyden etsiminen,
vie ahdinkoon jossa juuri paettu merkityksettömyys täyttää pään
(en tiedä ilmentääkö sumu juuri sitä vaiko vain mielen suojautumiskeinona toimiva turvapeite vaiko yksinkertaisesti osa olemassaoloani
mitä onkaan - juuri nyt se on vahvasti osa kaikkea)

ja rationalisointiin kadottaa helposti paljon sitä taianomaista, mysteeristä olemassaolon ihmettä, leveleitä jotka on järjelle liikaa.
Se on liian kovakourainen ottaakseen haltuun kauneimman osan olemassaoloa,
ääripäät, ne tarvitsevat tilaa ja sopivasti uhkarohkeutta ja antautumista jota järki ei koita himmailla.

Välillä on vaan niin pelottavaa antaa itsensä tuntea kaikki. Mutta vielä pelottavampaa on kuitenkin tyhjyys,
hiljaisuus sisimmässäni jossa hengityskin kaikuu.

Minuutit muuttuvat äkkiä tunneiksi, viikko kuukaudeksi ja jatkumoksi laahaavia päiviä, jossa sydän sykkii velttona
ja yhtäkkiä, huomaamatta on kulunut vuosia ja katselen kaikkea tapahtunutta,
ja luullakseni, ymmärrän enemmän kuin silloin mutta silti paljon vähemmän kuin kuvittelin. Kuvittelin kasvavani nopeampaa, että voisin tuntea muutoksen mahtipontisena luissa ja ytimissä, että vuodet koulisivat ja kovettaisivat uuteen uskoon, kyynistäisivät ja veisivät naiiviuteni mukanaan, (syytä ehkä olisi)
mutta kaiken jälkeen on vain se sama kuva, toivekuva, kuvitellusta kasvusta, hölmö tyttö joka uskoo sinisilmäisesti hyvään.

Tää kaikki on jotenkin niin hullua ja käsittämätöntä. Tää olemassaolon homma on niin kokonaisvaltainen, kaikki tapahtuu yhteenpötköön, kaiken aikaa ja ja
olen kai vain vähän väsynyt ja hukassa. Tunteminen on niin suurta aina. Niin suurta että joskus ainoa mitä tuntee on pienuus kaiken sen äärellä.

Välillä tunnen olevani yksinäinen saarreke yön lävitse kulkiessani ja kysymykset joille etsin vastausta, lakaistuvat näihin syksyn pimenneisiin öihin. Kulosaaren sillalla huudan, leikin että kaikki katoaa. Kaikki rumat ajatukset ja häpeä joka on varjostanut kaikkea. Meri on musta ja uhkaava, siinä hetkessä se edustaa itselleni kaikkea, mieleni syvää hiljaisuutta ja etäisyyttä, tuntemattomuutta joka on kuitenkin itsestäni lähtöisin. Askeleeni ovat määrätietoiset, olen uhmakas ja kuitenkin niin pieni samaan aikaan.
Välillä olen vain niin surullinen, raskaat yöt jossa sinä olet kaikkialla, kaipaan mutta en osaa enää itkeä ja kaikki puristuu sisälleni.

 Yhtenä yönä me istumme punaisen hohtoisissa samettiverhojen kätköissä, kolme ajankuvaa ja hiljaa laulamme Maija Vilkkumaan Viimeistä laulua kuin kuiskaten ja tunnen kuinka kylmät väreet vipeltävät lävitseni. Se hetki on hurjan vahva, herään henkiin katsoessani teitä. Sisälläni syttyy, viikkokausia kestänyt tyhjyys löytää hauraan mutta niin vahvan tunnelatauksen. Vieno toiveikkuus ja hymy silmäkulmassa.
Sauhuissa unohdan hetkeksi kaiken muun, ympäröivän maailman ja hetkeksi surukin lakkaa, mun sydän hakkaa, olen huuruinen kevyt mieli enkä etsi pakoreittiä. Annan itseni vain hengittää, laulaa, hengittää, olla hiljaa, olla irrallinen ja olla yhtä, katsoa silmiin, pelotta ja tuntea. Sulkea silmät ja hengittää syvään. Ennen kaikkea tuntea, antautua hetken syvyydelle.

Kun haluaisin huutaa

Sadoittain kuvia, pitkästä aikaa uppoutunut linssin lävitse maailmaan, kadottanut rajat itseni ja muiden välillä. Paloni äärellä, ihmisten äärellä, kohtaamisissa, kaikkialla tavoittelut ydintä, sitä syvintä mihin eivät sanat yllä. Annan itseni kadota ihmisiin. Se uppoutuminen on kenties se 

mitä nimittäisin elämäni tarkoitukseksi, jotakin niin yksinkertaista ja silti 

samalla hurjaa ja selittämätöntä. 

Mä haluan rajata teidät osaksi ikuisuutta ja samalla muistuttaa niiden kuvien kautta rajattomuudestanne, 

oodi inhimillisyydelle, 

sille paljaudelle jossa te olette kaikista kauneimpia. 

On päiviä jolloin katsellessani ihmisvirtaa ympärilläni, valtaa mieleni yhtäkkiä kumma pakahtunut suru. Kaikista teistä, tuntemattomista sattumista ja tarinoista päivien virrassa, joista en tiedä mitään -
hiljaisuus, niin paljon tyhjyyttä täytettäväksi.
 Miten paljon sitä haluaisi joskus kysyä vaikka vierustoveriltaan metrossa että hei, mites elämä, mikä on sun tarinas siellä vastapäätä. Mutta katselen vain vaivihkaa ja koitan lukea kasvojanne.
Hiljaista ajatusleikkiä, jossa te olette mielikuvitukseni voima&inspiraationi.
Tuntemattomuus joka voi olla mitä vain.
 Useimmiten ihmiset säpsähtävät kuin sähköisku olisi nipistänyt. Silloin minäkin palaan kuplaani tarkastelemaan omaa heijastustani ikkunasta hupun piilossa ja tiedän itsekkin pakenevani vaikka sitä kaikkea koitankin uhmata.
Yhtenä päivänä hymyiltiin erään tuntemattoman kanssa toisillemme koko matka, sanomatta sanaakaan. Siinä oli jotain aika maagista, aamubussissa puoliksi unessa yhtäkkinen intensiteetti
kahdesta tuntemattomuudesta.
Silloin mietin kuinka paljon jo pelkistä katseista voi elää ihmisten välillä ja kuitenkaan jättämättä jälkeensä muuta kuin vienon hymyn kasvoille,
hennon muistutuksen siitä miten pienestä yhteys ihmiseen loppuenlopuksi lähtee rakentumaan
kun vain uskaltaa pysähtyä ja katsoa kohti.

Ja miten paljon jo sillä voi olla loppuenlopuksi väliä ihan koko ihmiskuntamme kannalta, että jos katsottaisiinkin kohti eikä aina sivuun.

Palaan mielessäni usein siihen huutavaan naiseen metrossa, jonka katkerat sanat
jäivät kaikuna seinille.
Kuka näkee minut, kuka on se joka hyväksyy minut, ääni kysyi itkien
täynnä uhmaa ja haurautta kuin performanssin lailla kävellen edestakaisin käytävää
ohitse ohittavien katseiden. Ja sisälläni huusin takaisin mä, mä näen. Huulillani nämä sanat.
Mutta uskallukseni petti ja ennen kuin ehdin kerätä itseni, nainen katosi sulkeutuvien ovien taakse.

Näin pelko saa meidät vaikenemaan ja pahan toteutumaan.

Tuskaan vastattiin vain hiljaisuudella ja se pelkurimainen hiljaisuus jäi mieleeni muistutuksena etten enää ikinäkoskaan halua olla yksi niistä jotka vaikenevat toisen tuskan äärellä niin.
Juuri sellainen välinpitämättömyys on se mikä pyyhkii ihmisen näkymättömiin,
katoaa hiljaisuuteen yksi pieni ihminen, vie toivon riekaleetkin mennessään
ja äkkiä sitä on vain unohdettu, puolikuollut maailma.
Yksikin sana olisi voinut tässä hetkessä olla naisen pelastusrengas,
muistutus siitä että hänelläkin on väliä. Mutta en minä, ei yksikään, tehnyt elettäkään
muuttakseen tätä kohtaloa joka nousi estradille avunhuutonsa kanssa.



Kaikki tämä tuntuu olevan käsillä tässä kaaottisessa ja vihantäyteisessä maailmassa, jossa puolet porukasta mesoaa ja taistelee ihmisyyttä vastaan olemattomine argumentteineen. Suvaitsemattomuus&rasisimi kertoo vain ja ainoastaan pienestä aivokapasiteetistä ja sydämettömästä kykenemättömyydestä astua toisen asemaan. Mikä tekee ihmisistä niin kylmäsydämisiä? Sitä on vaikea käsittää. Että etuoikeutetussa, onnekkaassa asemassaan jossa on vapaus toteuttaa lähtökohtaisesti itsekkäitä unelmiaan (joista ihmiset kriisiolosuhteissa eivät voisi haaveksiakkaan kun elämä on vain selviytymistä elämän ja kuoleman rajalla), löytävät oikeutuksen ohittaa ihmisten hädän &tragediat mistä me täällä ei tiedettä halaistua sanaakaan? Mistä kaikki pahuus on saanut alkunsa? Se tekee mut niin helvetin vihaiseksi että välillä tekis mieli huutaa (!!!). Mitään uutta ja tähdellistä sanottavaa mulla ei tästä varmastikkaan ole mitä joku ei jo olisi sanonut, mutta niin. Tämä kaikki saa mut vain niin avuttomaksi ja ahdistuneeksi, että välillä tekisi mieli ravistella koko maapalloa. Näitä pahvipäitä ja mädäntyneitä egoistisia sydämiä.

Jos vain osaisimme&uskaltaisimme kohdata toisemme, huolimatta kuiluista ja siitä ettemme voi koskaan ymmärtää toisen maailmaa kokonaan - ihan riippumatta esimerkiksi siitä mistä juuremme ovat tai mihin uskomme tai jätämme uskomatta,

Ollaan hvyiä toinen toisillemme, joohan