Tyhjyydestä täyttymykseen, heinäsirkan vihellys mustarastaiden täyttämässä äänimaisemassa. Kevään kynnyksellä toivo herää kuin aamu valkenee jokaisen yön pimeyden jälkeen. Kaunat jätän eiliseen, mitäpä niitä kantamaan. Peace, mä sanon siis.

Aamut lähtevät tyhjyydestä, siinä kun silmät sirillään katselen ympärilleni käyn läpi aina samat sumuiset kelani, tavallaan jokaiselle aamulle on perusteltava aina uudelleen että miksi nousta tähän päivään. Niin sellaista se on, että kaikki (elämä itse) hakee jatkuvasti perusteluja oikeuttaakseen olemassaolonsa. Niin haen minäkin, perusteluja omalle olemassaololleni ettei vain olisi hukkareissu ja katkera kuolema. Ja silti, enimmäkseen kaikki on tarpomista selittämättömyydessä. Oraakkelin mukaan elämän tarkoitus on sen tarkoituksen etsiminen. Hirveen kiva. Kyllä tipahti nyt kivi sydämeltä.

Ei tyhjyyttä pääse minnekkään karkuun. Jokainen päivä on sen pakenemista ja täyttämistä. Ei riitä että yhtenä päivänä totean varmana että elämä on laiffia, kun se laiffi on jatkuvaa sammumista ja syttymistä, uudelleensyntymistä. Joka taasen tarkoittaa uusia alkuja, joista jokainen vaatii aina yksilöllisen strategiasuunitelman.

Vappuyönä kolmelta yöllä ajamme päämäärättömänä pimeitä katuja jossain päin Tuusulan metsiä ilman strategioita, osoite on liian epämääräinen että gps osaisi meitä enää johdattaa, heittäydymme siis sattuman käsivarsille. Ikuisuuden pyörimme about samaa ympyrää. Ja ken sanoikaan että kaikella on tarkoituksensa, en sitä ihan jokaiselle kierrokselle onnistunut keksimään. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani kuolemaa, pelkääväni että pimeys imee meidät sisäänsä ja loputtomaan tyhjyyteen. Huimaa, puoliunessa mielikuvitus näyttää joskus kyntensä. Niin irrationaalinen kauhu usein on. Niin irrationaalinen on koko ihmismieli ja sen virtaus. Ei siinä gps:ssät auta. Olisipa mielelle reittiopas.

 Otat kädestäni kiinni ja kuiskaat ei mitään hätää.  Hetken tuntuu kuin siinä pimeässä maailmassa olisimme vain me kaksi, ilman minkäänlaista reittiä tulevasta. Mutta toiveikkaina, vaikka pelottaakin että mitä jos emme koskaan löydäkkään kuviteltua määränpäätä. Voimmeko vain pyöriä elämän loppuun asti? Jossain vaiheessa bensa loppuu ja on pysähdyttävä. Niin yksinkertaista se on. Elämän lohdulliset realiteetit ja amen.

Olen ollut pitkään aika surullinen, toisinaan vain surumielinen tai wistful mind lady niinkuin eräs rakas M tapaa sanoa. Enimmäkseen kuitenkin ennen kaikkea jotenkin vaitonainen, lakoninen mieli. Syvää hiljaisuutta sisälläni ja sumuinen katse, joka menee mielummin yksin Hietsun rantaan katselemaan auringonlaskua kameran kanssa kuin koittaisi selittää tätä kaikkea tapahtuvaa jollekulle vieressäni kun sanat ovat tahmeita. Hetkittäin olen kuitenkin tuntenut sydämeni pohjasta miten hienoa on elää, perinteinen carpe diem, nauraa höhöttänyt sydämeni pohjasta kippurassa. Lepuutellut muistoissani käsi masulla, kahmaissut kainalooni teitä rakkaimpia, suukotellut päälakia, tanssinut valssia vapun euforiassa. Maannut silmät kiinni ventovieraiden kanssa tyynykasassa, random joukko elämiä joita ainoana yhdistävänä tekijänä erityisherkkyys. Ja miten paljoin kahdessa päivässä jaoimmekaan, ilman että paljastimme mitään perusfaktoja elämistämme, ikä, työ/opiskelupaikka, tittelit ja muut jäivät pimentoon. Vapauttavaa.

Toisinaan ajattelen Heinäsirkan vihellystä yön tunteina ja mietin mikä sai sen lentämään maailman tuuliin, noin vain poispyyhkäisemään kuin yhdentekevän asian. Sellainenko minusta tuli, noin vain? Vai tulkitsinko väärin? Mikä oli tämän tarkoitus? Jos kaikella kerta on tarkoituksensa. Aikansa sitä etsi syitä, peilistä katsoi hauraampi ihminen kuin koskaan ja eksynyt ääneni oli kuin kaikuja tyhjyydessä - kunnes jossain vaiheessa päätin että ei hele, Punatulkun on jatkettava matkaa. Suru Heinäsirkan poismenosta asui minussa niin pitkään että huomasin kuihtuvani päivien ja hämmentyneen kaipauksen mukana. Jos näitä sanoja lukee H, niin kaikkea hyvää vaan, todella missä lie menetkään.
Muistetaan hyvä.

ps. Kuvat meitsistä superlahjakkaan luokkakaiffarin, Anna Peltolan otoksia. Kouluproggis toisen näkemisestä, kokonaisuudesta. Kuvissa näenkin kokonaisen ihmisen, kiitos Annan.

Ikuisella rakkaudella t minä

Koko viikon veljeni on väsännyt origameja, purkanut levottomuuttaan, kenties etsinyt ja löytänyt rauhaa siitä pienestä söpöstä nypertelystä. 

Joten niitä on siis kaikkialla. 

Kaikki lähti yhdestä yöstä jolloin hän ei onnistunut keksimään elämälle merkitystä. 

Jotenka siis origamit.

Tämä kumma levottomuus on meitä aina yhdistänyt, sinkoilu ympäriinsä ja ihmeeliset buumit joihin pakenemme kenties vaanivaa tyhjyyttä joka elämässä on aina läsnä, tunteja joihin kadottaisimme itsemme muuten. Merkityksellisyys vaatii niin paljon (ylläpitämistä) ja silti, eihän kukaan jaksa tarttua jokaiseen hetkeen. Välillä pitää saada olla turta ja tyhjä.

Toissapäivänä istuimme parvekkeella tunteja, sinä päivänä kumpikin pelkäsi sitä merkityksettömyyttä, 

(olimme taas hukuttaneet yhden päivän seinille ja ihmettelylle

löytämättä vastauksia)

ja kuitenkin enimmäkseen juttelimme niitä sun näitä tämän pelon reunamilta, 

näennäisesti yhdentekevistä asioista ja random tarinoista, pieniä ajatuksia joissa kuitenkin piili niin isoja syvyyksiä, tarinoista jotka meidät ovat tähän tuoneet, 

aurinkoiseen iltapäivään jolloin kaikki oli kuitenkin hyvin vaikka päissämme vähän vinksallaan. 

Minuutti myöhemmin sain kuulla että yksi elämä on hiipumassa ja yhtäkkiä kyse oli tunneista, ehkä päivistä. korkeintaan viikonlopun ylitse, kaikui ääni puhelimesta. 

Taas yksi rajakohta. 

Ja ryminällä jokin meissä kaikissa siinä hetkessä särkyi. Absurdia, yhtäkkiä lähtölaskenta oli alkanut. Enkä uskaltanut ajatella toivoa, mutta en toisaalta loppuakaan. Jäi vain tikittävä odotus tyhjyyteen leijumaan.

Sinä iltana kävelin hitaasti Töölönlahtea ympäri ja itkin raiteiden yllä sakeassa sauhussa, 

kotiin tullessa keittiön pöydällä oli sydämen muotoisia origameja 

"kirjoita vaikka mummille jotakin" sä sanoit kun istuin hiljaa vierelläsi

mutta aamulla päätin lähteä mukaasi, 

huolimatta siitä että sanoit ettei se ehkä olisi järkevää (kaiketi pelkäsit että kaikki se olisi meille liikaa)

mutta on hetkiä joilla ei järjen kanssa ole mitään tekemistä

hetkiä jolloin on vain sydämen ääni ja yksi ainoa oikea tapa toimia 

elämän rajakohdissa osaa vain tuntea, (kun kuoleman läsnäolon voi tuntea ei mitään yritä enää selittää itselleen)

ja me lähdimme yhdessä 

kohtaamaan rakkaimpamme viimeistä kertaa

minä ja veljeni ja sinä isämme. 

Vaikka silmäluomet olivat olleet levossa jo viimeisen päivän, siinä syvässä hiljaisuudessa sydän vielä sykki. Elämä oli vielä läsnä. 

"Ja niin kauan kuin on elämää on toivoa." 

Ja halusin olla siinä, viimeisellä hetkellä, yhtäkkiä halusin sitä enemmän kuin mitään. Huuto yön hiljaisuudessa, pakahdus. Olla siinä ja pitää kädestäsi kiinni, vaikka viimeiset sanat jotka kirjoitin tuntuivat loppuenlopuksi turhilta, olinhan kaiken sen jo sanonut sanoin ja elein vuosien varrella. Ja kaikkea olisi kuitenkin niin monen romaanin verran, aivan liikaa yhdelle origamille. Aivan liikaa viimeiselle hetkelle.

Eikä mikään tunnu viimeisellä hetkellä tarpeeksi suurelta, sanat menettävät painonsa kuin olennot painovoimansa avaruudessa. Viimeinen hetki, mitä sellaisella kuuluu sanoa? Ehkä kosketus merkitseekin enemmän, kun ihminen on jo puoliksi muualla.

Bussissa suru-uutiset tavoittivat meidät, myöhästyimme tunnilla. Elämä oli hiipunut. Noin vain, kuinka vähäeleinen kuolema lopulta onkaan

ei fanfaareja, ei maailma mullistu tai pysähdy, ei mitään ihmeellistä 

sydämet jatkavat sykkimistään hätkähtämättä kiireisessä maailmassa joka jatkaa kulkuaan

yksi elämä vain sammuu, yksi sydän lakkaa sykkimästä. Noin vain niinkuin maailman luonnollisimmat asiat tapahtuvat omalla painollaan. Ei rysäyksenä

ja niin hiljakseen vain kuin ohimennen uneen ihminen katoaa. 

Ja silti, me mullistumme, ne jotka jäävät rakastamaan. Sydämet särkyvät ja niiden kautta muuttuvat maailmat. Eikä se ole pientä, vaikka maailmankaikkeudelle olisikin. 

Eilinen oli ehkä elämäni surullisin päivä.

Kasvosi olivat levolliset, siinä hiljaisuudessaan seesteisen kauniit. Kaksi tuntia silitin poskeasi hämillään ja avuttomana kuin pieni lapsi ja hetken tunsin vielä lämmön hehkun siinä. Kuiskasin korvaasi viimeiset sanani rakkaudestani vaikket siinä ollutkaan enää. Lähtiessä vilkutin ja kuiskasin heippa mummi. 

Missä olet nyt, mihin on mennyt kaikki se elämä ja virtaus, sitä ihmettelen 

kumpa uskoisin taivaaseen

ehkä taas hetken leikittelen sillä ajatuksella että olet tuolla jossakin,

olenhan taivaanrannan maalari ja ikuinen haaveilijamieli. Olen hyvä luomaan mielikuvituksellani kuplia jotka miltein tuntuvat kuin todelta.

Lopullisuus on rajalliselle ihmiselämälle liian absurdi ajatus, kuolema on liian kaukana eläväisen ymmärryksestä. Mutta tarinat, niin, ne jäävät meihin elämään. Sinä ja sinun tarinasi, meidän tarinamme.

Ikuisella rakkaudella t minä

Bussin nurkasta luuriini näitä keloi näpytän

Kerran laiturin nokassa istuin sateessa kun mietin askelia, muutosta ja irti päästämistä. Kumpa tässä elämässä olis yksinkertasia vaihtoehtoja.

"Muuttuu sun pitäis muttet tiedä mitä puuttuu" päässäni soivat Olavin sanat. Kuuntelen niitä kerta toisensa jälkeen ja pyörittelen samaa kysymystä mielessäni
mitä puuttuu? Meissä on niin paljon ratkaistavaa. Mysteereitä olemme kaikki.
   
Niin kauan sitä on ollut jotenkin vinksallaan, herkkäperse jolle tää maailma on välillä (useimmiten) vähän liikaa
kengistäkin sen näkee jotka aina repsottaa nurkistaan
askeltanut miten sattuu 
vaeltanut vuosien lävitse puolisokeana myyränä.

Aina salaa kadehtien tiettyä yksinkertaisuutta niissä jotka vain menevät ja elävät, ja joo vaikka tiedänkin että täydellinen eheys ja säröttömyys on vain pintaa jonka alla kuohuu aina jokin,
olen silti hetkittäin uskonut sen todeksi, ihmetellyt miten nämä ihmiset ovat onnistuneet rakentamaan itsensä ja ulosantinsa niin rakoilemattomaksi sulavaksi virraksi. Ja sitten tajuan miten itsekkin olen, kaikesta huolimatta ja eikä sekään ole mikään illuusio. Niin monta totuutta rinnakkain voi elää yhdessäkin mielessä.

Ja kuitenkin kaikkialla olen kohdannut ihmisiä, niitä oikeita sattumia ja hetkiä joiden kautta hetken olen nähnyt kaiken selvänä. Itsenikin. Näin olen elänyt, sykäyksestä toiseen kolmanteen ja miljoonaan, kaikkialla vastauksia kaikkialla kysymyksiä. Mutta jokainen vastauskin jättää jäljessään aina uuden ratkaistavan mysteerin.
Sellainen on elämä. Että niin kai se on että ota tai jätä, koko paketti tai ei mitään.

Ja jokaisen kautta kohtaamme aina väistämättä itsemmekin, löydämme niitä puuttuvia palasia ja toisiin niitä enemmän hukutamme. Ja kun lähdön hetki on tullut, sitä tietää tavallaan olevansa koko loppuelämän vähän vaillinainen siitä yhdestä kohtaa. Joskus huomaan että ajatellessani kämmen painuu siihen missä sydän, ihan huomaamatta vaikka se sydän onkin vain se mikä pumppaa meihin verta pysyäksemme elävien kirjoissa. Miten jännä on että samalla tavalla jokainen kohtaaminenkin pumppaa meihin elinvoimaa, tuo ja vie. Kukin tavallaan roudaa olemassaolollaan jotakin.



Enkä oikein jaksa tuntea tätä kaikkea. En tänään. Aamulla herätessäni päätin että jospa tänään just chilling-mieli.

Olen uupunut loputtomaan tunteiden ilotulitukseen ja kaaokseen vaikka kuitenkin ilman sitä tunnen olevani vain tyhjyyttä joka pelottaa vielä paljon enemmän. Se kun ei tunne olevansa tässä eikä missään. Toisinaan sillä tavalla katoan.

Joten kaiketi tässä olen minä, näissä ääripäissä ja niiden mahtipontisuudessa jotka lennättävät ja pudottavat. Vähän väliä olen helvetin elossa ja carpe diem ja sitten taas multaisessa maassa kontollani, omissa kuiluissani jumissa. Niin. Ja toiset vain sanovat camoon kerää ittes, niinkuin tämä olisi tahtoni. En mä lakkaa puskemasta eteenpäin.

Noh oli miten oli. Ne ilotulitukset pitävät mut kuitenkin kiinni tässä kaikessa. Ja muistuttavat että kaikesta huolimatta sinä olet elävä.

Tässä olen minä ja siinä sinä, tässä me ja koko maailma

 

 

Hetkien jatkumo hälinään sekoittuva kaaosmieli
kakofonia ja rätisevät aivoimpulssit päässäni
Suustani tupsahtelee tänään ihan kummia asioita ja vieraita ajatuksia joita hätkähtelen
jostain itseni ulkopuolella taas.
Olenko se minä näiden ajatusten takana, pelle turvakilpenä ja toisinaan syvä hiljaisuus jonka lomasta näen ja tunnen -
 enemmän kuin te ehkä ymmärrättekään kaikkea sitä mikä paraikaa teissä ja välissänne viriää
aina en vain osaa tarttua hetkeen, joskus haluan vain hukuttautua niihin, sokaistua ja olla hetken tuntematta kaikkea sitä mikä tapahtuu, ollappa hetken ilmavirtaa
meditatiivinen hetki ja solisevia puroja ja niitä pateettisia panhuiluja.

ja vasta kotimatkalla uskallan antaa itseni tuntea. Ja tiedän hyvin miten lapsellisia ja keskenkasvuisia ajatukseni ovat, miltein nolottaa kaikki se.
ovatko nämä minun askeleeni jotka näin tässä haparoivat ja toisessa hetkessä tiedän tasantarkkaa koreografian mitä seurata ja kaikki vain tapahtuu tsädämm
ja kiroan.

Kunnes (lopulta) vaikenen, jospa tänään vain kuuntelen maailmaa. Hiljaa vaivun sen rytmiin ja kuljen sen sykkeessä. Kuin pieni lapsi kehdossaan toisen tuudittaessa, kuiskatessa Nukkumatin laulua. Yrittämättä ymmärtää mitä on tapahtumassa, olen liikkeessä, suvantovaiheessa kuin kliimaksia odottaen. Olen kaikkialla, teissä jokaisessa ja mietin miltä näyttää sisäinen maailmasi, sinä miltein tuntematon vieressäni.

 Kunnes
Äkillinen kaipuu hiljaisuuteen
pysähtyneisyyteen
Huutomerkki.
kun ihmiset ympärilläni puhuvat taas niin suurista asioista ja huomaan kuinka mieleni pakenee
huomaamatta hetkien jännitettä, mielipiteiden välistä taistelua ja oman tietämättömyytensä kohtaamista
Maailmassa on aina niin helvetisti meneillään että joskus annan itseni ottaa hetkeksi etäisyyttä
Ja sitten tipahdan ja nolottaa mielipiteideni keskeneräisyys, etten ole varma mihin nojaan
ylipäätänsä kun ei ole itsestäkään varma niin helposti lähtee kaikki sirpaloitumaan omassa maailmankuvassakin ja sen selittämisessä, -että noh niin juu tai siis äh ja niinku-rimpsut.

Toisinaan olen niin väsynyt sanoihin,

väsynyt selittämään, väsynyt rakentamaan jatkuvasti tuhoutuvaa, väsynyt tuntemaan maailmantuskaa ja avuttomuutta sen äärellä ja kaiken muun äärellä, väsynyt taistelutahtoon ja uhmakkuuteen, väsynyt pienuuteen, väsynyt arjenpyörteeseen ja vastuuseen, väsynyt ajanpyörteeseen, väsynyt kaaokseen ja ikuiseen balanssin tavoittelemiseen, väsynyt etsimään merkitystä kaikelle, väsynyt päästämään irti, väsynyt suuriin suunitelmiin ja valloituksiin joilla räjäyttää pakka, väsynyt muutokseen ja kasvuun ja toisaalta väsynyt pysähtyneisyyteenkin, väsynyt keskeneräisyyteen, väsynyt todistelemaan itselleni että riitän, väsynyt melankoliaan ja sinisiin sointuihin pohjavireessäni, väsynyt loputtomaan informaatiovirtaan joka piirittää joka suunnasta, väsynyt välttelemään, väsynyt odottamaan (sattumaa), väsynyt pilvilinnoihin joihin en itsekkään enää usko, väsynyt nostalgiaan, väsynyt särkymään ja paikkailemaan, väsynyt tuntemaan kipupisteeni, kasvoihin heijastuksena harmaissa aamuissa, väsynyt odottamaan sanoja ja selityksiä joita ei koskaan tule,
väsynyt aaltoihin ja henkisiin hyökyihin,
väsynyt pelkäämään ja trapetsitanssiin omien ääripäiden välillä

Niin. Niin se on että vähän väsyttää tämä kaikki
ja kuitenkin tätä tämä on ja tulee aina olemaan ihmisenä oleminen.
Ja silti aina samat kuvat joista koitan löytää kadotetun
joskus löytäenkin
Etsin tietämättä mitä etsin
kai tykkään siitä jännityksestä, aarteen metsästyksestä. Vaikka enää ei olekkaan niitä karttoja joihin on merkitty x:llä että mistä aarteen löytää. Aarteen voin löytää kaiketi mistä vain. Yhtenä päivänä se löytyi Jyväskylästä, kohtaamisista ja niiden sykäyksistä, syvästä katseesta, äkillisestä tunteesta että tähän kuulun, sauhuista tuntemattomilla portailla, "sä oot aika fine"
toisena bussin nurkasta aivan tavallisesta aamusta tai toisen tuoksusta johon nukahtaa.

Ja toisinaan kun lakkaan etsimästä, huomaankin olevani yhtäkkiä niin onnellinen. Eikä onneni tarvitse selväjärkisyyttä tai huimapäistä ilotulitusta, se syntyy yhteydestä toiseen. Ennen kaikkea siitä (vaikka toisinaan kreisimmästä.) Ja siitä yhteydestä syntyvään vapauden tilaan, euforia ja luottamus. Meritähti ja kärrynpyörä. Siinä, tässä.

Niin helposti synnyn uudelleen. Ja niin helposti hyöky vie taas mukanaan. Hupaisa loputon sykli tämä ihmisyys.

 

Miten paljon voi yksi sekunti painaa, pimeydestä uuteen aamun kajoon

Käännekohta.

Olen sanaton ja värisen.

Mutta sanoitan silti, koosteista tai kaaottista, olkoon
nyt on vain pakko puhua.
Kenties koskaan en ole ollut näin lähellä näkemässä ja tuntemassa kuinka muutos tapahtuu
kuinka ryminällä ihminen romahtaa vihdoin vuosien sinnittelyn jälkeen
ja toisaalta kuinka yksi ihmiselämä voi saada uuden suunnan juuri tämän tähden
sen yhden sekunnin johdosta
jossa jyrkänteen reuna ja pudotus olivat sentin päässä

 Rajakohta.

ja horjahtamisen hetkellä, siinä on se the sekunti joka määrittää koko tulevan elämän uusiksi.
Ja vaihtoehtoja on kaksi, pimeys ja valo. Mahtipontisuudessaan enemmän totta kuin mikään.

Paljon puhutaan kohtalokkaista hetkistä ja nyt kaiketi vasta ymmärrän
 mitä ovat ne hetket jotka todella määrittävät kohtalon.
Sellaisista joiden rinnalla kaikki se kohtalokkuus mistä omassa elämässäni olen puhuapauhannut ja aivan vitusti (liikaa) jauhanut - muuttuu pieneksi, niin kovin pieneksi.
Itse kun en ole ollut siinä rajalla koskaan
monilla rajoilla kylläkin ja säpälöitynyt henkisesti lukemattomasti
ajatuksissani ehkä joka ikisellä tasolla mutta en todellisissa aikomuksissa tai askeleissa.
Itselleni jokainen kohtalokas hetki olisi voinut olla monta askelta joka suuntaan
takapakkia ja voltteja pitkin seiniä, äkkijarrutuksia ja u-käännöksiä
ja silti, silti olisin tässä. Elämäni tarina olisi toki toinen, mutta.
Nyt ehkä tipahditte- sanoinhan, kaaottinen itseilmaisuni.

Ja nyt mietin vain kuinka yhden keskustelun jälkeen mittakaavat voivat muuttua täysin
koko olemassaolosta
kun löydän yhden rapustani odottamassa itkien ja kerrot
ja niin ryminällä kaikki tapahtuu, kun ymmärtää.
miten pää on neljä päivää ollut täynnä kauhukuvia
sinusta ja lopullisesta hiljaisuudesta
sydämeni ollut yksi kaaos
ja kuitenkin syvä huokaus ja kiitollisuus että kohtalokas sekunti päättyi hyvin.

Ja tänään sinä olet siinä, elossa ja se tuntuu ihmeeltä
ja haluaisin vain pidellä sylissäni, lukea iltasatuja kunnes tuudittuisit rauhaisaan uneen.
käsikädessä puhutaan niin suurista asioista että välillä on vain sanattomuus ja hilaiset kyyneleet poskilla

on sellaisia asioita joiden ajatteleminen tai saati sanominen ääneen tuntuu kuin maanjäristykseltä

elämän ja kuoleman askelista, kirjaimellisesti juuri niistä
naksahduksista
että ensin oli yksi
naksahdus joka oli askel kohti pudotusta
ja sitten
toinen naksahdus
herääminen tähän.
uusi alku.
toivon taival.

Tänään maanjäristyksen jälkeen
näin sinut ja uuden horisontin
aavan maiseman nimeltä toivo
ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan luotin siihen että kaikki voi muuttua ja sinä selviät
nouset vielä jaloillesi
näin katseessasi jotakin uutta, uhmaa ja tahdonvoimaa
ja olin niin suunnattoman ylpeä
ylpeämpi kuin ehkä kenestäkään koskaan.

Ja sanonpa vain
tällaisten hetkien jälkeen moni asia menettää hetkessä merkityksensä
syntyy uusia ulottuvuuksia, katoaa ulottuvuuksia
kun on miltein menettänyt rakkaimpansa
miten turhalta tuntuukaan kaiken jälkeen yksittäiset epäonnistumiset, menneisyyden keskeneräiset tarinat tai ne loputtomat särkyneet sydämet,
iänikuiset kesäkuntoon xxxx haasteet, massi tai massittomuus, harmaat latteat päivät, tylsistyminen tai arjen jatkumo tai kelat siitä mitä muut kelaavat tai se miten ihmiset yrittävät luoda olemassaololleen merkitystä tunkemalla somen täyteen omaa naamaansa ja patsasteluansa, ollakseen jotakin
yököttää ajatus instagrammista määrittämässä ihmisen olemassaolon arvoa
tykkäsyten kyttääminen ja patsastelu jossa ihminen on vain muita varten, syvyytensä kadottaen
brändääminen ja kaikki tämä paska.
Elämä on jotakin niin paljon enemmän
kauneus on jotakin niin paljon enemmän
somen kuvavirta pelkkää pintaliitoa, liian laskelmoitua herättääkseen todella.

Ja kuitenkin tässähän minäkin osana tätä ajankuvaa vaellan ja näitä sanojani sokellan.
Mutta en halua hukata enää elämääni ja itseäni sellaiseen mikä ontuu merkityksettömyydessään tai ainakaan ajatella että sillä kaikella patsastelulla voisi päästä minkäänlaista ydintä kohti.

Yhtäkkiä niin moni asia näyttää vain sirpaleiselta yritykseltä luoda merkitys
vitunmoiselta ajanhaaskaukselta
kun tosiasiassa se todellinen merkityksellisyys on jossain aivan muualla
mihin palaa vuosikymmenien jälkeen - tuskin ainakaan muistelemaan somehuippujansa
ja toisaalta tässähän minäkin sitten pauhaan sosiaalisenmedian ihmemaailmassa

ja miksi, siihen en osaa vastata muuten kuin että joskus ihmisen sisin haluaa huutaa itsensä näkyväksi, saada äänensä kuuluvaksi. Ja niinhän me kaikki. Saada jokin ulos. Ja toisaalta tässä on yksi paloistani, kirjoittaminen. Se vapauttaa.

Kuitenkin ainoa millä just nyt tuntuu olevan väliä
on se että
oi sinä pieni ihminen, ystäväni, rakastan sinua.
Ja me olemme elossa.
Ja on niin paljon löydettävää vielä.

Olla vaeltava varjo yössä, olla auki, olla kokonaan

Aina en tiedä kuka on tämän tarinan kertoja

on vain satunnaisia kuvia sieltä sun täältä ja niin monen ihmisen lävitse, rikkonaisia välähdyksiä ja hämärää, totuuden ja ihanteen sekamelska

 on niin lukematon määrä erilaisia ääniä, 

sateenkaari kameliontti, kömpelö elefantti, hologrammi

Kuitenkin juuri nyt on vain hiljaisuus. Valkoinen askeettinen tila jossa hengityskin kaikuu, mielentila: mystinen, selittämätön. Jossain viilto. Kello on puoli neljän yöllä ja tunnen olevani reunalla ja kun Beck laulaa toivosta, minä ihmettelen miten nopeasti sekin karkaa käsistä. Miten kaikki vain karkaa ja yhtäkkiä edellis-illan valtava elämänpalo ja inspiroiva uppoutuminen hetkeen miltein ventovieraan kanssa

 valaistuminen on vaihtunut taas hämärässä haparoinniksi ja oman olemassaoloni kyseenalasitamiseksi, 

yön raskaaksi veltoksi mieleksi, vaeltavaski varjoksi

ja vähän turta sydän joka on kyllästynyt aaltoihin, näihin loputtomiin hyökyihin 

KUohu, epätasainen pampampampadamipam on äänimaisema

sydämelläni ei ole mitään rytmitajua
ja se rätisee kuin taajuus olisi hukassa

olen rähinärokkia ja moshaan sen tahtiin, toisaalta olen sinisiä sointuja ja pehmoisia ballaateja, humppaa ja teknoa, sillisoppaa,

 ihminen on gendrestä toiseen, rajoja rikotaan ja maailmani saa mullistua kaiken aikaa kun ei sillä ole selkeitä raameja. Toisinaan tuntuu että on tavallaan vähän kaikkea ja samalla ei yhtään mitään. Suttupaperi, haalea crokee-piirros.

osaisimpa kuulua jonnekkin

olla joskus selvät sävelet 

stabiili tila jonka ei tarvitsis joka askeleella pelätä pudotusta 

ajatukset eksyvät vieraalle maaperälle

on niin kova hinku kasvaa ja kehittyä

näyttää etten ole pieni, näyttää mullistusvoimansa.

Mutta kun

toisinaan sitä haluaisi hetken vain olla. Tiedättekö, lakata puskemasta jotakin kohti ja hiljentyä,