Siltoja ja välitiloja

25.05.2014

On muistutettava itseään kaikesta kauneudesta, hyvyydestä joka ympäröi,

rakkaudesta joka ei ole itsestäänselvyys

sen sinnikkyydestä ja sen voimasta ja sen hauraudesta.

Ja hulluudesta, palosta jota ei kukaan osaa täysin hallita

ja että kaikessa järjettömyydessään se on kuitenkin pohjimmiltaan miltein yksinkertaista. Vaivatontakin hetkittäin.

Pitää opetella rohkeutta

ettei aina himmailis kaikessa niin. Että joskus vain antais tapahtua zadam.

On muistutettava itselleen

toisinaan sata kertaa päivässä

että kaikki on hyvin

aivan tarpeeksi hyvin

ollakseni onnellinen ja että aina ei tarvitse olla etsimässä.

Ei pidä hukkua harmauteen ja sekoittua sokkeloihin liikaa. Elämä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin se tavoittamaton mieli ja sen asettamat kysymykset maailmankaikkeudesta.

Pitkästä aikaa on ollut taas tunne siitä että omat jalat kantavat enemmän ja askeleet epäilevät vähän vähemmän

vaikka välillä unohdunkin liikaa omaan maailmaani ja hauras on katse jonka kohtaan yön yksinäisinä tunteina silloin kun itse olen vain murto-osa, 

silloin kun turvalliset käsivarretkin ovat toisaalla.

Toisinaan tunnen sen näkymättömyyden niin sietämättömänä, niin kivuliaana

kun kävelee pitkin katuja sumuna

vaikeeta selittää kaikkia jälkijään, joskus on tunnetta niin että sanoille ei löydy vertaista painoa.

ja sitten, kuitenkin, hups tulee taas hetki joka on kuin muistutus päin pläsiä

että hei 

olemassa ollaan ja nou hätä. 

Silloin alan hersyä, se on se hetki mistä puhuttiin, kun tekee mieli maata meritähtiasennossa. 

On ollut yhtäkkistä kuuluvuuden tunnetta

ventovieraiden joukossa uskaltanut ottaa omani tilani 

kadottanut rikkinäisyyteni ja epävarmuuden painon

silloin ei ole haparoivia lauseita olemassa, on illuusio (taikka hetken tosi) kokonaisuudesta.

mökin tuoksu ja muutos jonka tunnen vaikken vielä osaakkaan selittää ääneen
kaipauksesta

keskustelu sateessa laiturin nokassa, hiljainen askel poispäin, aivan ohimennen. Hiljainen hyväksyntä  ja samalla tunne että aika meidät vielä tavoittaa. Se on hiljainen varmuus, pelon rinnalla ja monen vaijetun sanan mittainen kuilu ei enää tunnukkaan niin merkittävältä. Jonain päivänä rakennetaan taas uusi silta. 

On ollut hilpeitä humalia vehreällä nurmella ja yllärisynttärikekkeripiknikki (meikäläiselle!) Tokoi-rannassa

tajuta rakastavansa ihan helvetisti, katsoa teitä siinä keltaisen ilta-auringon hohteessa ja yhtäkkiä tekis mieli ottaa syleilyyn, kuiskata jokaisen korvaan jotakin siitä erityislaatuisuudestanne. Kun luen sanojanne jälkeenpäin pienestä kirjasestani, itken pitkään. Koska te kosketatte jostakin niin syvältä. Teidän jokaisen matka ja ne pienet mietteet elämästä jonka heitätte ilmaan ohimennen. Pistän ja talletan mieleeni enempi kuin arvaattekaan. 

On keskustelunpätkiä menneisyyden kanssa, on Limingantie täynnä muistoja

(Kumpulan kyläjuhlat ovat yhtä euforiaa)

ja toisaalta myös kasvoja joita pelkää kohtaavansa

(etäisyyttä ja kadotettua yhteyttä - sitä hetkeä kun havahtuu ettei meitä enää ole)

On se vähän käheä ääni ja vapaa niin vapaa nauru

on sinun hersyvä onni ja turvallinen kylki jota vasten nojata hiljaa, pitkästä aikaa
(olen kaivannut luoksesi niin)

muistatko vielä sen sohvan nurkan, syleily jossa itkettiin ja murennettiin muurimme rippeet. 

Nyt siitä on jo kauan

sen jälkeen on tullut monta uutta tarinaa lempeestä huumasta ja kylmästä viimasta
ja kaikesta selvitty

ollaan kuljettu ja kasvettu aika sikana. 

On ollut viipyviä hauraita hetkiä yössä

kun yksi astuu ulos kuorestaan 

ja niin sinä&viulu alatte luoda kauneutta

 ja me hiljennymme, sillä sekunilla

tohina lakkaa kun lumous valtaa

se on sykähdyttävintä pitkään aikaan. (Jos luet tätä niin älähän kuule yhtään tuhahtele siinä.)

Niinä yön tunteina laulamme suvivirttä kuin kuiskaten ja sydäntä hivelee

siinä on sitä jotakin

se hetki on aivan helvetin elossa, piru vie miten kovaa elämän settiä.

Onnellinen ollakseni

olkoon juuri näin.

Näkymättömyydestä

Katseeni eksyy harmaaseen horisonttiin. Mietin ohimennen muistolaatikkoa ja että pitkiin aikoihin en ole avannut sitä. Tekisi mieli puhua niistä muistoista ja toisaalta läsnäolevasta, matkasta joka ollaan kuljettu tähän pisteeseen jossa sanoista on yhtäkkiä tullut helvetin hankalia - jostakin mikä merkitsee ja lakata väistelemästä ja piiloutumasta. Olen sumussa, ihan solmussa oman sumuni keskiössä ja siinä kaiken keskellä putoan hiljaa aivan hiljaa. Ja kun kysytään miksi, puhutaan ympäripyöreitä. Ympäripyöreys on totuutta laveasti, tulkintakysymys rivien väleissä.

 Toisinaan on suljettava silmänsä,
se on se hetki kukkulalla, siinä annan itseni tuntea kaiken, hetken itken ja sitten totean hiljaa ääneen että vitut. Hetken ajattelin uhmakkaana että nyrkilläni mättäisin lyhtypylvästä tai jotain minkä voisin saada romahtamaan, kunnes lopulta päädyn hymähtämään omalle keskenkasvuisuudelleni. Ehkä vaikenen, ehkä avaan suuni, loppupeleissä yksi hailee. Kymmenen vuoden takaa unohdettu pikkuseikka elämän pyörteissä. Yksi pyörre satojen jälkeen, yksi pyörre jonka jälkeen sadoittain uusia, niin. Näin elämä nyt on ja muutoshan on ainoa mitä elämältä varmasti voi odottaa. Se on tässä ja se on tuolla, joka ikisessä askeleessa. Ja Kipu, sekin nyt vain on ja tulee aina olemaan, muuttaen vain muotoaan. So simple ja kuitenkin, niin noh.

Elämä on eksymistä, loputonta rämpimistä omien rajojen ja äärettömyyden kanssa väitellen. Metsässä tai ei, niin toisinaan polkua on mahdotonta hahmottaa, että mihin tästä lähteä, mitä tämän jälkeen. Tää on vähän tämmönen sysimustametsä tää kaikki välillä vaiko mielummin aava meren näkymä, riippuu muudista. Kun tunnustelen askeleitani tänä harmaansumuisena iltapäivänä, veltto on voima niin, painovoima syö multaan ja horjahdan, heitän heiveröistä kuperkeikkaa teidän edessänne ja vaikka kuperkeikka onkin vain henkinen, hiljainen kuohunta sisälläni kattiloiden kolinassa, tunnen itseni äkkiä naurettavaksi luuseriksi ja mieleni tekisi sanoa, hei please, en mä oo niin heikko kuin kuvittelette. (Vaikka just nyt oonkin.) Ja pelkään vain mitä jää näkemättä että yltääkö silmä ylitse pintahötön. Se heikkous on se höttö, siinä päällä, mutta en minä.

Lopulta on kai pakko aina vähän ravistella itseään
että kukkuu
ja kasvettava
itkemättä jokaista ohitusta ja pikku-skraadua. (Pinta skraaduilla ehkä, mutta ei se ytimeen yllä).
Onko sitä kuitenkaan oltava aina niin koossa ja kannettava itsensä ison ihmisen tavoin ja hallittava tunteita tai siis mitä helvettiä kertoisiko joku miten ihmeessä?! Mä olen kuin pieni hupsu tuulen hiukkanen maailman riepoteltavissa. Veikkaan että hiukkasia me kaikki ollaan, mutta toiset vain osaa taistella ronskimmin. Mutta vaikka hajoilenkin yhtä soittoa ja kielet ovat epävireessä tuon tuosta, niin tässäpä tämä. Tässäpä yksi uniikki elämä muiden vaeltelijoiden joukossa.

On kuitenkin se rakkaus. On ystävä jonka kanssa kävellään Töölönlahtea ympäri käsikynkässä ja matkan aikana käydään lävitse jok ikinen tunne ja tarina viimeisiltä päiviltä. Eikä ole mitään mistä vaieta. Meidän maailmassa ei tabuja ole olemassakaan. Rakastan sinua niin. Teitä on muutama sellainen
joita koko sydämestäni.

Onnesta vähäsen

Glada vappen ja sitä rataa, toverit.

Olipa muuten helvetin hyvä vappu. Seuraava päivä laahaa kuin etanamaratooni ja kellon tiktak tipetitapin ympärille olemassaoloni muodostuu hupaisena vähäpätöisyytenä, harvinaisen tietoisena siitä että aika kulkee ja kuva: minä makaan tässä x-asennossa ajatuksieni pysähtyneisyydessä ja tunnit livahtavat lävitseni näin, mutta ehkä kun edellinen ilta on eletty niin täydesti niin seuraavan päivän voi viettää löysästi tuijotellen kattoon. Vähän kontrastia. Joo. Ja eilisen jäljiltä mieli on kevyttä sulaa. 

Eilen unohdin pitkästä rajani ja haavoittuvaisuuteni ja kasvoin taas enemmän siksi kuka haluan olla. Ja etäisyys ihanteen ja toden välillä muuttui inhimillisemmäksi, tavoitettavaksi melkein. Pitkästä aikaa olin siinä kokonaisena, yhtenä kappaleena ilman tuhatta heijastusta ja vain harva ymmärtää mitä tällä yksinkertaisella lausahduksella todella tarkoitan. Se on enemmän kuin yksi ajatus. Mutta onhan teitä, meillehän on nimikin. Sellaisia kasvunhetkiä hersyvän humalan sekaan mahtui. 

Oli ne Vallilan vapputanssit, oli se kiva tyttö joka pyys tanssii ja toinen kiva tyttö jonka kanssa vedeltiin zumbaa, pyörittiin käsikädessä niin että maailma meni ihan pyörryksiin ja silmät oli sumua. Euforista sumua ja lakkaamatonta naurua, humala ja elämän humala käsikädessä, sekaisin. Katsellessani teitä mussa herää valtavasti rakkautta, taputtelen toverillisesti katseiden kohdatessa kun tuli sellainen olo että lovelove. Aika imelää joo, mutta mitäs muutakaan kun rakkaudesta puhutaan. Miksi hillitä niin kaunista voimaa? Miksi hiljentyä kun voi sanoa olen onnellinen ihan vain koska olet siinä. Piste. Huikkaan ringin toiselle puolelle, hihkaisen nimesi, kertoakseni, minä näen sinut. Mutta sanat ovat vaikeita, niin se on. Osaisimpa sanoa enemmän.

Perhosia yössä kun Roskassa kohdataan, katseesi on vähän eksynyt. Otan kädestä kiinni, ei hätää. Sitten on se hupsu poika ja hupsu tyttö jonka kanssa nauretaan ihan samalla tavalla, ringissä höhötysmaratoni yön humussa. Ruttiksessa nostalgiaa, kaksi viatonta poikaa jotka liittyvät meihin ja tyttöjä jotka pussailevat toisiaan ihan vain kokeilun halusta ja hihittelevät että oumaigaad ja ei apua kikakika. 

Ja mua hymyilyttää se niiden leikki, koska tiedän että jonain päivänä se yksi niistä tajuaa ettei se mitään leikkiä ollutkaan. 

Pyörre

Ja yhtäkkiä murenee, juuri kun hölmönä kuvittelin kaiken olevan vihdoin selvempää. Että oltais nyt tässä vain, hetkestä hetkeen käsikkäin Helsingin öisillä kaduilla, R-kioskin portailla piirrellen kasvojasi pieneen lehtiööni, kaatosateessa suukottaen nenääsi ja oivoi tuota nuorta rakkautta ja paloa ne ajattelevat täynnä nostalgiaa. Mutta tosiaan, niinhän se on että kevytkenkäinen carpe diem ei yksinään riitä kantamaan kaikkea. Mutta mikä riittää? Minkä varaan tässä elämässä kannattaa oikein rakentaa? Liian monta tasoa joiden välillä pitäisi koittaa trapetsia heittää.

Istun parvekkeella ja katselen elämääni kuin ennen tätä kaikkea ja äkkiä olen vain irrallinen, palanen joka ei löydä enää paikkaa tämän kaaoksen keskeltä. Vierauden tunne omassa elämässä, heikoilla jäillä lahoavat askeleet ja särisevät sanat. Kevään valoa vasten kepeät askeleet muuttuvat muutaman sanan myötä painavemmiksi kuin pitkään aikaan, onnellisesta päivästä on hetkessä tullut iso käännekohta. Jotakin minkä edessä Se Suurin joutuu vaakalaudalle. Satamassa katselen venettä joka lipuu kauemmas ja hetken musta tuntuu kuin kaikki mitä on saavutettu, lipuisi sen veneen mukana näkymättömiin. Että kohta kaikki on toisin vaikken vielä tiedäkkään miten. Käsillä on tarinan kliimaksi, aika vitunmoinen kliimaksi, mutta kukaan ei vielä tiedä mitä sen jälkeen. Kirjoittajaääni on eksykissä. Horisontti sumenee. Ja siinä vaiheessa hajoan, ryminällä säpäleiksi.

Lopuksi jäljelle jää kai vain pelottava tietoisuus joka lupaa myrskyä, radikaaleja askeleita ja mikä askel sitten onkin, se tuhoaa jotakin, jotakin mihin olen kantanut ison osan itseänikin ja uskoani tähän elämään. Umpikuja. Nyt tanssisin mielummin vaikka sitä salsaa Kampin torilla ilkosillani. Niin monta rakasta sydäntä joista haluaisin vain pitää huolta.

Parvekkeella mietin että näin suurten päätösten äärellä melkein helpompaa olisi hypätä unohduksiin. Mutta sehän on vain ajatus, ei musta olisi siihenkään. Eikä niin että tosissani tahtoisinkaan. Lopullisuutta pelkään kuitenkin kaikista eniten. Ja nimenomaan jonkin sellaisen äärellä ollaan. Lupaukset ikusuudesta ovat yksinkertaisesti liikaa alati muuttuvalle elämälle ja ihmiselle. Vittu mun tekisi mieli huutaa ja ottaa äkkilähtö kauas pois. Pakomatka.

Miten paljon rakkaus voi pyytää? Miten paljoon olen valmis sen tähden? Missä menee raja kohtuudelle? Olisipa yleiset standardit näistä rakkauden säännöistäkin. Kultainen keskitie ei nyt ihan hahmotu tässä. En tiedä miksi jaan tätä teille anonyymit lukijani, ylipäätänsä miksi jakaa täällä koko maailman ulottuvilla itsestään yhtään mitään, jaa a

 mutta just nyt sattuu ja pelottaa niin että huimaa. wiuwiu vaan. PEACE

Hetkistä jotka löytävät totuutta ja lakkaan pakenemasta

Kuin lapsen askelin se astelee hypähdellen neljän aikoihin yöstä kohti kotia, tuntee itsensä yhtäkkiä kahtena, on pieni ja se toinen joka on jo vähän isompi, seisoo aikuisuuden kynnyksellä ja näkymä on kuin vuoren jyrkänne joka on liian korkealla erottaakseen mitä alhaalla häämöttää. Horisontti on sumea kun kanootti seilaa pitkin merta miettien mistä löytäisi sellaisen maajärkäleen johon olisi hyvä ryhtyä rakentamaan. Unelmat ovat vasta siemeniä maan pinnalla, joita tutkailen hiljakseen ja mietin että milloinkohan on kasvun aika. Pitäisi ehkä satsata lannoitteisiin ja muitaa kastella vähän useammin.

Siinä hetkessä se on kuitenkin unohtanut mission nimeltä kohti aikuisuutta. Siinä hetkessä tää on vain pieni, sulautuen maailmankaikkeuden virtaan. Pimeydessä laahustava joukko humalaista kansaa vaeltaa ryppäänä vastaan hölömölönä ja tämä nauraa höhöttää, se on hupsu kuva, kuinka katukuva joka päivästä on hillittyä kansaa jotka ylväinä astelevat kohti velvollisuuksiaan, kaikki se on poissa. Yöllä kaupunki herää henkiin ihan uudella tavalla, on elämän syke joka kulkee arvaamattomasta impulssista toiseen. On enemmän sydäntä kuin järkeä. Yö on sitä unohduksen aikaa, jolloin ihminen kadottaa helpommin rajansa. Ohimennen ajattelen kauneinta unohdusta. Sanat tulvivat ja muotoutuvat tarinaksi päässäni, pelkään kadottavani tarinan ennen kuin olen löytänyt tieni kotiin. On taas hillitön tarve kerätä talteen ajatuksenvirtaa, tätä sekavaa sillisoppaa, vaikka yhdentekevänä se ehkä näyttäytyykin vuosien päästä, kepeänhiprakkaiset ajatukseni jotka hetkessä tuntuvat mullistavilta ahaa-elämyksiltä. Korulauseilta suurinosa oivalluksistani näyttää useimmiten jo seuraavana aamuna kun valo on liian kirkas ja rehellinen. Ehkäpä valo ei vain kestä totuutta. Vaiko toisinpäin.

Päivänvalossa hauraus tuntuu samalta kuin tanssisi salsaa yksinään keskellä Kampin toria ilkosillaan. Päivänvalossa maailman kohtaaminen on pelottavampaa enkä enää uskallakkaan olla yhtään niin vilpitön kuin yön selässä, hämärässä jokainen sanakin kulkee helpommin suusta ja kynän kärjestä. Toisinaan onkin just se fiilis siitä salsasta ja Kampin torista. Olen aina ollut huono kätkeytymään. Haarniskat joita olen joskus yrittänyt kyhätä, ovat yleensä murentuneet silmänräpäyksessä. Sitten päätin lakata rakentamasta. Mielummin rakennan jotakin mikä ei luo illuusiota, jotakin mikä ei ole vain näennäistä totta.

Mielummin olen totta sellaisena kuin olen. Ihan vain sellaisenaan ja just niinku tuntuu. Toisinaan kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, näyttävät ja muistuttavast itseäni siitä kuka olen ja missä on voimani. Teidän lävitse, aina vähän enemmän, rakkahaimpani.

Tähtisadetta, sulan tähän

Tähtisadetta
se on niinku se sekunninmurto-osa, jossa kaikki tuntuu pysähtyvän, peloton muutoksen tila jossa kaikki näyttäytyy äkkiä uudesta kulmasta, ovet rämähtää auki yhtaikaa ja yhtäkkiä se palo on hallitsematon, enkä enää tiedä kuka kertoo tarinaa huojuvien askelien takana.
humalainen ääneni on usein vieras kun sanat tulvivat ulos
jotain puolirandom-naamoja ympärilläni. Säpsähdän paljaita sanojani, katseeni pakenee luotanne
ja nousen
varpailleni ja pyörähdän vaivihkaa pois,
suljen silmäni ja hetken olen piilossa teiltä tutkivilta katseilta, nyrpisteleviltä kulmilta jotka ette ihan ehkä hiffaa
inhoan sitä wtf-katsetta joka mitätöi minut, se on kuin lannoitetta heikkoudelleni. Hyi, pois se minusta.

Jokin on syntymässä juuri nyt. Jokin minussa syttyy vaivihkaa.

Vihreät punaiset keltaiset kipinät hohkaavat pimeästä ikkunasta loistaen
autioutunut kuja saa hetkeksi valomme ja varjomme.
Tanssimme rytmin ja askeleet ohitse jotka ovat kuin itse elämä.
Avaan silmäni ja hymyilen kasvoille edessäni,
niille kasvoille jotka näkevät sielun silmin.
Mistä ne niin tupsahtivat siihen, huomaan ihmettelväni.
Strobovalo jonka mukana maailma sulkeutuu ja valaistuu
uppoudun
eksyn huomaamattani sinuun
niin äkkiä kaikki kävi,
lentävä aika.
Lävitseni lailla vyöryn kävi kaikki strobovaloissa
Räps kuin valokuva mielessäni. Välähdys joka kysyy mitäpä jos. Ja räps kadonnut kuin salama yöhön hukkuen.

Discopallo
timanttinen muisto
jonka alla joskus tanssittiin viattomasti ensimmäisiä hitaita
se oli se blondi heviletti joka tuli ujosti pyytämään mua
ja niin varovasti kohdaten, tärisevät kädet ja väistelevät katseet
askeleet jotka menivät ristiin ja astuivat toisen varpaille hups auts ou hih
 ja kuitenkin niin huimapäistä meininkiä pään sisällä.

(Kaikkihan on pään sisällä ja odotuksissa aina paljon kokonaisempaa ja uhmakkaampaa.)

Oli ensihumala jonka palavasta voimasta ja kummallisuudesta leikimme lentokoneita, teimme kuperkeikkoja huoneesi matolla ja kietouduttiin maton sisään makkaroiksi
loputon kikatuskohtaus joka kaikui rappukäytäville, naapurin mummon herkille korville.
Yhden kanssa puhuttiin aina mummovuosista, siitä miten istutaan vierekkäisissä keinutuoleissa ja muistellaan elettyä,
hassua miten sekin toveruus jäi. Ei kestänyt muutosta, side hankautui rikki kun näimme ensimmäistä kertaa toisemme todella, liian erilaiset arvomme jotka törmäsivät ryminällä ja rikkoivat käsitteen me.

Se oli se kasvun aika jolloin alkoi vasta hiffata sitä mihin ja miksi on kasvamassa. Silloin moni itsestäänselvyys lähti hajoamaan. Se oli ryminä-aika.

Juoksemme aamun usvaan, pelkäämme kadottavamme hetken uneen. Ei saa nukahtaa, ei saa. Sitten kuva laiturista hämärässä missä istumme risti-istunnassa ja katselemme pysähtynyttä marraskuun maailmaa. Niin pyörryksissä kauneudesta etten edes tajua kuinka hytisee luut hyrrr.

Discopallon pyörre siinä hämärässä pysähtyneessä tilassaan,
kun unohdumme ajankululta, sekunnit ovat painavia, askeleet tuntuvat muuttavan maailman kulkua ja
tästä hetkestä eteenpäin kaikki on kai toisin, ajattelin silloin, holtiton sydän. Että elämä räjähtää ja valaistuu uuteen kuin padam. Mutta ei se räjähtänyt, vain realiteettini elämästä laajenivat. Tai jotakin. Räjähtäminen vaatii enemmän uskallusta kuin mitä käsissäni on. Mutta minä avarruin, ensi vain täytyi vähän särkyä. Mutta sehän onkin jo toista tarinaa.

 Mitä tämä teksti on, se on puoliksi totta ja puoliksi unta, sekoittuneita muistoja, vähän nostalgiaa ja kaipausta, vähän kaikesta, muistoja jonka alkuperästä ei voi enää olla niinkään varma. Mutta sellaista mikä kuitenkin joskus oli. Vyöryä vuosien varrelta. Tajunnanvirtapläjäys harmaassa päivässä joka antaa tilaa ajatuksille pysähtyneisyydessään.

Niin paljon kaikenlaista kummaa. Havahduttavia juttuja. Sellaista elämän pyörrettä. Tämmöstä vain.

Kadotetuista löydettyyn nykyhetkeen

Jokin käy aamussa lävitseni, siinä maatessani silmät sirillään katkonaisine ajatuksine rajatilassa, kevyt vihellys, hento sävelmä jostakin soljuu minuun, osaksi minua. Ikkunasta huokaa lempeä valo, päivä on juuri herännyt, kauniimpana kuin eilinen, kauniimpana kuin pitkään aikaan. Toinen on vielä unessa, kädet hapuilevat kainaloon. Otan kädestä kiinni ja mietin miten paljon yhteen kädenpuristukseen voi mahtua sellaista mihin eivät sanatkaan yllä. Hymyilen itsekseni ajatukselle miten toissa päivänä tanssahtelin keittiössä yhden rakkaan V:n kanssa ja sanoin vähän ohimennen että tuntuu kuin elämässäni olisi aukeamassa taas uusi sivu, helpommat askeleet, huomisesta lähtien. On sellainen vahva viba. Niin mä sanoin, vähän uhoten ja nauraen päälle. Ehkä vain päätin että niin sen on oltava.

En tiedä oliko se enemmän tahdonvoima kuin etiäinen, mutta niin se tapahtui. Eilen nukahdin kevyemmin kuin pitkään aikaan ja heräsin autuaassa tilassa. Aamu oli puhdas ja kaikelle avoin, katselin maailman liikettä ikkunan ulkopuolella ja mietin että olen taas enemmän tässä. Vähemmän riekaleisena.

Humahdus kevät tuulessa on aina vuosien täyttämä, jokainen kevät kantaa mukanaan aina hajanaisia heijastuksia vuosien takaa sekoittuneena toisiinsa. Tänä keväänä mikään muisto ei kuitenkaan tee kipeää, on vain kevyt virtaus joka käy mieleni lävitse yössä kun bussi kaartaa tuttujen kulmien ohitse, niin paljon tärkeetä elettyä, koettua ja tunnettua. Hymyilen menneisyydelle kuin toveri toverille.

Mietin sattumien ketjua, miten kohtalo on muodostunut. Sattumasta kohtaloon. Aina sitä ei ymmärrä syitä kaiken takana, että miksi näin
ja miksi noin
mutta niin, juuri siksi.
Eikä aina ole uskallusta kysyä. Ehkä aina ei ole tarvettakaan.
Railot kuluvat ajassakin hiljakseen veks ja jossain vaiheessa sanomattomien sanojenkin paino unohtuu. Niin yksinkertaista se on.

Elämä vain tapahtuu, ja huolimatta sadoista sanomattomista sanoista ja keskeneräisistä tarinoista kaikki jatkuu. tulee uusia alkuja loppujen jälkeen. Sitten mietin tärkeää hetkeä hämyisessä kellarin tuntuisessa mestassa että kuinka vaivatonta, olla vain ja juuri näin, kaikki on kohdillaan just nyt, niin mä ajattelen. Ja olen vain onnellinen, huojentunutkin, että kaiken jälkeen ollaan siinä ja kaikki virtaa soljuvana eteenpäin uudessa tilassa, on helppo kertoa pienistä hetkistä, kaikesta siitä mikä heijastelee niitä sisäisiä maailmojamme. Tahdonvoimasta ja kasvusta, muutoksesta, havahduksesta, kaikesta tästä ja paljon muusta. Oikeastaan, ihan kuin vasta nyt todella kävisimme niitä oikeasti merkittäviä keskusteluja mitkä muodostaa sidettä ihmisten välille. Vaikkakin tietysti aivan jotain muuta kuin aikasemmassa tarinassa.

Vola, elämä oletpas hyvä.

ps. Ikävä teitä monia, ystäväiset armaani. Yksi Afrikassa pelastamassa maailmaa hyvyydellään ja muut ties missä hiihteleekään elämän peruspyörteissä. Halauksen teille lähetän ilmojen halki.