maanantai 3. elokuuta 2015

Hetkien kontrasteista, funtsin ja ihmettelen, tietämättä miten paljon itseltään voi odottaa



Mä ihmettelen näitä kontrasteja, miten kummallinen hetkien sarja yksi ihmiselämä on. Jo yksi päivä sen riittää kiteyttämään. Miten hetkessä sydän pehmentyy ja kovettuu, täyttyy ja tyhjenee kaikesta ympärillään ja sisällään tapahtuvasta.
60 minuutin sisällä voi ehtiä tuntea niin paljon. Ensin oli kaatosade, keltainen sadetakki ja marimekon raitaiset kalsarini joilla lähdin pientä menninkäistoveria saattamaan ratikkapysäkille. Käsi sydämelleni eksyi kuin huomaamatta kun kaukaa tunnistin äkkiä tutun selän ja askeleiden tutun rytmin, hetken mietin huutavani perääsi mutta rohkeuteni viiveeseen katosit, nurkan taakse. Jokainen sekunti on sellaisella hetkellä äärimmäisen merkittävä. Nurkan takana kuin toinen aika, jonka perään en lähde juoksemaan. Päätän odottaa seuraavaan sattumaan, jos sellainen on tullakseen. Mitä kauempana on historia, sen helpompi se on kohdata tai ohittaa hetken tullessa, riippuen mitä hetki on valmis ottamaan vastaan. Itse kaiken ja koko totuuden, no more games.

Seuraavalla nurkalla ajattelen näitä sekuntteja ja kysyn itseltäni mitä tunnen, kunnes säpsähdän ajatuksistani siihen kun tuntematon nainen pamahtaa itkien luokseni ja kysyy tupakkaa. Hämilläni katson ventovieraan humalaista anovaa katsetta ja kysyn onko jokin hätänä, osoittaa turvonnutta poskeaan. Näyttääkö sika pahalta, kysyy huuli väpättäen. Nyökkään hiljaa, hipaisen olkapäätä, kasvoja en uskalla. Mitä on tapahtunut, kysymykseni jää ilmaan kaikumaan. Hetken päästä tulee mies ja nainen alkaa huutamaan älä koske älä vittu enää ikinä koske. Perässä toinen nainen tai pikemminkin tyttö joka on hiljainen ja katse pakenee tilanteen kauhua. Ja minä seison siinä ulkopuolisena kuin lasikuvun takana ja kuitenkin yhtäkkiä samalla jotenkin kummasti osallisena ja olen aivan helvetin hukassa, kun mieleni haluaisi huutaa ja nyrkkini mottaista, ottaa vastuun ja suojella, mutta (sydämetön) järkeni käskee vaikenemaan. Vain katseeni uskaltaa haastaa sen pienen mitättömän sekunninverran, joka kysyy mitä helvettiä. Sitten hiljaisuus. Toinen sekunti ja nainen juoksee Hämeentien pimeyteen, huikkaa että poliisit on tilattu jo. Kuin kertoakseen että älä kanna huolta. Toinen juoksee perään. Mies jää seisomaan avuttomana paikoilleen, mä lähden hiljaa pois. Mutta koko loppumatkan mietin tätä naista. Ja mietin vieläkin.

Niin paljon elämä on vain näitä sattumanvaraisia vilauksia kohtaloista, repaleita elämistä joista näemme vain yhden kuvan irrallaan muista - mutta joihin emme ohikulkumatkalla osaa tai pysty vaikuttamaan. Niin paljon tavoittamatonta surua ja tyhjyyttä, joka paistaa ihmisten kasvoilta.





Kuinka sydäntäsärkevää on nähdä kohtaloita ja kärsimystä jonka äärellä ei osaa tehdä tai sanoa mitään. Ja jälkikäteen itseään syyttää aina pelkuruudesta. Vaikka tietääkin että oikeuden voitto (suorat sanat, henkinen nyrkki) olisi luultavasti saanut aikaan vain toisen mustan silmän ja turvonneen posken. Ja sekö olisi muuttanut oleellisesti jotakin? Ainakin olisi toiminut oikein ja olisi vähän vapaampi tämän maailman syndroomasta nimeltä välinpitämättömyys. Yritys se on siitä huolimatta parempaan maailmaan vaikka lopputulos ei olisikaan muutos pahantekijässä. Se on niin kuin ajatus pienistä puroista josta syntyy suuria jokia. Mutta joskus sitä kaiketi alitajuisesti tai tietoisesti suojelee itseään tältä pahalta, pelkää tätä pahaa niin että perääntyy, koska pelkää omaa heikkouttansa vaaran äärellä. Ollaanko silloin itsekkyyden ytimessä? Vaikka inhimillisyys, niin, se antaa anteeksi paljon, mutta joskus ehkä aivan liikaakin. Mutta kyllä mä välitän, huolimatta että joskus olenkin pelkuri.

Matkalla kotiin neljä ranskalaista kierii ruohomäkeä ja nauraa huutaen, carpe diem on käsillä. Huutonaurua, kun nurkan takana oli huutoitkua. Kliimaksista toiseen. Mua itkettää ja hymyilyttää samaan aikaan, ääripäät rinnatusten.

Kotiovella kaksi siiliä syö pullaa pussista jonka naapurin mummo on heittänyt ikkunastaan. Mummo joka on ehkä kadottanut jo otteensa tähän todellisuuteen, haperoitunut muisti ja harhaileva tyhjä katse, mutta ei sydäntä kuitenkaan, se on vielä tallella. Jään katselemaan sitä näkyä pitkäksi aikaa ja hetkeksi on kauaksi jäänyt episodi, on vain tämä liikuttava hetki, siilien kohtaaminen pullapussin äärellä yön pimeydessä. Siihen ripustan toivoni.






Ei kommentteja: