keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Elämä saavuttaa aina uudestaan, eksyneenkin hölmöyden saartamasta umpikujastaan.

Ravistelee tähän hetkeen ja nostaa pystyyn lempein käsin,
suuren maailman sisällään antaa olla vielä levällään, joohan, ei kai se niin justiinsa oo, ei kai mikään koskaan niin kun elämästä puhutaan ja no mistäpä muustakaan?

Eihän kaiken tarvitsekkaan olla järjestyksessä. Keskeneräisyydessäänkin voi olla balanssi tai siellä jos jossakin, koska muuta ei ole.

Kaaottinenkin mieli on sekin turvapaikka, kunhan ei vain väärillä silmillä katso. Riippuu päivästä ja kulmasta. Menneisyyden kulahtaneet haamut ja vanhat iluusiothan me kummottiinkin jo, muistatkos, se kaikki mille rakensit liian suuren painoarvon. Ja sinähän olit se joka koputti olkapäälle, kohtasi ja vanhan kuvan tallasi. Eikä mikään ollut enää kuin silloin. Se oli käännekohta, tarinan kliimaksi, ympyrän sulkeutuminen. Ei pidä unohtaa niitä sellaisia, nousemisen hetkiä. Hetkiä joissa tavoittaa äärimmäisen vahvuutensa.

Tartun pieneen käteen, unessani, jossa lapsella on surumieliset kasvot ja hauraat pienet sormet. Kynnet on nypitty, niihin on purettu sisäinen levottomuus joille ei vielä ole löytynyt sanoja. (Niitä samoja kynsiähän se nyppii vieläkin, 15 vuotta myöhemmin. Eikä vieläkään tarpeeksi sanoja?) Lupaan olla rinnallasi tästedes, sanon. Ja jokin minussa kai silloin muuttuu, pienessä lapsessa joka on kulkeutunut vuosien takaa. Haurauteni kalpenee olemattomiin, jokainen haparoivinkin askel on kohti kasvua ja valo hohkaa katseista jotka kohtaan. Ne sanovat ole siinä niin, OLE VAIN, ole niinkuin tuntuu. Kyyneleitä silmissäni, vaivun uneen kiitollisena ja kevyenä. Ajattelen jokaista jotka ovat saaneet nousemaan, niitäkin joita en enää tule saavuttamaan. Kaunat on kannettu, eletty on,

nyt on uudistumisen aika.

Ei elämä ole vain sitä pudotustaan.

IRTAANNUS. Etäännytys kaikkeen, paitsi läsnäolevaan, hetkestä hetkeen. Pitkästä aikaa. Me istutaan Bhangran oranssissa hohteessa, oivalletaan toistemme lävitse. Se oli hekumaattinen hetki. Ollaan niinkuin vuosia sitten, kuin vasta hahmottelisimme karttaa toisen maailmasta ja kuitenkin niin paljon enemmän, näissä vuosissa on syntynyt meihin syvyys joka jakaa jotakin vielä suurempaa. Oli monta tärkeää ajatusta. Tiesin tästä tulen kirjoittamaan. Ja yöllä istun keittiön pöydän äärellä ja kaivan päiväkirjani esiin ensimmäistä kertaa kuukauteen ja kirjoitin, monta sivua tästä yhdestä hetkestä.

Se oli nousun hetki, ystävyyden korea hetki. Öisiä katuja kävelin, hyräillen hiljaa, koetellen näitä rajojani varovasti. Eikä se ollut hullumpaa, se tuntui hyvältä, hölmöltä mutta niin vapauttavalta. Sä olit oikeassa ja mieleni olisi tehnyt nauraa huutaen. Hei katsokaa, tässä mä meen, sama se mitä jälkeeni jätän teille ventoviraille. Voin olla ikuisesti "se outo tyttö", mutta mielummin olen vapaa itsessäni kuin vain puolet kainostellen. Jonain päivänä se on vielä itsestäänselvyys.




Älähän pelko
ethän pelko
rakenna maailmaani

älähän pelko
ethän pelko
rajaa minua pois

koska fuck that shit, mä sanon, huutaakkin voisin,
mä olen enemmän voimaa kuin pelko itseäni pois koettaa raivaa.

ollessani tässä, kaiken mahdottoman ja mahdollisen äärellä, päätän tarttua. On aika aloittaa taas uusi aukeama ja olla vihdoin pienuuden sijasta  iso. Iso Ison elämän äärellä. eikä koskaan enää pikkuriikkinen lilliputti kylmissä katseissa jotka ovat jo kadonneet jäljettömiin.


ps. kuva meikästä Monan kädenjälkeä.

2 kommenttia:

Aleksi kirjoitti...

tämä sai mut hymyilemään :--)

Sofia kirjoitti...

:---) kommenttisi myöskin, oot kivanen!