tiistai 17. toukokuuta 2011

kadotettuja

Miten tukahduttava voima pelolla onkaan. Päivä päivältä kutistun pienemmäksi ja tunnen olevani kykenemätömämpi ottamaan askeltakaan minkään suhteen. Ihan oudoista asioista on kasvanut suuria kynnyksiä. Sitä kaipaisi vaan kauniita sanoja, syviä katseita ja helliä halauksia. Liian paljon kaipuuta ja toiveita rakkaudesta. 

Voisin piiloutua muutamaksi päiväksi maailmalta omaan pikku kolooni unelmoimaan ja unohtamaan todellisuuden painon. 

"Maailma on yhä se sama lumoava paikka kuin silloin kuin olit pikku tyttö" lukee seinälläni ja niihin sanoihin yritän uskoa päivästä toiseen, niiden voimalla yritän nähdä maailman ja kaiken, samalla tavalla häkeltyen kuin se pieni tyttö sisälläni joka osasi aistia elämän kauneutta jokapuolella. Ei se ole mihinkään unohtunut, siellä se on edelleen muistuttamassa siitä miten pienikin voi olla suurta, mutta välillä vaan unohdan.

Viime aikoina mä en vain oo osannut uskoa, en itseeni enkä unelmiini. Saati sitten mihinkään ylempään (hengellisiä asioita meinaten) - tosin sitä uskoa en ole koskaan vielä löytänytkään ,ja välillä ihan oikeasti tuntuu että jos sitä osaisi uskoa ylempiin voimiin tai miten niitä nyt tahtookaan kutsua, voisi sitä ehkä löytää vähän lisää merkitystä elämälleen, ehkä vähän enemmän balanssia. Mutta tunnen itseni liian hyvin ja tiedän että sellaisiin asioisin mä en osaa uskoa, niitä mä en osaa nähdä todellisina vaikka kenties pieniä hetkiä joskus tahtoisinkin. Mutta usko elämään ja siihen että se kannattelee kyllä, ah mikä klisee, voi kyllä juu, mutta siihen on hyvä uskoa.


2 kommenttia:

Iida kirjoitti...

ikinä ei pidä menettä uskoa unelmiin, ne on ainakin mulle se voimavara, joka pitää pystyssä kun elämä kolhii. eikä niiden tarvii olla edes realistisia tai toteutua, riittää että ne on.

severi sano mulle joskus et paska on ollu ja paskaa tule varmasti olemaan, mut se on elämää. musta toi oli iha loistavaasti sanottu! eikä se haittaa jos välillä horjahtaa taakse päin tai usko itteensä menee. sen pitää vaan uudelleen ja uudelleen kasvattaa takasin. ja se on maailman turhauttavinta ja ärsyttävintä, mut mä ainakin uskon, että mitä useimmin sen on koonnu taas takas, on se joka kerta helpompi saavuttaa.

oho lähti vyöryy tää teksti, mut vielä tosta pelkämisesta. älä pelkä kulta, mä tiedän miten voimat vievää sen on. varsinkin turhien pelkojen lietsominen on pahinta mitä voi tehdä.
mä uskon vahvasti, että elämä kyllä kantaa, joten anna sen kantaa, äläkä murehdi. kyllä kaikki järjestyy. :---)

möh mun piti kirjottaa jotain elämää valasevaa, mut eipä semmosta tullukkaa, itsestään selvyyksiä vaan toistelen, mutta leuka pstyyn ja se sulonen hymy kasvoille. onneks kesä on kohta täällä, sillon on kevyt olla.

nähäään pian muru! pus

Sofia kirjoitti...

sä oot oikeessa. viisaita kauniita sanoja rakas. kiitos noista. ne antoi voimaa. sä olet ihana ja on hienoa tietää että sä oot yksi niistä harvoista ihmisistä jotka ymmärtää. kiitos siis siitäkin. ja kaikesta.