Huutelen öihin, miten löytäisin ytimeen

Hei vain.
Täällä olen minä ja lakoninen&odottava hiljaisuus sisälläni.
Mieleni on ollut hento ja hauras, tutkaileva,
näinä hetkinä olen mielummin hiljaa nurkkaperspektiivissä kuin valokeilassa.
En osaa täyttää tilaa kuin hengitykselläni, ilmaisuni on sumukerrosten alla enkä tiedä mitä sanoa.
Ehkä linssin lävitse saisin hiljaisuudelle muodon ja merkityksen.
(Mutta filkkarini seikkailee vielä yhden matkassa maailmalla.)
Viikkoja murroksessa, tässä olen kuin jonkilaisessa horroksessa omassa maailmassani.
Kimurantti kätköni ja keskeneräisyyteni jossa lojun levällään liian keloissa.

Rajamailla, häilyvänä ja huuruisena epätodellisuuden tunteesta,
vuoroin pakenemassa unimaailmaan ja heräämässä henkiin,
siirtymien ja kontrastien voima, aamujen luoma alku ja mahdollisuus.
Niin paljon on kytemässä tavallaan kokoajan tikitiki jännite kasvaa.
Ja samalla, miten järjetöntä kaikki onkaan.
Miten te ihmiset handlaatte tän kaiken, olemassaolon?

Miten paljon voisinkaan kertoa ---- osaamatta kuitenkaan.
Tuntuu kuin odottaisin jotakin suurta tapahtuvaksi kaiken aikaa.
Kai sitä nuoruudeksi kutsutaan.
Kun kaiken pitäisi olla pirun intensiivistä ja merkityksellistä, hurjaa tunnetta ja hulluutta.
välillä viittaan nuoruuteeni imperfektissä, kollegoiden kesken se herättää aina huvittuneisuutta.
Kun kaikkien silmissä olenhan nimenomaan siinä ytimessä,
ja tiedänhän että numeroiden puolesta olenkin.
Ongelma onkin ehkä juuri siinä etten tunne olevani yhteydessä ytimeen, itseeni tai maailmaan kuin pieniä sykäyksiä - kun taas hajaannun ja hälvennyn selittämättömällä tavalla.
Ihmiset saavat pysymään tässä, hetkessä kiinni. Sillon olen läsnä kokonaan, valoa pakenematta.
Ollessamme kahden kuplassa se on vedenpitävä juttu. mitä useampi, sen todennäköisemmin katoan taas jonnekkin.
Säpsähtelen lukemattomia kertoja päivässä.

Ratkaisematon suru ja tyhjiö sisälläni kaikuvat, vain yksin ollessani kuulen sen huminan.
Välillä olen kuitenkin lakannut etsimästä sille täytettä tai selitystä.
Virtaan ja sumenen laahavien päivien lävitse, olemassaolon vire harras niin kovin hauras
joissa olen välillä hersyvän onnellinen ja välillä pohjattoman surullinen,
kokoajan tuuliviiri menee arvaamattomana tuulen mukana.
Mitä muutakaan?
Kaikissa meissä on samat ääripäät ja tyhjiö johon itsemme satunnaisesti kadotamme.

Välillä kaikki on niin kovin yhdentekevää
että tekisi mieli ravistella itseäni tuntemaan
ja jo seuraavassa hetkessä, yhden silmänräpäyksen pituisen välitilan jälkeen
 saatan seurata jokaista ohikiitävää sekunttia täynnä uteliaisuuden ja löytämisen riemua,
voimalla, pauhulla ja palolla, hullulla elinvoimalla.

Silloin tuntuu että hetken näen kaiken,
bongailen teiden varsilta yksityiskohtia joille keksin kohtalonomaisia merkityksiä,
tunnen perhosvaikutuksen kaikkialla.
yhtäkkiä kaikella on niin paljon väliä mikä vielä hetki sitten oli epämääräistä ja yhdentekevää.
Sellaista lataustahan me kaikki uskoakseni etsimme,
merkityksellisyyttä ja harmoniaa, vapautta ja euforiaa.

Välillä toivon vain että voisin pyyhkäistä harmaiden päivien lävitse,
nukkua niiden ohitse ja unohtaa miten paljon on elämä on turhia ja mitäänsanomattomia hetkiä,
sitä kun ei tunne mitään tai sitä kun tuntee liikaa ja väärällä tavalla.
Mutta niin sen kuuluukin olla, ei siihen ole ratkaisua.
Ei ole keinoa välttää tyhjiötä joka vaanii kaikkialla,
vai onko?
Puhun asioista niinkuin tuntisin jonkinlaisen yleisen totuuden, liekö sellaista olemassakaan.

Täällä kuitenkin ollaan, hengitän ja elän, tänään se saa riittää.

 Ps. Kuva meikäläisestä Anu Leppäharjun otoksia, hää on muuten pirun lahjakas kaveri vinkvink !

Hiljaisuutta kuuntelen, lakonisesta iltapäivästä käsin kirjoittelen

Keinuu yön hiljaisuudessa ja on valmis kuulemaan kaiken.

Hiljaisuuden tullen sitä muistaa ihan kummallisia asioita, yhdentekeviltä näyttäviä,
välähdyksiä jotka nousevat henkisen kokkoni ajankerrostumien alta.
Kuvia joiden merkityksen näen vasta nyt. Yksittäisten hetkien voiman ja vaikutuksen.
Ensin on purettava,
sillä eihän lahonneiden rakenteiden,
puoliksi palaneiden kerrosten päälle voi lähteä mitään pysyvää luomaan.

Muutos vaatii väistämättä jonkin tuhoamista, uutta muotoa, irti päästämistä.
Aina jostakin irti päästäminen.
Onko elämä mitään niin paljon kuin opettelemista luopumiseen
tai yritystä unohtaa?

Mutta minähän olenkin vain hetkellisyyden haikuja, viivästyneitä kaikuja,
haihtuva henkäys ilmaan, kohta jo sekoitun osaksi iäisyyttä
niinkuin jokainen,
pakkauma yön huutoja jotka kuiskauksina pusertuvat rintakehääni vasten paineena.
Usein on se tunne että kaikki on miltein käsillä. Elämää sillä hilkulla, rajalla trapetsia.
Sisälläni on joukko ääniä jotka käyvät loputonta dialgia keskenään,
mihin tässä kaikessa tähdätään?
Useimmiten en enää edes tiedä mitä etsin ja mihin milloinkin eksyn tutkimusmatkoillani.
Toisto alkaa toisinaan turruttaa. Ja sumu yltyy sitä mukaa.
Mutta kynänkärjestäni sanavana on kaikki kuitenkin samasta pääkopasta,
vaikka välillä hajaannunkin ja hämmennyn siitä kuka sisälläni puhuu.

Välillä on kuin jäisi omien kerroksiensa kuiluihin
ääni käheänä kysyy missä olenkaan, minne menenkään

minne voisi piiloutua omalta kaaokseltaan, löytää sisäisen hiljaisuuden?
Olisipa paikka missä kaikki olisi yksinkertaista.

Eikä sitä koskaan ihan tiedä. syyseuraus-suhteet ovat arvaamattomia
oma minuus kaiken aikaa haavoittuvaisena tapahtumien keskellä.
Kuka täällä hullussa maailmassa voisikaan kasassa pysyä
(on liikaa mihin hukkua)
nekin joita olen aina vierestä sivusilmällä kadehtinut kaikessa määrätietoisuudessaan -----
vaikka en sitä ehkä vasten päivänvaloa näe, raameissa jotka kullakin on osana yhteisöä
tiedän että jokaisella on sisällään myös pimeys ja hauraus.
Vähemmän ykselitteiset raamit kaiken sen ulkopuolella mitä päivänvalo on valmis näyttämään.

Jokaisessa aamussa siristän silmiäni ja kohtaan itseni uudelleen, maailman uudelleen ja yritän ymmärtää aina vähän enemmän.
Toisinaan kaiken äärelle lahoan,
toisinaan tulee vastaan kimmokkeita joista täytyn euforialla ja pateettisella uskolla parempaan.

Tänään on ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon,
ja olen surullisempi kuin pitkään aikaan.
Yhtäkkiä on aikaa ajatella, kuunnella itseään aivan hiljaa, tuntea kaiken paino,
sanasi baarin hämystä eiliseltä tulevat ja vihlovat suruna sydämmessäni.
Mutta en silti lakkaa uskomasta, vaikka toivottomuus oli se mitä yöllä tunsin kun hitain askelein kävelin kotiin ja yritin ymmärtää missä vaiheessa kaikki tapahtui

viikon päästä on deadline, yhden elämän inventaario ja käänne. Niin me sovittiin.
Ja silloin me lauletaan,
on vielä niin paljon. Sinullakin, ystäväni. Sitä en ole epäillyt hetkeäkään, koskaan.
Rakastan sinua niin paljon. Ethän mene, ethän

Hengittämisestä ja ajasta, sen sellaisesta

Ollakko sumua vielä,
piilottelisinko rivien väleissä
olisinko tosiaan vain se tyhjä tila hengitystä pidätellen
humisevana kaikuvana tyhjiönä josta ilmaisu ei tavoita teitä siinä, vieressäni
ilmatiivis kupu
jossa kaikki sinkoilee pitkin seiniä varjoteatterina.
Eivät ne näe,
kun en uskalla sanoa.
tyhjää tilaa ei osata lukea
js siellä ei kannata elää missä ei ole olemassa.
Ja välillä tosiaan tuntuu juuri siltä
että oma ääni katoaa pelkoonsa olla olemassa.
Siellä sun täällä olen kuitenkin turvassa. ja vahvasti, epäilemättä hetkäkään
toisessa ääripäässä jossa en emmi hetkeäkään.
Viinilasillisella yhden kanssa Pub porthanissa,
missä me voidaan olla kokonaan toisillemme. Pohjolankadulla kuunnellen yön hengitystä,
sinua hengittämässä, pimeässä uskallan itkeä vierelläsi ja otat syliin. Ystäväni, olet ollut siinä jo niin kauan.
Bar Pucciksesssa kun yksi laulaa Kun aika on ja olet niin uskomattoman kaunis juuri siinä.
Tai me kädet levällään pyörien ja Final countdown. Mara ja kaiho silmissään, havittelee kadotettua nuoruuttaan.
Viikonlopussa oli monta turvasatamaa.

Kaikessa tässä elän, hetken heijastuksessa
ja vaikka paljon jää sanomatta, elää sanomatonkin monessa muodossa.
On päiviä jolloin olen olemassa vain häilyvänä, vain harvojen näköpiirissä
 lauseen puolikkaissani, kolmessa pisteessä ja vaietussa, nurkkaperspektiivissä,
 unissani ja mielikuvituksessa vahvasti,
kehoni voimassa ja sen liikkeissä ja kummallisissa radoissa, tuntemattomuudessa,
jäljissä hangella, Yrjönkadun uimahallin saunassa silmät kiinni hengittämässä,

lippulappusissa joita on kaikkialla, yliviivatuissa ajatuksissa ja niissä mitkä kirjoitan niin haalealla että hädintuskin itsekkään näen, hyräilyssäni, rauhanröffessä, nypityissä kynsissäni, handu handussa, kannattelijana ja kannateltavana, sotkukasoissa ja maanisessa järjestelyssä,
kaaoksessa ja seesteisyyden kaipuussa, läheisyydessä, takertuvuudessa
 ja erillisyydessä, pois luota työntäen,
arvaamattomuutena,

tutkimusmatkalijana, linssin takana ja harvakseltaan myös edessä,
"runotyttönä" kahvilan nurkassa raapustelemassa omissa syvyyksissään,
levottomuutena ja sinkoiluna, liialla rönsyilyillä,

tutkivissa siristävissä katseissani joista osa aina hämmentyy,
kysyvät miksi katsot noin
ja mä vastaan aina samoin, että hei mä vain katson.
Katson (näin niinkuin nyt katson) jotta voisin lukea sen mitä et koskaan sano.

Olohuoneessa nurkka, lempinurkkani, minne pakenen kun täällä (lue:pääkopassa)
alkavat ajatukset liikaa painaa ja kakofonia kasvaa siettämättömäksi.
Siinä istun kädet jalkojeni ympärillä ja nojaan päätäni seinään,
katseessani lumihiutaleita kevyesti leijailevat, suljen silmät kun basso jytisee selkääni pitkin
ja ajattelen taas aikaa. Miten se voi painaa avaruudessa eri verran, se on absurdi ajatus.
Että jossakin yksi tunti on täällä vuosia.
Ja miten pian tämäkin hetki on kuin yksi miljooneista hiutaleista jotka sekoittuvat
 toinen toisiinsa yhdeksi peitteeksi joka valaisee maailman
ja joka sitten jossain vaiheessa sulaa ja sulautuu osaksi maaperää, vuodesta toiseen sama sykli.
Koska aika. Koska se on ajan luonnollinen jatkumo, muutos ja syklit, elämän kiertokulku.
Tullaan ja mennään eikä pysähdystä tule ennen kuin kaikki loppuu.
Sitäkö tää elämä sitten on? Sulautumista, juoksemista jotta pysyisi perässä ja silti tuntuu kuin jäisi aina vähän jälkeen, ajan haihtumista
ja ja ajatus katkesi,
katosin bittiavaruuteen.

Yhden hetken muistan, eräästä kaukaisesta kesäyöstä
kun tanssahtelin yksin Töölönlahteä ympäri, yön ja uuden aamun välissä,
maailman vaitonaisessa välitilassa kun hetken tuntuu kuin olisi aivan yksin,
jä äkkiä kuin hurmioituneena siitä että nyt voin olla mitä vain alan laulamaan.
Ensin ihan hiljaa, sitten vähän uskaliaammin.
Puolivillaista antautumista,
mikä se pelko on joka vaatii vaikenemaan silloinkin kun ei ole ketään kuulemassa.

Toisinaan elän ja olen olemassa vain jos otan tilani
yhteys maailmaan ympärillään
ja tilani on juuri se minkä päätän raivata
olisiko liian uskaliasta avata suunsa keskellä ihmisjoukkoa,
alkaa hetken mielijohteesta hyräilemään biisiä joka on soinut päässäni kohta kymmenen vuotta yhtäsoittoa,
ehkä lopulta laulaa kajauttaa ilmoille Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maapallon valtavan, mut enhän sitä tee, pieni hetki riittänee.
Mutta olenhan jo tottunut omassa päässäni ajatukseen että olen se jota katsotaan aina vähän vinoon. (Tai voi olla niinkin että olen vain tottunut omiin ajatuksiini jotka ovat kasvaneet vinoon ja puolet ajasta ovat jotain muuta kuin todellisuus ympärilläni jota vain välillä pelkään, ehkä, ehkä ei.)

 Olen miettinyt viime päivinä rakkautta, aina vain. ihmisiä joita olisin voinut rakastaa tai joita ehkä rakastinkin, aina vain. Niitä joiden vierestä olisin joskus voinut kuvitella herääväni uuteen päivään ja toivoon.
Niin monta toivoa. Olen ehtinyt uskoa niin moneen ja pettyä vielä useampaan.
Mutta sen elämä kaiketi vaatii meiltä jokaiselta. Riskibisnestä, sijoituksia joissa voitto on aina myös mahdollinen häviö.

Välillä häkellyn ventovieraista, näen ja kuvittelen horisontteja näiden ohikulkijoiden kanssa,
pienissä hetkissä kun katsotaan syvälle. Että mitä jos.
Ikuisuus voi olla niin missä vain.

 Joskus pitää vain hengittää ja yrittää unohtaa kaikki.
Tänään istuin kymmenen ventovieraan kanssa silmät kiinni hengittelemässä
40 minuuttia hiljaa liikkumatta ja yritin hätyytellä ajatuksia muualle, unohtaa puutuneet raajat ja turtuneet kelat.
Ei se vielä kummoisesti onnistunut,
mieli on niin hyvä harhautumaan.
Mutta se oli alku.

On hyvä asettua välillä vieraalle maaperälle,
jonnekkin missä voi hetken tuntea olevansa muukalainen ja eksyksissä etiketeissä.
Virkistävää havahtua siihen miten paljon on vielä asioita ja maailmoja jossa voi tuntea olevansa lapsen lailla tietämätön ja kaikki on tuoretta.
Hiljaa tutkin tätä tuntemattomuutta teekupin kanssa nurkkaperspektiivistä ja on ihan okei olla vain hiljaa.
Metrin päässä vanha uurteinen herra puhuu henkistymisestä, valaistumisesta ja kärsimyksestä
ja mietin mitenköhän ihmeessä se on päässyt tuohon tilaan,
jossa kärsimys on vain varjo siitä mitä se joskus oli.
Siellä ihmiset puhuvat pehmeästi, jättävät tilaa sanojen väliin, kaikki tapahtuu hitaasti kuin tunnustellen, hengitellen jokaista sanaa, aistien jokaista henkäystä.
Minäkin siinä sitten vain hengittelen. Ja välillä hymyilyttää kun samalla se kaikki on vähän hassua.

 Niin mitäpä jos elämä olisikin vain hengittämistä, ottaa vastaan ja päästää irti, liikaa laskelmoimatta.
Että antais vain tilaa.
Että jonain päivänä sitä vain hengittelisi itsensä tyyneyteen.

Vuodestani kaikuina, kaihosta kauas

Äkillisestä painosta, yön hiljaisimmilta tunneilta löydän harteille valahtavan voimattomuuden
 ja samanaikaisen tyhjyyden joka on kaikessa paradoksaalisuudessaan aika painava mielentila.

Miten tyhjyys voi painaa niin paljon, mä mietin usein.
Kun katse seisahtaa ja sumenee niin että kaikki ympärillä muuttuu konkreettisesta abstraktiksi. Utumieli.

Todellisuudessa se on kai enemmänkin illusorinen tyhjä tila
jonka seinien takana jyrisee jokin hallitsematon voima

kun yhteen hetkeen on syöksymäisillään taas liikaa ja mieli pakenee 

turvatynnyriinsä äkillistä liikaa kässättäväksi-fiilistä. 

Turvatynnyrissä vallitsee vähän niinkuin loputon hiljaisuuden retriitti.

(Tästä tuli mieleen kun äippä eilen kertoi kuinka aikoinaan hiljaisuuden retriitissä käydessään oli mennyt salaa metsään soittamaan yhden puhelun tunnekuohun hetkellä ja törmännyt siellä kahteen kohtalotoveriin luuriensa kanssa kukin omassa pusikossaan ja kaikki yhtä noloina jäädessään rysän päältä kiinni vaikka samassa veneessä olivatkin. hulvatonta)

Näiden seinien sisällä on niin paljon rakkautta, että välillä se tuntuu miltein pateettiselta. 

Jopa niinkin että jätän sen yleensä mainitsematta.
Sellaisten asioiden mainitseminen tuntuu jo itsessään aika pateettiselta.
Meidän neljän turvasatama.
Mutta joulu on juustoilun kulta-aikaa joten cheese vaan kaikille. Ja koska kiitollisuus.

Kun jouluyönä tanssitaan äidin kanssa kädet levällään laulaen Yonan Lintua 

alkaa kumpaakin yhtäkkiä itkettää.
Niin harras on sydämen täyttyminen.

Sitten halataan pitkään eikä sanota mitään vaikka kaiken voisikin. 

Katsotaan vain toisiamme hiljaa ja kaikki on siinä välissämme, kun mikään ei ole välissämme. 

Tämä toinen paradoksaalinen lausahdus pitää sisällään aika paljon.
Yhden merkityksistä jotka ehkä kaikista eniten selittää olemassaolon tapaani.

Siinä hetkessä me olemme ne kaksi pientä tyttöä, hauraat hartaat yön mielet ja kaikki käsillä.

Vuosi vuodelta sitä ymmärtää enemmän mikä kaikki elämässä on harvinaislaatuista onnekkuutta, 

mitä pieni mieli vielä kuvitteli itsestäänselviönä syntyessään kuplaan 

kun ei muuta vielä nähnyt tai osannut kuvitella. 

Ihan lähtien niinkin konkreettisista perusasioista kuin yhteiskunnan rakenteet, yleinen turvallisuus, sananvapaus ja jokaiselle suotu itsemäärämisoikeus. 

Mutta tässä yhteydessä ajattelin erityisesti "kokonaista" perhettä (sitaatit koska termi jotenkin hölmö)

Mutta aivan ennen kaikkea tai siis lähinnä se miten sen sisällä kohdataan. 

Kokonainen perhe kun ei raameina vielä kerro mitään. 

Se on kuin mikä tahansa yläkäsite, minkä alle voi kätkeytyä mitä vain. 

Painavaa tai painotonta voi olla hiljaisuuskin, katseet voivat kertoa tai vaieta, 

ulkoisesti sama pitää aina sisällään lukemattomia variaatioita,
kaikella on niin monta ilmenemismuotoaan.

Sittemmin olen ymmärtänyt ja nähnyt miten surullista onkaan etäisyys ihmisten välissä. 

Sitä on kaikkialla, se on halvaannuttava pelko ja tarve paeta kun ei uskalleta kohdata.

Se viiltää ja tuhoaa sellaisenkin minkä vielä voisi muuttaa ja pelastaa.

On niin vaikea hyväksyä sitä että elämässä on ja jää väistämättä niin paljon sellaista mitä ei tule koskaan ratkaisemaan, keskusteluja joita ei koskaan tulla käymään loppuun, selvittämätöntä sotkua ja hetkiä kun kultahippuset hukkuvat loputtomiin pimeisiin sokkeloihin vuosien vaikenemiseen.
 Lopulta kauneus muuttuu katkeruudeksi, kuiluksi ja kaipaukseksi jolta silmät ummistetaan. 

Suurinosa mysteereistä jää ainakin puolittain siihen sumuun. 

Niin se on kai ihmistenkin välillä, sumuun kadotamme itsemme ja toinen toisemme.
Olemme tottuneet peittämään niin paljon että vaatii aika helvetisti uskallusta tulla täysin esiin piilostaan tai rikkoa jää vuosien jälkeen kun on jo tottunut olemattomuuteen.

 Ja mitä sitten onkaan olla kokonaan. Milloin voi sanoa tuntevansa todella toisen maailman?

Tulee mieleen se klassinen sipuliesimerkki, kuorien alta paljastuvasta ytimestä. 

Mä haluaisin vain puhua kaikesta enkä väistellä yhtään mitään vain siksi että "joskus on parempi ettei joitain keskusteluja käydä". Helpompi ehkä, mutta lopputuloksen kannalta valheellinen. Ohitus ei ole yhtäkuin kadotus tai unohdus.

Välillä mieleeni tulevat viimeiset sanat eräässä tärkeässä kohtaamisessa halatessamme, " ei enää vaikenemista tai tabuja, tästedes kohdataan kaikki joohan." Sen jälkeen mitään ei enää kohdattu. Se on surullinen elämän tosiasia että joskus asiat menevät huomaamatta umpikujaan.

Jokin tässä päivässä, joulun jälkihumussa nostaa pintaan vuodesta toiseen kummallisen, syvältä kumpuavan surun, kuin jostakin luopumisen, lähtemisen haikeuden.
Kun istun yöllä tässä ja katselen Kampin valoja kuulen kaikuja lapsuudesta, heleää laulua viattomuudesta ja puhtaudesta.
Vaikka on jo oma koti toisaalla, on tämä silti aina paikka minne tullessa tunnen olevani kotona.

Vielä enemmän on kuitenkin kyse siitä mitä näkee kun sulkee silmänsä, 

vuosittain täällä kaikki on entisellään,
mutta kaiken tuttuuden ympäröimänä yön yksinäiset tunnit ennen unta saavat ajattelemaan
ehkä muutosta,
mitä kaikkea tapahtuu kaiken aikaa,
muuttumattoman ympärillä,
mistä kaikesta ajassa kadottaa otteensa. 

Mikä on taas yhdessä vuodessa mennyt eteenpäin ajankulumassa,
vahvimpana tuntee sen mitä ei enää ole.

Viimeiset hetket, niihin latautuu niin paljon.
Ajatuksissani silitän vieläkin poskeasi, vielä lämmintä ja tiedän katsovani kasvojasi viimeistä kertaa koskaan.
Mielessäni kuule kuinka häkellyksissäsi hihkaiset "voihan jukranpujut", kaikuna
 jo iäksi hiljentyneillä kasvoilla
 ja muistan herkän katseen, kauneudentajusi ja kykysi nähdä maailma lyyrisenä virtana. Olit kauneimpia sydämiä maailmassa.
Toisesta muistan päällimmäisenä syvältä kumpuavan naurun, ja tarkkanäköisen vähän veittikkamaisen tutkijaluonteen, loputtomat keskustelut kun istuttiin vastakkain ja koitettiin ratkoa maailmaa.

Kaipaus on lakkaamaton, mutta yhtälailla näitäkin sanoja kirjoittaessani, teitä ajatellessani, hymyilen, kuvat ovat niin eläviä, niin kovin todentuntuisia että tuntuu miltein epätodelliselta etten voi enää koskettaa.

Tarinoista, tutkimusmatkailusta, arkipäivien väräyksistä joissa tunnen

Hiljainen mieleni katselee hämyisiä tunteja jotka lipuvat päivä päivältä aikaisemmin pimeyteen,

sankkasumuinen marrasmieli, harmaa ja lakoninen tila on muuttunut 

varovaiseksi toiveikkuudeksi ja vähän uudenlaisiksi raameiksi.
Aamuiksi joihin herään odottaen, kuin jotakin suurta olisi kytemässä kaikkialla ja katseeni siristelee, skannailee lävitse harmaiden maisemien, päättänyt olla hukkumatta.

Olen oppinut taas hengittämään syvään

olemaan kokonaisempi, kaikessa hajanaisuudessanikin kevyempi.

Ja kun alkaa ahdistaa ja hajottaa, suljen hetkeksi silmät ja ehkä laulan vähän, 

 toisinaan kadotan siihen huomaamatta ajantajuni tunneiksi, kuin transsissa olisi. 

joskus vain kirjoitan paperin täyteen suttuista ajatusvirtaa jolla ei tavoittele mitään
ja päädynkin näkemään mitä on kaiken pohjalla, välähdyksen verran näen
ja niin nopeaa vilahtavat salamankirkkaat hetket ohitsemme, väräys ilmassa, salama räpsähtää,
hetken aika pysähtyy ja jo seuraavassa räpäyksessä uusi hetki.

Tai ehkä katsonkin vain oikeaa ihmistä silmiin ja puhun
hiljaa ja vakavana, sanoja haeskellen

(vaikka on kyllä äärimmäisen vaikeaa olla muistuttelematta toista joka väliin loppukevennyksenä siitä että nää nyt vaan on näitä,  pientä suuressa mittakaavassa. First world`s prolems...jne.) 
Ja tottahan se on, oma mieli on pientä mittakaavaa maailman kauhujen ja kauneuksien rinnalla.

Pääasia ettei liikaa pakene, miten sitten asiat ilmaisenkaan

 sillä sen olen tajunnut että pakeneminen ei (luonnollisestikkaan) eliminoi mitään,

- vain viivästää myrskyn tuloa. 

Jossain vaiheessa purkautumisen on aina tapahduttava 

tai vaihtoehtoisesti voi ihminen jäädä oman kieltämisensä varjoon loppuelämäksi, 

olla puolittain vain, kuplamuoviin kääriytyneenä ettei tarkentamallakaan pääse näkemään tarkkoja ääriviivoja, saati sitten sisältöä ääriviivojen sisäpuolen

yhteyden sisimpään katkaisee niin helposti harsottamalla itsensä uskomuksilla,
 luoden etäisyyden sitä myötä kaikkeen.

Joten

ratkaisu on kaiketi antautuminen 

ja kohtaamalla pimeytensäkin, uskaltamalla tuntea ja hajota voin vain olla vapaa meritähti
kärrynpyöriä ja käsilläkävellen katselen hetken maailmaa väärinpäin, kyyneleet valuvat otsaani pitkin
ihan hassua

ja paha sisälläni hälvenee ja myrsky laantuu siihen kun se on saanut olemassaololleen luvan.

Mutta kuten sanotaan, ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Niinpä vain vilahdan lävitse, 

kävelen kuumilla hiilillä vain niin kauan että lähtiessäni ehkä näen minkä pitää muuttua,
arvet ovat muistomerkkejä tietyistä virheliikkeistä ja (huti)osumista, ehkä kauniista aluista mutta surullisista lopuista

kun on käynyt vähän rajojaan koettelemassa, tietää paremmin mikä on liikaa ja mikä sopivasti.
Pitää uhmata rajojaan, mutta ei loputtomiin. Pitää kuunnella sydäntään, mutta muistaa että sekin eksyy hakoteille toisinaan.

Tiedän että häpeä on edelleen harsona monissa päivissä, kun tunnen jokaisen eleeni ilmentävän kömpelyyttä ja vajavaisuutta,

onnetonta itsepuolustusta ja muiden määrityksiin liukenemista, 

sitä myöten itsensä kadottamista. 

Pakko se on myöntää että välillä (ja siltikin yhä harvemmin) olen niin heikko ja höttöinen 

että taivun moniin tahtoihin, tuntematta omaani. Joskus on niin vaikea luottaa omaan näkemykseen.

Mutta jokin mussa on silti alkanut välittää vähemmän, asioista jotka tukahduttaa

ja sen sijaan keskittyä välittämään niistä asioista jotka todella merkitsee, 

hiljentymään ihmisten äärelle, 

kuulemaan ja tutkimaan maailmoja, sitä mistä aina hölisen

 antanut tiljaa hiljaisuudelle niin itsessänikin kuin ihmisten välissä. 

Välillä sillä on sanottavaa paljon enemmän kuin verbalisoinnin mutkikkaassa viidakossa.

Viime päivinä olen tuntenut väreilyä, hetkissä joissa olen katsonut teitä kaikkia joita niin rakastan, 

on Las Vegasin nurkka 

ja me kaikki siinä pitkästä aikaa nauramassa hyperventilaation rajoilla, 

kaiffareilla on jokaisella niin oma tapansa kertoa tarinoita, muotoilla kysymyksiä ja mua hymyilyttää kun ajattelen kaikkien uniikkia ainutkertaista olemassaolon tapaa

että juuri teitä olen saanut rakastaa, kanssanne nousta ja vajota, kannatella ja nojata,
mikä onni, hemmetin hyvä tsägä, yksi parhaista.

 tai nähdessäni vanhan pariskunnan, ajatuksen ikuisuudesta

tai metrossa hymyilevän miehen, vielä vähän eksyneen mutta niin hyväntahtoisen,

 miehen joka vain ja ainoastaan juuriensa tähden tulee tuomituksi ja kategorisoiduksi tietynlaiseksi yksinkertaisten ihmisten vinkkelistä,

 vaikka yhtä vähän tiedämme hänestä kuin Peruspenasta vastapäätämme. 

Mutta katse on hyvän ihmisen katse. Sen näen vaikken tarinaa sen takaa.
Varovasti me hymyillään siinä ikkunan heijastuksessa toisillemme.

Ja väreilyä

koska

näen ikävöimäni ihmisen, Helsing Barin nurkassa kaksi aikakautta risteilevät päässäni,
kohtaavissa katseissa tietty surumielisyys ja lämpö samaan aikaan, siinä olen sanaton ja hukuksissa
mitään en ole unohtanut - merkitykset ovat katoamattomia, vaivun jonnekkin syvälle luopumiseen.
On yöllinen ajantajun kato, kaksi katoamista yöhön tässä samalla sohvalla kohdaten kun muu maailma uinuu jo,
kun yksi makaa kippurassa ja sanoo mun sydämeen sattuu
käsikynkässä me ollaan siinä yhdessä hämmentyneinä elämästä ja mä tajuan rakastavani ihan hulluna.
Ystävä rakas, olethan siin aina.

Tunnen muiston hälvenemisen, yhden merkityksen syntymisen ja toisen katoamisen,

yhtäkkisen pakahduksen kauneudesta 

joka on juuri se tunne 

mihin kiteyttäisin olemassaolon sietämättömän keveyden, upeaa Milan Kunderaa lainatakseni 

ja nuoruuden illuusionomaisen hekuman ja kiihtyvän pyörteen, 

me olemme kuin hiukkaskiihdyttimessä tanssiessamme ja täyttyessämme selittämättömällä tavalla.

(Näitä kuvia katsellessani, näen nuoruuden, vaikkakin vain sen yhden puolen)

Viime aikoina öisin ennen unta ajatellut näitä asioita ja päätynyt valoon pimeyden sijasta. 

Vaikka on aina ihmisiä, jotka syövyttävät toisia ja maailmaa ympärillään,

 ihmisiä joiden välinpitämättömyys ja sydämen kylmyys kyseenalaistaa monen kauneuden ja peräti ihmisyyden,

 ihmisiä jotka elävät vain itseään varten ja egonsa huipulle päästääkseen, ovat valmiita tuhoamaan kaiken matkalla

tai oman totuutensa eteen, ovat valmiita eliminoimaan heitä kyseenalaistavia

kaikkea

On silti uskallettava luottaa. Ja vaikka mitä minä nyt todellisesta pahuudesta tiedän, vain pieniä säväyksiä ja rippeitä omista kokemuksista, hetkiä ja jonkun tarinan verran, sekä läheisten tragedioista ja niistä mitä on lehdet valtoimenaan

 olen oppinut olemaan varovaisempi, tarkempi kenet lähelleni päästän

kuitenkaan päästämättä irti siitä että edelleen lähden siitä oletuksesta että sinä ja te monet ja lukemattomat uudet ihmiset joita elämä tuo vastaan, olette hyviä. Suurinosa teistä on ja vaikken nykyään antaudukkaan yhden impulssin voimasta ja usko kyseenalaistamatta joka sanaa,
uskon silti enemmän hyvää

mutta haluan perustella jokaisen toteamukseni

ja se vaatii tuntemista, kaivautumista ja kyseenalaistamista.
Vaikka välillä jo yksi katse voi riittää kertomaan.

Voitto vaatii usein aika monta tappiotakin matkan varrella, suoraviivaisesti on elämässä vaikea kulkea. Mieli harhautuu niin helposti vaarallisiin impulsseihin, joita mieli kuvittelee milloin rakkaudeksi ja milloin mahdollisuudeksi, oikoreitiksi tai seikkailuksi, euforian avaimeksi, kauneudeksi, kutkuttavaksi jännitykseksi, kohtaloksi, rajakohdaksi, tarkoitukseksi. 

No mitä ikinä, mitä vain. 

Elettävä huolella, niinkuin Samuli Putro sanoo. Huolella tod, kaadutaan ja noustaan loputtomiin, aina samaa sykliä. Nyt olen tässä, huomenna jo ehkä jossain muualla, elämähän se näyttää.

Kauniit unet

ps. pari kuvaa meikäläisestä rakkahaisen Nanan kädenjälkeä, kreditit hälle!