Pyörre

Ja yhtäkkiä murenee, juuri kun hölmönä kuvittelin kaiken olevan vihdoin selvempää. Että oltais nyt tässä vain, hetkestä hetkeen käsikkäin Helsingin öisillä kaduilla, R-kioskin portailla piirrellen kasvojasi pieneen lehtiööni, kaatosateessa suukottaen nenääsi ja oivoi tuota nuorta rakkautta ja paloa ne ajattelevat täynnä nostalgiaa. Mutta tosiaan, niinhän se on että kevytkenkäinen carpe diem ei yksinään riitä kantamaan kaikkea. Mutta mikä riittää? Minkä varaan tässä elämässä kannattaa oikein rakentaa? Liian monta tasoa joiden välillä pitäisi koittaa trapetsia heittää.

Istun parvekkeella ja katselen elämääni kuin ennen tätä kaikkea ja äkkiä olen vain irrallinen, palanen joka ei löydä enää paikkaa tämän kaaoksen keskeltä. Vierauden tunne omassa elämässä, heikoilla jäillä lahoavat askeleet ja särisevät sanat. Kevään valoa vasten kepeät askeleet muuttuvat muutaman sanan myötä painavemmiksi kuin pitkään aikaan, onnellisesta päivästä on hetkessä tullut iso käännekohta. Jotakin minkä edessä Se Suurin joutuu vaakalaudalle. Satamassa katselen venettä joka lipuu kauemmas ja hetken musta tuntuu kuin kaikki mitä on saavutettu, lipuisi sen veneen mukana näkymättömiin. Että kohta kaikki on toisin vaikken vielä tiedäkkään miten. Käsillä on tarinan kliimaksi, aika vitunmoinen kliimaksi, mutta kukaan ei vielä tiedä mitä sen jälkeen. Kirjoittajaääni on eksykissä. Horisontti sumenee. Ja siinä vaiheessa hajoan, ryminällä säpäleiksi.

Lopuksi jäljelle jää kai vain pelottava tietoisuus joka lupaa myrskyä, radikaaleja askeleita ja mikä askel sitten onkin, se tuhoaa jotakin, jotakin mihin olen kantanut ison osan itseänikin ja uskoani tähän elämään. Umpikuja. Nyt tanssisin mielummin vaikka sitä salsaa Kampin torilla ilkosillani. Niin monta rakasta sydäntä joista haluaisin vain pitää huolta.

Parvekkeella mietin että näin suurten päätösten äärellä melkein helpompaa olisi hypätä unohduksiin. Mutta sehän on vain ajatus, ei musta olisi siihenkään. Eikä niin että tosissani tahtoisinkaan. Lopullisuutta pelkään kuitenkin kaikista eniten. Ja nimenomaan jonkin sellaisen äärellä ollaan. Lupaukset ikusuudesta ovat yksinkertaisesti liikaa alati muuttuvalle elämälle ja ihmiselle. Vittu mun tekisi mieli huutaa ja ottaa äkkilähtö kauas pois. Pakomatka.

Miten paljon rakkaus voi pyytää? Miten paljoon olen valmis sen tähden? Missä menee raja kohtuudelle? Olisipa yleiset standardit näistä rakkauden säännöistäkin. Kultainen keskitie ei nyt ihan hahmotu tässä. En tiedä miksi jaan tätä teille anonyymit lukijani, ylipäätänsä miksi jakaa täällä koko maailman ulottuvilla itsestään yhtään mitään, jaa a

 mutta just nyt sattuu ja pelottaa niin että huimaa. wiuwiu vaan. PEACE

Hetkistä jotka löytävät totuutta ja lakkaan pakenemasta

Kuin lapsen askelin se astelee hypähdellen neljän aikoihin yöstä kohti kotia, tuntee itsensä yhtäkkiä kahtena, on pieni ja se toinen joka on jo vähän isompi, seisoo aikuisuuden kynnyksellä ja näkymä on kuin vuoren jyrkänne joka on liian korkealla erottaakseen mitä alhaalla häämöttää. Horisontti on sumea kun kanootti seilaa pitkin merta miettien mistä löytäisi sellaisen maajärkäleen johon olisi hyvä ryhtyä rakentamaan. Unelmat ovat vasta siemeniä maan pinnalla, joita tutkailen hiljakseen ja mietin että milloinkohan on kasvun aika. Pitäisi ehkä satsata lannoitteisiin ja muitaa kastella vähän useammin.

Siinä hetkessä se on kuitenkin unohtanut mission nimeltä kohti aikuisuutta. Siinä hetkessä tää on vain pieni, sulautuen maailmankaikkeuden virtaan. Pimeydessä laahustava joukko humalaista kansaa vaeltaa ryppäänä vastaan hölömölönä ja tämä nauraa höhöttää, se on hupsu kuva, kuinka katukuva joka päivästä on hillittyä kansaa jotka ylväinä astelevat kohti velvollisuuksiaan, kaikki se on poissa. Yöllä kaupunki herää henkiin ihan uudella tavalla, on elämän syke joka kulkee arvaamattomasta impulssista toiseen. On enemmän sydäntä kuin järkeä. Yö on sitä unohduksen aikaa, jolloin ihminen kadottaa helpommin rajansa. Ohimennen ajattelen kauneinta unohdusta. Sanat tulvivat ja muotoutuvat tarinaksi päässäni, pelkään kadottavani tarinan ennen kuin olen löytänyt tieni kotiin. On taas hillitön tarve kerätä talteen ajatuksenvirtaa, tätä sekavaa sillisoppaa, vaikka yhdentekevänä se ehkä näyttäytyykin vuosien päästä, kepeänhiprakkaiset ajatukseni jotka hetkessä tuntuvat mullistavilta ahaa-elämyksiltä. Korulauseilta suurinosa oivalluksistani näyttää useimmiten jo seuraavana aamuna kun valo on liian kirkas ja rehellinen. Ehkäpä valo ei vain kestä totuutta. Vaiko toisinpäin.

Päivänvalossa hauraus tuntuu samalta kuin tanssisi salsaa yksinään keskellä Kampin toria ilkosillaan. Päivänvalossa maailman kohtaaminen on pelottavampaa enkä enää uskallakkaan olla yhtään niin vilpitön kuin yön selässä, hämärässä jokainen sanakin kulkee helpommin suusta ja kynän kärjestä. Toisinaan onkin just se fiilis siitä salsasta ja Kampin torista. Olen aina ollut huono kätkeytymään. Haarniskat joita olen joskus yrittänyt kyhätä, ovat yleensä murentuneet silmänräpäyksessä. Sitten päätin lakata rakentamasta. Mielummin rakennan jotakin mikä ei luo illuusiota, jotakin mikä ei ole vain näennäistä totta.

Mielummin olen totta sellaisena kuin olen. Ihan vain sellaisenaan ja just niinku tuntuu. Toisinaan kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, näyttävät ja muistuttavast itseäni siitä kuka olen ja missä on voimani. Teidän lävitse, aina vähän enemmän, rakkahaimpani.

Tähtisadetta, sulan tähän

Tähtisadetta
se on niinku se sekunninmurto-osa, jossa kaikki tuntuu pysähtyvän, peloton muutoksen tila jossa kaikki näyttäytyy äkkiä uudesta kulmasta, ovet rämähtää auki yhtaikaa ja yhtäkkiä se palo on hallitsematon, enkä enää tiedä kuka kertoo tarinaa huojuvien askelien takana.
humalainen ääneni on usein vieras kun sanat tulvivat ulos
jotain puolirandom-naamoja ympärilläni. Säpsähdän paljaita sanojani, katseeni pakenee luotanne
ja nousen
varpailleni ja pyörähdän vaivihkaa pois,
suljen silmäni ja hetken olen piilossa teiltä tutkivilta katseilta, nyrpisteleviltä kulmilta jotka ette ihan ehkä hiffaa
inhoan sitä wtf-katsetta joka mitätöi minut, se on kuin lannoitetta heikkoudelleni. Hyi, pois se minusta.

Jokin on syntymässä juuri nyt. Jokin minussa syttyy vaivihkaa.

Vihreät punaiset keltaiset kipinät hohkaavat pimeästä ikkunasta loistaen
autioutunut kuja saa hetkeksi valomme ja varjomme.
Tanssimme rytmin ja askeleet ohitse jotka ovat kuin itse elämä.
Avaan silmäni ja hymyilen kasvoille edessäni,
niille kasvoille jotka näkevät sielun silmin.
Mistä ne niin tupsahtivat siihen, huomaan ihmettelväni.
Strobovalo jonka mukana maailma sulkeutuu ja valaistuu
uppoudun
eksyn huomaamattani sinuun
niin äkkiä kaikki kävi,
lentävä aika.
Lävitseni lailla vyöryn kävi kaikki strobovaloissa
Räps kuin valokuva mielessäni. Välähdys joka kysyy mitäpä jos. Ja räps kadonnut kuin salama yöhön hukkuen.

Discopallo
timanttinen muisto
jonka alla joskus tanssittiin viattomasti ensimmäisiä hitaita
se oli se blondi heviletti joka tuli ujosti pyytämään mua
ja niin varovasti kohdaten, tärisevät kädet ja väistelevät katseet
askeleet jotka menivät ristiin ja astuivat toisen varpaille hups auts ou hih
 ja kuitenkin niin huimapäistä meininkiä pään sisällä.

(Kaikkihan on pään sisällä ja odotuksissa aina paljon kokonaisempaa ja uhmakkaampaa.)

Oli ensihumala jonka palavasta voimasta ja kummallisuudesta leikimme lentokoneita, teimme kuperkeikkoja huoneesi matolla ja kietouduttiin maton sisään makkaroiksi
loputon kikatuskohtaus joka kaikui rappukäytäville, naapurin mummon herkille korville.
Yhden kanssa puhuttiin aina mummovuosista, siitä miten istutaan vierekkäisissä keinutuoleissa ja muistellaan elettyä,
hassua miten sekin toveruus jäi. Ei kestänyt muutosta, side hankautui rikki kun näimme ensimmäistä kertaa toisemme todella, liian erilaiset arvomme jotka törmäsivät ryminällä ja rikkoivat käsitteen me.

Se oli se kasvun aika jolloin alkoi vasta hiffata sitä mihin ja miksi on kasvamassa. Silloin moni itsestäänselvyys lähti hajoamaan. Se oli ryminä-aika.

Juoksemme aamun usvaan, pelkäämme kadottavamme hetken uneen. Ei saa nukahtaa, ei saa. Sitten kuva laiturista hämärässä missä istumme risti-istunnassa ja katselemme pysähtynyttä marraskuun maailmaa. Niin pyörryksissä kauneudesta etten edes tajua kuinka hytisee luut hyrrr.

Discopallon pyörre siinä hämärässä pysähtyneessä tilassaan,
kun unohdumme ajankululta, sekunnit ovat painavia, askeleet tuntuvat muuttavan maailman kulkua ja
tästä hetkestä eteenpäin kaikki on kai toisin, ajattelin silloin, holtiton sydän. Että elämä räjähtää ja valaistuu uuteen kuin padam. Mutta ei se räjähtänyt, vain realiteettini elämästä laajenivat. Tai jotakin. Räjähtäminen vaatii enemmän uskallusta kuin mitä käsissäni on. Mutta minä avarruin, ensi vain täytyi vähän särkyä. Mutta sehän onkin jo toista tarinaa.

 Mitä tämä teksti on, se on puoliksi totta ja puoliksi unta, sekoittuneita muistoja, vähän nostalgiaa ja kaipausta, vähän kaikesta, muistoja jonka alkuperästä ei voi enää olla niinkään varma. Mutta sellaista mikä kuitenkin joskus oli. Vyöryä vuosien varrelta. Tajunnanvirtapläjäys harmaassa päivässä joka antaa tilaa ajatuksille pysähtyneisyydessään.

Niin paljon kaikenlaista kummaa. Havahduttavia juttuja. Sellaista elämän pyörrettä. Tämmöstä vain.

Kadotetuista löydettyyn nykyhetkeen

Jokin käy aamussa lävitseni, siinä maatessani silmät sirillään katkonaisine ajatuksine rajatilassa, kevyt vihellys, hento sävelmä jostakin soljuu minuun, osaksi minua. Ikkunasta huokaa lempeä valo, päivä on juuri herännyt, kauniimpana kuin eilinen, kauniimpana kuin pitkään aikaan. Toinen on vielä unessa, kädet hapuilevat kainaloon. Otan kädestä kiinni ja mietin miten paljon yhteen kädenpuristukseen voi mahtua sellaista mihin eivät sanatkaan yllä. Hymyilen itsekseni ajatukselle miten toissa päivänä tanssahtelin keittiössä yhden rakkaan V:n kanssa ja sanoin vähän ohimennen että tuntuu kuin elämässäni olisi aukeamassa taas uusi sivu, helpommat askeleet, huomisesta lähtien. On sellainen vahva viba. Niin mä sanoin, vähän uhoten ja nauraen päälle. Ehkä vain päätin että niin sen on oltava.

En tiedä oliko se enemmän tahdonvoima kuin etiäinen, mutta niin se tapahtui. Eilen nukahdin kevyemmin kuin pitkään aikaan ja heräsin autuaassa tilassa. Aamu oli puhdas ja kaikelle avoin, katselin maailman liikettä ikkunan ulkopuolella ja mietin että olen taas enemmän tässä. Vähemmän riekaleisena.

Humahdus kevät tuulessa on aina vuosien täyttämä, jokainen kevät kantaa mukanaan aina hajanaisia heijastuksia vuosien takaa sekoittuneena toisiinsa. Tänä keväänä mikään muisto ei kuitenkaan tee kipeää, on vain kevyt virtaus joka käy mieleni lävitse yössä kun bussi kaartaa tuttujen kulmien ohitse, niin paljon tärkeetä elettyä, koettua ja tunnettua. Hymyilen menneisyydelle kuin toveri toverille.

Mietin sattumien ketjua, miten kohtalo on muodostunut. Sattumasta kohtaloon. Aina sitä ei ymmärrä syitä kaiken takana, että miksi näin
ja miksi noin
mutta niin, juuri siksi.
Eikä aina ole uskallusta kysyä. Ehkä aina ei ole tarvettakaan.
Railot kuluvat ajassakin hiljakseen veks ja jossain vaiheessa sanomattomien sanojenkin paino unohtuu. Niin yksinkertaista se on.

Elämä vain tapahtuu, ja huolimatta sadoista sanomattomista sanoista ja keskeneräisistä tarinoista kaikki jatkuu. tulee uusia alkuja loppujen jälkeen. Sitten mietin tärkeää hetkeä hämyisessä kellarin tuntuisessa mestassa että kuinka vaivatonta, olla vain ja juuri näin, kaikki on kohdillaan just nyt, niin mä ajattelen. Ja olen vain onnellinen, huojentunutkin, että kaiken jälkeen ollaan siinä ja kaikki virtaa soljuvana eteenpäin uudessa tilassa, on helppo kertoa pienistä hetkistä, kaikesta siitä mikä heijastelee niitä sisäisiä maailmojamme. Tahdonvoimasta ja kasvusta, muutoksesta, havahduksesta, kaikesta tästä ja paljon muusta. Oikeastaan, ihan kuin vasta nyt todella kävisimme niitä oikeasti merkittäviä keskusteluja mitkä muodostaa sidettä ihmisten välille. Vaikkakin tietysti aivan jotain muuta kuin aikasemmassa tarinassa.

Vola, elämä oletpas hyvä.

ps. Ikävä teitä monia, ystäväiset armaani. Yksi Afrikassa pelastamassa maailmaa hyvyydellään ja muut ties missä hiihteleekään elämän peruspyörteissä. Halauksen teille lähetän ilmojen halki.

Naiiviuteni tähden

.





















Surullisista mielenmaisemista, harmaista hukkuvista päivistä joihin katoan harmaan laahustavan joukon mukana. Bussin nurkassa kuuntelen taas 70-80-luvun hittilistoja, Self control ja Voyage voyage, magee swengi elämänpaloa. Niihin unohdan haurauteni ja katseessani syttyy uhoa, puoliksi velmua hymyä. Hupaisaa pikkulapsen uhoa pienet nyrkit takoen maailman nurkkia, ei please rajoja tai liikaa odotuksia, antakaa mun leikkiä vähän, pomppia paskaisia lumikasoja vitivalkoisissa kengissäni ja huutaa. Päässäni liuta kirosanoja laulavat heviä. Huutaisinko sittenkin täältä tullaan maailma, katkera sielu ei päädy kuin omaan itsesääliinsä rypemään ja unelmansa silppomaan. Pitää taistella sitä vastaan.

Saisipa vielä luvan olla vähän känkkäränkkä, itkeä ostoskärryissä ja karata ikkunasta takapihalle mököttämään odottaen että turvalliset käsivarret ottaisivat syliinsä ja pyyhkisvät murheen rakkaudellaan. Saisipa välillä olla maan pikku matonen, ilman tarvetta luoda järkeä ja päämääriä, voisi vain möyriä, talven ylitse möyriä syvemmälle uinumaan ja unohtumaan.

Keinuvista lapsista kahisevissa ulkoilupuvuissa maalailen filmirullalle, sen iloitsemisen taidon kun vielä tavottaisi niinkuin ne, katsokaa ja inspiroitukaa. Siinä meillä on elämäntaitureita, ei tarvitse lukea life coacheja ymmärtääkseen vaan istua siinä mättäällä ja katsoa niiden riemua. Eivät ne mössötä huonosta säästä tai siitä mitä eivät vielä ymmärrä, tunteet vievät mutta niihin ei kompastuta muuten kuin ohimennen. Se kaikki tapahtuu siinä silmieni edessä, näen ja tunnen sen hetken niiden lävitse, mutta en tiedä kuinka löytäisin sen itsestäni.

Tunnustelen askeleita, ne kulkevat niinkuin aina, jalat kantavat, ei hätää. Mieleni vain tuntuu lahoavalta kasalta yön pimeydessä, soitan yhdelle rakkaalle, itken kaiken pois ja hetkeksi jään siihen istumaan katselemaan kaupungin liikettä. Odotan liikahdusta sisälläni, naksahdusta, kaiken hiffaamista. Miten helppo onkaan kadota itseltään ja miten monta kertaa ehtii löytää itsensä uudelleen. Mietin hulluutta, siinä kun tanssin silmät kiinni keittiössä samalla kun tiskaan, mitä on hulluus, pelkään usein sitä apua kohta on taas mentävä hetken vielä tähän sulkeudun vain itselleni, katoavaksi sekunniksi unohdan ja olen kuin kahisevat. Lopetan kuopan kaivamisen.

 

Tähän lasken käteni hiljaa, painan pääni ja suljen silmäni, siristän ja näen kasvosi. Hymyilevät. Niin minäkin. Ajattelen elämän olevan pehmeä ja yksinkertainen, niin kuin se hetkittäin avautuu. Välähdys jossa (kaiken) suuruus ei sekoita. Kuin hetkessä nenä vasten nenää miljoonan asteen pakkasessa kun kaksi hassua yrittää koittaa löytää lämpöä toisistaan, kasvot jotka painautuvat olkapäätä vasten Marsin ihmeiden äärellä. Säpsähdys, mitäpä jos tässä onkin ikuisuus. Mietin sitä utuistä yötä kun tunsin yhtäkkiä yhteyden siihen vielä hetki sitten ventovieraaseen. Tärkeä hetki, jokin loksahdus sisälläni siinä tapahtui. Mietin upputumisia, niitä kaikkia heleitä öitä joissa toisen kasvot valaisevat enkä enää tunne olevani yhtään niin sirpaleinen.

Yössä on utu joka ei vaadi näkemään niinkuin aamun paljas valo joka hohkaa lävitseni kuin röntken. Välillä se kaikki on liikaa, mitä kasvoni kertovat, mitä voi lukea aamun ensimmäisestä katseestaan, rikkinäisestä heijastuksesta minkä vahingossa spottaan bussin ikkunasta. Mikä saa pelkäämään itseään? Vierauden tunne ehkä, ristiriidat joita on valtoimenaan, kaikki se mitä en osaa selittää. Välillä pelkään näkymistä niin paljon ja kuitenkin juuri se on se mihin itseäni miltein jokaisessa päivässä haastan. Etten antaisi itseni haalistua ja tottua näkymättömyyden tunteeseen joka joskus oli kuin olemassaoloni ydin. Se tuntuu kuitenkin olevan nyt kuin toinen elämä. Ja silti, en mä ole näiden juttujen kanssa vieläkään täysin kuivilla vesillä vaikka holtitonta pärskimistä ei enää olekkaan. Sen myöntäminen on vain vaikeaa, näen aina samat kasvot, sanovat sä et tule koskaan pääsemään eteenpäin. Ja samalla muistan niiden äärimmäisen lempeydenkin, että joskus ne kasvot näkivät enempi kuin kukaan ympärilläni. Kaikki se oli olemassa joskus, hyvässä ja pahassa.

Ajattelen hetkeä kun hiljaa huikkaan, hei täällä, nousen paikaltani piirtoheittimen varjosta ja asetun eteenne, se hieman flegmaattinen joukko ventovieraita ja näytän jotain maailmastani. Lähinnä vain todistaakseni itselleni että pystyn. Hapuilevin sanoin ja hiljaisine ajatuskatkoksineni koitan kertoa niiden kuvien tarinaa. Pienestä hetkestä syntyi itselleni melkoinen ajatuksen askel eteenpäin, tietäisittepä. Mietin myös sitä miten pitkältä tuntui hiljaisuus kerran, siinä teidän edessä kun piti vain seistä siinä sanomatta sanaakaan. Mietin miten pitkäksi hiljaisuus muuttuu sellaisina hetkinä. Vaikka se olisi vain pari sekunttia, on se siinä silmästä silmään pelkonsa kanssa venyvä, iso hetki.

ps. kreditit meikäläisen naamakuvasta Monsulle. (Kesän parhaimpia kohtaamisen momentteja.)

Kauneimmista hetkistä putoaviin

Miksi sanat karkaavat käsistäni aina juuri silloin kun haluaisin tavoittaa hetken, kaikkine sävyineen osaksi pientä ikuisuutta. Vähäpätöistä sellaista ehkä, haurasta ja huteraa, pieni paperin palanen ajan liidossa askeleista jotka hupenevat hetkessä historiasta - mutta jotka yhdelle ihmiselle määrittivät elämän merkityksen ja tavan nähdä. Kaiken mitä oli ja ei ollut, mutta maailma ei niistä juurikaan ilmaan hyppinyt tai liitoksistaan ratkennut, ei onnesta eikä surusta mitkä ihmiselle itselle edustivat ainutkertaista olemassaoloa. Sellainen jää ja unohtuu maailmankaikkeuden silmissä, koska elämä sinne ja tänne, mutta itselleni, niin, itselleni vain. Muistaakseni vuosikymmenten jälkeen tämän hetken tässä. Tässä teille kuva eiliseltä: kaihomieli keinumassa jossain Myllypuron kerrostalojen saarroksissa työpäivän päätteeksi, pakkanen kipristelee poskia ja mielessäni kiroan talvea ja jäisiä varpaita mutta jokin muisto pakotti pysähtymään siihen. Tässähän istuin tasan puoli vuotta sitten, ajattelen, kirjoitan oli kesä ja rakkaus oli syntymässä, varovasti ja pelokkaasti otti ensimmäisiä askeliaan. Mukanani oli se haiseva matto jonka olin päättänyt raahata roskiksesta kotiin, osaksi vielä kaukaista mielikuvaani omasta asunnostani. Sen kanssa kuljin ympäri Helsinkiä ja näytin varmaan aika hönöltä.

Etsin järkeä sisäiselle pauhulleni, selkeyttä kaaokselle kirjoittamisen kautta ja silti sitä on useimmiten vähän pihalla. Se on kai suurin syyni raapustelulle ja toisaalta ihan vain kerätäkseni elämää talteen. Toisinaan pelkään niin paljon unohtavani, miten monta päivää on taas kulunut ilman että on olemassa mitään todistusaineistoa siitä että olen ylipäätänsä ollut elossa ja nämä päivät elänyt. Sitten on kynä ja paperi, niihin tartun ja täytän tyhjyyden, jolloin "vähäpätöisyys" saa muodon ja merkityksen ihan uudella tavalla. Osaisimpa selittää, ajatus on mielessäni mutta sanat, missä ihmeessä te olette. Tuntuvat taas pakenevan.

Tänään olin hetken ihan hukassa, alakulo valtasi metrossa ja kotona käperryin parvelleni piiloon pienuutta ja kaiken hetkellistä mitättömyyttä, katosin uniini. Myöhemmin yksi rakas hönö toi keksit ja turvan mukanaan, puhuttiin vähän suuria ja leikittiin meidän lemppari leikkiä; galluppia. Tänään listattiin mm. elämän kauneimpia kohtaamisia ja suudelmia. Ei mikään ihan iisi galluppi tällä kertaa. Ja lähtiessäsi, surumieleni oli poissa ja hymyilin askelten kaijullesi rappukäytävään.

Alla olevassa kuvassa hönöt metsäretkellä (oli muuten ehkä syksyn kaunein päivä)

Berliinistä ja huuruisista hetkistä

Olen ajelehtinut, tuntenut olevani elossa Berliinin humussa; läpänderuus lensi ja kuumehuuruisia tajunnanvirtoja raapustin puoliksi unessa kirjaseeni täyttääkseni hetkellistä yksinäisyyttäni, siitä miten aurinko maalaa tiiliseinää kullanväriseksi, lintu lensi ja kissa istuu ikkunalaudalla ja liipadaapaa- tyylistä settiä. Metrolla annettiin sattuman kuljettaa, hypättiin pois satunnaisilla pysäkseillä ja päädyttiin mm. taianomaiseen valomaailmaan, tanssittiin autoilijoille ja sen sellaista. Uusi vuosi oli aika hullu, räjäyttelivät raketteja tyyliin silmät kiinni sikin sokin. Kipinöitä lensi korvaan mm.

Aamu seitsemältä unenomainen maisema lipuu ohitseni ja kaikki on yhtäkkiä vain niin pakahuttavan vahvasti siinä, muut uinuvat vieressäni ja katselen niiden suloisia kasvoja, miten rakkaita ovatkaan. 10 tuntia bussin nurkkaan käpertyneenä, se on hetki jolloin saan hetkeksi unohtua omiin ajatuksiini ja kaihooni. Hölmöläiset lähtivät Kölniin, yksi kokonainen päivä ja siitä hyvästä noin 20 tuntia bussimatkaa. Nauran. Kölni oli kyllä mahtava, loputonta kävelyä ja eksymistä sielukkaan kaupungin yöhön, kotoisia nurkkia ja taide-automaatti mistä ostimme jokainen neljän euron taidepläjäyksen. Meitsin oli kyllä juosten kustu tirhru, ehkä oli sitten syvyydet joita en ymmärtänyt. Tai sitten Mannolla (kyseisellä taitelijalla) ei ollut inspiraatio huipussaan. Shishaa ja halpoja drinkkejä&vinkkua, baarimikko joka sanoi päätäni pörröttäen että olen söpö kun hymyilen kuin hiiri, ei mikään maailman magein kohteliaisuus, saa lähinnä tuntemaan itseni vähän vienoksi ruipeloiseksi. Leijailevia fiiliksiä nimeltä humala ja elämän humala, aina ei ihan tiedä kumpi on kyseessä - se kertoo kai yleisesti hyvästä elämän flowista, uskoisin. Hostelissa haisi mätäpieru, toisessa kusi, kolmannessa oli vain kreisi meininki ilman aromeja. Että shellasta.

 Löysin itseni yksinkertaisemmin, lakkasin etsimästä syvyyksiä ja päätin olla vain kepeä. Tekee ihan gutaa välillä, olla vain ja unohtaa diippeilyt. Nyt olen täällä taas ja olen taas löytänyt perinteisen kaaokseni ja tunnekuohuni osaksi. Jossain tuntenut hetken taas itseni vähän näkymättömäksi, ja toisaalta muistanut miten pitkän matkan olen kulkenut niistä ajoista kun kaikki oli jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa. Muistot saavuttavat mut ihan puun takaa, kasvot huurussa ja mietteliäs katse etäisyyden takana. On niin monta tarinaa mille en tule koskaan löytämään tarpeeksi sanoja.

Pakenen parvekkeelle mistä näkee Helsingin ylitse, kaikki sisälläni on sakeaa enkä tiedä mikä siinä hetkessä saa mut melkein itkemään. Kaikki on niin hyvin ja silti välillä pintaan nousee pieni rikkinäisyyteni ja herää liikaa kertaheitolla. Yksi keskustelu kyykyssä sateessa saa mut ajattelemaan taas vähän uusin silmin, pimeässä on helpompi sanoa ääneen ja päästää irti. Kiitos.