Tähän lasken käteni hiljaa, painan pääni ja suljen silmäni, siristän ja näen kasvosi. Hymyilevät. Niin minäkin. Ajattelen elämän olevan pehmeä ja yksinkertainen, niin kuin se hetkittäin avautuu. Välähdys jossa (kaiken) suuruus ei sekoita. Kuin hetkessä nenä vasten nenää miljoonan asteen pakkasessa kun kaksi hassua yrittää koittaa löytää lämpöä toisistaan, kasvot jotka painautuvat olkapäätä vasten Marsin ihmeiden äärellä. Säpsähdys, mitäpä jos tässä onkin ikuisuus. Mietin sitä utuistä yötä kun tunsin yhtäkkiä yhteyden siihen vielä hetki sitten ventovieraaseen. Tärkeä hetki, jokin loksahdus sisälläni siinä tapahtui. Mietin upputumisia, niitä kaikkia heleitä öitä joissa toisen kasvot valaisevat enkä enää tunne olevani yhtään niin sirpaleinen.

Yössä on utu joka ei vaadi näkemään niinkuin aamun paljas valo joka hohkaa lävitseni kuin röntken. Välillä se kaikki on liikaa, mitä kasvoni kertovat, mitä voi lukea aamun ensimmäisestä katseestaan, rikkinäisestä heijastuksesta minkä vahingossa spottaan bussin ikkunasta. Mikä saa pelkäämään itseään? Vierauden tunne ehkä, ristiriidat joita on valtoimenaan, kaikki se mitä en osaa selittää. Välillä pelkään näkymistä niin paljon ja kuitenkin juuri se on se mihin itseäni miltein jokaisessa päivässä haastan. Etten antaisi itseni haalistua ja tottua näkymättömyyden tunteeseen joka joskus oli kuin olemassaoloni ydin. Se tuntuu kuitenkin olevan nyt kuin toinen elämä. Ja silti, en mä ole näiden juttujen kanssa vieläkään täysin kuivilla vesillä vaikka holtitonta pärskimistä ei enää olekkaan. Sen myöntäminen on vain vaikeaa, näen aina samat kasvot, sanovat sä et tule koskaan pääsemään eteenpäin. Ja samalla muistan niiden äärimmäisen lempeydenkin, että joskus ne kasvot näkivät enempi kuin kukaan ympärilläni. Kaikki se oli olemassa joskus, hyvässä ja pahassa.

Ajattelen hetkeä kun hiljaa huikkaan, hei täällä, nousen paikaltani piirtoheittimen varjosta ja asetun eteenne, se hieman flegmaattinen joukko ventovieraita ja näytän jotain maailmastani. Lähinnä vain todistaakseni itselleni että pystyn. Hapuilevin sanoin ja hiljaisine ajatuskatkoksineni koitan kertoa niiden kuvien tarinaa. Pienestä hetkestä syntyi itselleni melkoinen ajatuksen askel eteenpäin, tietäisittepä. Mietin myös sitä miten pitkältä tuntui hiljaisuus kerran, siinä teidän edessä kun piti vain seistä siinä sanomatta sanaakaan. Mietin miten pitkäksi hiljaisuus muuttuu sellaisina hetkinä. Vaikka se olisi vain pari sekunttia, on se siinä silmästä silmään pelkonsa kanssa venyvä, iso hetki.

ps. kreditit meikäläisen naamakuvasta Monsulle. (Kesän parhaimpia kohtaamisen momentteja.)

Kauneimmista hetkistä putoaviin

Miksi sanat karkaavat käsistäni aina juuri silloin kun haluaisin tavoittaa hetken, kaikkine sävyineen osaksi pientä ikuisuutta. Vähäpätöistä sellaista ehkä, haurasta ja huteraa, pieni paperin palanen ajan liidossa askeleista jotka hupenevat hetkessä historiasta - mutta jotka yhdelle ihmiselle määrittivät elämän merkityksen ja tavan nähdä. Kaiken mitä oli ja ei ollut, mutta maailma ei niistä juurikaan ilmaan hyppinyt tai liitoksistaan ratkennut, ei onnesta eikä surusta mitkä ihmiselle itselle edustivat ainutkertaista olemassaoloa. Sellainen jää ja unohtuu maailmankaikkeuden silmissä, koska elämä sinne ja tänne, mutta itselleni, niin, itselleni vain. Muistaakseni vuosikymmenten jälkeen tämän hetken tässä. Tässä teille kuva eiliseltä: kaihomieli keinumassa jossain Myllypuron kerrostalojen saarroksissa työpäivän päätteeksi, pakkanen kipristelee poskia ja mielessäni kiroan talvea ja jäisiä varpaita mutta jokin muisto pakotti pysähtymään siihen. Tässähän istuin tasan puoli vuotta sitten, ajattelen, kirjoitan oli kesä ja rakkaus oli syntymässä, varovasti ja pelokkaasti otti ensimmäisiä askeliaan. Mukanani oli se haiseva matto jonka olin päättänyt raahata roskiksesta kotiin, osaksi vielä kaukaista mielikuvaani omasta asunnostani. Sen kanssa kuljin ympäri Helsinkiä ja näytin varmaan aika hönöltä.

Etsin järkeä sisäiselle pauhulleni, selkeyttä kaaokselle kirjoittamisen kautta ja silti sitä on useimmiten vähän pihalla. Se on kai suurin syyni raapustelulle ja toisaalta ihan vain kerätäkseni elämää talteen. Toisinaan pelkään niin paljon unohtavani, miten monta päivää on taas kulunut ilman että on olemassa mitään todistusaineistoa siitä että olen ylipäätänsä ollut elossa ja nämä päivät elänyt. Sitten on kynä ja paperi, niihin tartun ja täytän tyhjyyden, jolloin "vähäpätöisyys" saa muodon ja merkityksen ihan uudella tavalla. Osaisimpa selittää, ajatus on mielessäni mutta sanat, missä ihmeessä te olette. Tuntuvat taas pakenevan.

Tänään olin hetken ihan hukassa, alakulo valtasi metrossa ja kotona käperryin parvelleni piiloon pienuutta ja kaiken hetkellistä mitättömyyttä, katosin uniini. Myöhemmin yksi rakas hönö toi keksit ja turvan mukanaan, puhuttiin vähän suuria ja leikittiin meidän lemppari leikkiä; galluppia. Tänään listattiin mm. elämän kauneimpia kohtaamisia ja suudelmia. Ei mikään ihan iisi galluppi tällä kertaa. Ja lähtiessäsi, surumieleni oli poissa ja hymyilin askelten kaijullesi rappukäytävään.

Alla olevassa kuvassa hönöt metsäretkellä (oli muuten ehkä syksyn kaunein päivä)

Berliinistä ja huuruisista hetkistä

Olen ajelehtinut, tuntenut olevani elossa Berliinin humussa; läpänderuus lensi ja kuumehuuruisia tajunnanvirtoja raapustin puoliksi unessa kirjaseeni täyttääkseni hetkellistä yksinäisyyttäni, siitä miten aurinko maalaa tiiliseinää kullanväriseksi, lintu lensi ja kissa istuu ikkunalaudalla ja liipadaapaa- tyylistä settiä. Metrolla annettiin sattuman kuljettaa, hypättiin pois satunnaisilla pysäkseillä ja päädyttiin mm. taianomaiseen valomaailmaan, tanssittiin autoilijoille ja sen sellaista. Uusi vuosi oli aika hullu, räjäyttelivät raketteja tyyliin silmät kiinni sikin sokin. Kipinöitä lensi korvaan mm.

Aamu seitsemältä unenomainen maisema lipuu ohitseni ja kaikki on yhtäkkiä vain niin pakahuttavan vahvasti siinä, muut uinuvat vieressäni ja katselen niiden suloisia kasvoja, miten rakkaita ovatkaan. 10 tuntia bussin nurkkaan käpertyneenä, se on hetki jolloin saan hetkeksi unohtua omiin ajatuksiini ja kaihooni. Hölmöläiset lähtivät Kölniin, yksi kokonainen päivä ja siitä hyvästä noin 20 tuntia bussimatkaa. Nauran. Kölni oli kyllä mahtava, loputonta kävelyä ja eksymistä sielukkaan kaupungin yöhön, kotoisia nurkkia ja taide-automaatti mistä ostimme jokainen neljän euron taidepläjäyksen. Meitsin oli kyllä juosten kustu tirhru, ehkä oli sitten syvyydet joita en ymmärtänyt. Tai sitten Mannolla (kyseisellä taitelijalla) ei ollut inspiraatio huipussaan. Shishaa ja halpoja drinkkejä&vinkkua, baarimikko joka sanoi päätäni pörröttäen että olen söpö kun hymyilen kuin hiiri, ei mikään maailman magein kohteliaisuus, saa lähinnä tuntemaan itseni vähän vienoksi ruipeloiseksi. Leijailevia fiiliksiä nimeltä humala ja elämän humala, aina ei ihan tiedä kumpi on kyseessä - se kertoo kai yleisesti hyvästä elämän flowista, uskoisin. Hostelissa haisi mätäpieru, toisessa kusi, kolmannessa oli vain kreisi meininki ilman aromeja. Että shellasta.

 Löysin itseni yksinkertaisemmin, lakkasin etsimästä syvyyksiä ja päätin olla vain kepeä. Tekee ihan gutaa välillä, olla vain ja unohtaa diippeilyt. Nyt olen täällä taas ja olen taas löytänyt perinteisen kaaokseni ja tunnekuohuni osaksi. Jossain tuntenut hetken taas itseni vähän näkymättömäksi, ja toisaalta muistanut miten pitkän matkan olen kulkenut niistä ajoista kun kaikki oli jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa. Muistot saavuttavat mut ihan puun takaa, kasvot huurussa ja mietteliäs katse etäisyyden takana. On niin monta tarinaa mille en tule koskaan löytämään tarpeeksi sanoja.

Pakenen parvekkeelle mistä näkee Helsingin ylitse, kaikki sisälläni on sakeaa enkä tiedä mikä siinä hetkessä saa mut melkein itkemään. Kaikki on niin hyvin ja silti välillä pintaan nousee pieni rikkinäisyyteni ja herää liikaa kertaheitolla. Yksi keskustelu kyykyssä sateessa saa mut ajattelemaan taas vähän uusin silmin, pimeässä on helpompi sanoa ääneen ja päästää irti. Kiitos.

Ja mitä se outo edes on, näin suuressa maailmassa jossa outoja asioita tapahtuu kaiken aikaa?

Kun sanani jäävät kaikuna ilmaan, yksinään tarinoimaan, tunnen kutistuvani.

On niitä jotka haluavat aina olla viimeinen sana, minä tunnen olevani silloin vain kaiku itsestäni, joka jää surullisena soimaan huoneen seinille ja tapetit harmaantuvat pysähtyneiseen hetkeen joka pian muuttuu lamaantuneisuudeksi. Ovi sulkeutuu ryminällä ja minä olen väärinpäin. Ai että miten inhoan sitä tunnetta ja ylipäätänsä koko helvetin ajatusta, koska se on jotain sellasta mikä elää vaan ihmisten omissa päissä ja silti ottaa niin ison tilan ihmisestä. Olen koko ikäni tuntenut olevani vähän niin ja näin, jollain tavalla vain tosi irrallinen ja outo. Mutta varmaan jokainen kuvittelee olevansa? Ehkä se on sitä mitä emme näytä niin itsestämme ulospäin, mielemme outoutta, järjettömyyttä, ristiriitaisuutta ja kaikkea mitä kasvattelemme sisällämme, tarinoita joita ei koskaan tule syntymään. Mitä ikinä. Aina enemmän tunnetta kuin osaa sanoiksi pistää.

Tämä ajatusoksennus syntyi melkein tyhjästä. En osaisi edes kertoa mistä tarkalleen kerron, hetkistä, muutamista ja miljoonista kohtaamisista ja putoamisista joilla elämä meitä testailee, kai se haluaa opettaa meidät kiipeämään, korkeita jyrkänteitä, pala palalta osaksi tätä kaikkea ja historiaa luo jokainen osaltaan, välillä askeleet lahoavat ajatusten mukana ja toisinaan ne on ihan mielettömän vahvoja. Viimeisissä viikoissa omat askeleeni olisivat kantaneet vaikka tuhatta kiloa, oli sellaisia sfäärejä ja hetkiä jolloin olen havahtunut että minäkö se tosiaan. Hetkiä joissa on melkein tuntenut itsensä vieraaksi, mutta todellisuudessa kyse on kuitenkin ollut vain kasvusta ja uudesta voimasta, uudistumisesta ehkä.

Miten suuria tunteita maailma herättelekään. Junassa katselen ihmisiä ja kaikki te näytätte tavallaan yhtä hämmentyneiltä harhailevin katsein, kysyvä katse maailmalle, jokainen etsimässä vastauksia johonkin. Onkohan kaikki tämä yksinkertaisempaa 50 vuoden kuluttua? Onko mikään koskaan? Hymyilyttää, hervotonta "kriiseilyä" kun ei mitään kriisejä todella ole. Koska tosiasia on se että olen ollut aika sairaan fileissä, about kaikesta. Rakkaudesta ja sen sellaisesta.

Piiperryksestä oivalluksiin

Kaikki kulkee eteenpäin, hiljakseen mieli raksuttaa kuin tuhiseva uni, lempeyden kasvot jotka huokuvat levollisuuttaan. Tässä kohdassa mieleeni piirtyvät sinun kasvosi, pienoiseni, ne kasvot joita suutelin tänäänkin aamupöpperössäni kun lähdit arkeesi toteuttamaan kansalaisen velvollisuuksia. Minä jäin vielä unten maailmaan, käperryin kuin turvaan vielä hetkeksi unohtuakseni maailmalta velvollisuuksineen. Maailmalta joka vaatii lakkaamatonta sykettä, hyötyä ja tehokkuutta. Unissa saa leijailla, koska niissä järki lakkaa olemasta. Pidän siitä holtittomuudesta. Ne ovat kuin kaikista päräyttävimmät taide-elämykset, musiikki, tanssi tai mikä vain mikä lumoaa ihmisen, saaden unohtamaan todellisuuden rajat ja sen pienen elämän pyörän jossa elää kuin hamsteri vauhtiaan kiihdyttäen. En halua elää elämääni kuin vauhtipyörässä, mielummin laahaavin askelein. On saatava ihmetellä, laajentua ihmettelyn kautta.

Vapaapäivänä tunnit livahtavat käsistäni vaikka en tosissani tee juuri mitään, piirtelen ajatuksia ilmaan tiskatessani, lennätän peitot ja tyynyt parvelta alas ja jään siihen makaamaan, lakanoiden vaihtoprojekti jää puolitiehen. Laulan Norah Jonesia ja vähän Samuli Putroa, kaikkea missä on kauniita tarinoita elävästä elämästä. Ihailen heidän tapaansa kuljettaa. Luonhan minäkin, omalla tavallani, mutta amatöörin otteella, valokuvaan, piirrän ja raapustelen. Kaikki vain kanavoidakseni jotakin, siitä kuinka maailma itseeni vaikuttaa, miten ympäröivä maailma ihmisineen ja kohtaloineen järisyttää, sisään ja ulos. Maailma ja minä, maailma ja kaikki te. Kaiken välille tahdon luoda sillan. Edes pienen ymmärryksen mistä kaikki on syntynyt, mikä teistä on tehnyt teidät ja meistä meidät, minusta minut, maailmasta maailman.

Mä olen ollut aina hyvä upputumaan, unohtumaan yksityiskohtiin ympärilläni joissa elää yksinkertainen, auteettinen kauneuden maailma. Niitä kokemuksia en ole koskaan kuitenkaan täysin tavoittanut paperille, paperi luo paineita luoda. Ja paineet, ne vievät flowin. Mutta toisinaan onnistun pääsemään aika lähelle ja enempää en toivokkaan sillä kirjailija musta ei olekkaan tulossa, vain pienten tarinoiden piipertäjä, se riittää kun haluaa ilmaista jotakin, tätä kaikkea -eikä sen kaiken tarvitse aina suurta ollakkaan tai tähtiä hipoa.