Jännän äärellä ollaan. On otettava tämä uusi tila haltuuni, seison sen keskellä pyörien ja mietin mitä luoda tästä avaruudesta ja rytmittömyydestä elämässä. Vielä tunnen että tämä tyhjyys lamaannuuttaa enemmän kuin antaa mahdollisuuden jonkin uuden kasvuun. Hetkittäin olen vieras itselleni ja toisaalta hetkittäin ehkä jopa lähempänä kuin koskaan. Välillä se tuntuu upealta ja toisinaan aika helvetin kipeältäkin. Mieli ehtii vaeltaa niin paljon ja vaeltaessa eksyy helposti "väärienkin" muistojen sekaan. Olen ollut kuukauden poissa kuvioista ja melkein luulin unohtaneeni. On tapahtunut niin paljon - ja ennen kaikkea, ihan mielettömiä asioita.
Välivuosi, nimensä mukaisestihan se on välitila. Oltuani kuukauden kaukana täältä, palatessani tajuan yhtäkkiä seisovani sen äärellä. Niinkuin mut olisi heitetty todellisuudesta toiseen, lentokoneessa koin ensimmäisen kerran sen henkisen siirtymän, hups ja oho ajattelen tässä sitä nyt ollaan ja mitäs seuraavaksi. Annan aamun venyä laahaten päiväksi, ja ei, en mä tunne itseäni tai elämääni yhdentekeväksi, mutta tunnen kyllä sen miten helppo itsensä on tähän leijumiseen hukata. Ilman kiintopisteitä ja tasaista rytmiä, on helppo horjahtaa ja jumittua omien ajatusten syvyyteen, itse rakentamiin kuoppiin.
Suunnaton leijuminen on riskaabelia meininkiä. Mutta onhan mulla sentään päämääriä, joita varten itseä nyt kehittää. Se vain vaatii vähän ja enemmänkin, sillä nyt se olen vain minä itse jonka tulisi patistaa hommiin. Aamut ovat ehkä karvain havahduksen hetki, aamut jolloin olen vapaalla töistä ja herään yksin kotoa. Muut ovat lähteneet jo uuteen päivään, arjen rytmiin seilaamaan ja saavuttamaan. Ja ajatellessani sitä kaikkea, levollinen hetki parvekkeella, kahvi kupponen kädessäni jäähtyneenä unohtuessani ajatuksiini, havahduttaa tyhjyyden esiin. Tässä mä olen, käsissäni kaikki ja ei mitään ja mitäs seuraavaksi? Pelottava ja mieletön tunne yhtäaikaa että kaikki on itsestä kiinni.
Mutta tämä kaikki on nyt kohdattava, kaikki tämä on otettava vastaan, niin mä tän homman ajattelen. Ehkä se on tämä kontrastikin. Palatessani näen kaiken sen mikä silti edelleen on kesken. Eihän ihminen - jestats sentään- yhdessä kuukaudessa mullistu, ei keskeneräisyys (ja sen hetkittäinen raastavuus) ja hauraus, katoa siihen että hetken on vain onnellinen ja vahvasti jalat maassa. Vapaa mieli ja kevyt sydän. JOtakin siitä on kuitenkin jäänyt käsiini, seikkailusta joka oli elämäni hienoimpia.
Tänään päätin luoda itselleni rytmin ja mähän hitto vie sen teen.
Kertoilen matkakuulumisia vähän myöhemmin, mutta tässä vähän tunnelmia ensi alkuun valokuvien muodossa :
