Kadotetuista löydettyyn nykyhetkeen

Jokin käy aamussa lävitseni, siinä maatessani silmät sirillään katkonaisine ajatuksine rajatilassa, kevyt vihellys, hento sävelmä jostakin soljuu minuun, osaksi minua. Ikkunasta huokaa lempeä valo, päivä on juuri herännyt, kauniimpana kuin eilinen, kauniimpana kuin pitkään aikaan. Toinen on vielä unessa, kädet hapuilevat kainaloon. Otan kädestä kiinni ja mietin miten paljon yhteen kädenpuristukseen voi mahtua sellaista mihin eivät sanatkaan yllä. Hymyilen itsekseni ajatukselle miten toissa päivänä tanssahtelin keittiössä yhden rakkaan V:n kanssa ja sanoin vähän ohimennen että tuntuu kuin elämässäni olisi aukeamassa taas uusi sivu, helpommat askeleet, huomisesta lähtien. On sellainen vahva viba. Niin mä sanoin, vähän uhoten ja nauraen päälle. Ehkä vain päätin että niin sen on oltava.

En tiedä oliko se enemmän tahdonvoima kuin etiäinen, mutta niin se tapahtui. Eilen nukahdin kevyemmin kuin pitkään aikaan ja heräsin autuaassa tilassa. Aamu oli puhdas ja kaikelle avoin, katselin maailman liikettä ikkunan ulkopuolella ja mietin että olen taas enemmän tässä. Vähemmän riekaleisena.

Humahdus kevät tuulessa on aina vuosien täyttämä, jokainen kevät kantaa mukanaan aina hajanaisia heijastuksia vuosien takaa sekoittuneena toisiinsa. Tänä keväänä mikään muisto ei kuitenkaan tee kipeää, on vain kevyt virtaus joka käy mieleni lävitse yössä kun bussi kaartaa tuttujen kulmien ohitse, niin paljon tärkeetä elettyä, koettua ja tunnettua. Hymyilen menneisyydelle kuin toveri toverille.

Mietin sattumien ketjua, miten kohtalo on muodostunut. Sattumasta kohtaloon. Aina sitä ei ymmärrä syitä kaiken takana, että miksi näin
ja miksi noin
mutta niin, juuri siksi.
Eikä aina ole uskallusta kysyä. Ehkä aina ei ole tarvettakaan.
Railot kuluvat ajassakin hiljakseen veks ja jossain vaiheessa sanomattomien sanojenkin paino unohtuu. Niin yksinkertaista se on.

Elämä vain tapahtuu, ja huolimatta sadoista sanomattomista sanoista ja keskeneräisistä tarinoista kaikki jatkuu. tulee uusia alkuja loppujen jälkeen. Sitten mietin tärkeää hetkeä hämyisessä kellarin tuntuisessa mestassa että kuinka vaivatonta, olla vain ja juuri näin, kaikki on kohdillaan just nyt, niin mä ajattelen. Ja olen vain onnellinen, huojentunutkin, että kaiken jälkeen ollaan siinä ja kaikki virtaa soljuvana eteenpäin uudessa tilassa, on helppo kertoa pienistä hetkistä, kaikesta siitä mikä heijastelee niitä sisäisiä maailmojamme. Tahdonvoimasta ja kasvusta, muutoksesta, havahduksesta, kaikesta tästä ja paljon muusta. Oikeastaan, ihan kuin vasta nyt todella kävisimme niitä oikeasti merkittäviä keskusteluja mitkä muodostaa sidettä ihmisten välille. Vaikkakin tietysti aivan jotain muuta kuin aikasemmassa tarinassa.

Vola, elämä oletpas hyvä.

ps. Ikävä teitä monia, ystäväiset armaani. Yksi Afrikassa pelastamassa maailmaa hyvyydellään ja muut ties missä hiihteleekään elämän peruspyörteissä. Halauksen teille lähetän ilmojen halki.

Naiiviuteni tähden

.





















Surullisista mielenmaisemista, harmaista hukkuvista päivistä joihin katoan harmaan laahustavan joukon mukana. Bussin nurkassa kuuntelen taas 70-80-luvun hittilistoja, Self control ja Voyage voyage, magee swengi elämänpaloa. Niihin unohdan haurauteni ja katseessani syttyy uhoa, puoliksi velmua hymyä. Hupaisaa pikkulapsen uhoa pienet nyrkit takoen maailman nurkkia, ei please rajoja tai liikaa odotuksia, antakaa mun leikkiä vähän, pomppia paskaisia lumikasoja vitivalkoisissa kengissäni ja huutaa. Päässäni liuta kirosanoja laulavat heviä. Huutaisinko sittenkin täältä tullaan maailma, katkera sielu ei päädy kuin omaan itsesääliinsä rypemään ja unelmansa silppomaan. Pitää taistella sitä vastaan.

Saisipa vielä luvan olla vähän känkkäränkkä, itkeä ostoskärryissä ja karata ikkunasta takapihalle mököttämään odottaen että turvalliset käsivarret ottaisivat syliinsä ja pyyhkisvät murheen rakkaudellaan. Saisipa välillä olla maan pikku matonen, ilman tarvetta luoda järkeä ja päämääriä, voisi vain möyriä, talven ylitse möyriä syvemmälle uinumaan ja unohtumaan.

Keinuvista lapsista kahisevissa ulkoilupuvuissa maalailen filmirullalle, sen iloitsemisen taidon kun vielä tavottaisi niinkuin ne, katsokaa ja inspiroitukaa. Siinä meillä on elämäntaitureita, ei tarvitse lukea life coacheja ymmärtääkseen vaan istua siinä mättäällä ja katsoa niiden riemua. Eivät ne mössötä huonosta säästä tai siitä mitä eivät vielä ymmärrä, tunteet vievät mutta niihin ei kompastuta muuten kuin ohimennen. Se kaikki tapahtuu siinä silmieni edessä, näen ja tunnen sen hetken niiden lävitse, mutta en tiedä kuinka löytäisin sen itsestäni.

Tunnustelen askeleita, ne kulkevat niinkuin aina, jalat kantavat, ei hätää. Mieleni vain tuntuu lahoavalta kasalta yön pimeydessä, soitan yhdelle rakkaalle, itken kaiken pois ja hetkeksi jään siihen istumaan katselemaan kaupungin liikettä. Odotan liikahdusta sisälläni, naksahdusta, kaiken hiffaamista. Miten helppo onkaan kadota itseltään ja miten monta kertaa ehtii löytää itsensä uudelleen. Mietin hulluutta, siinä kun tanssin silmät kiinni keittiössä samalla kun tiskaan, mitä on hulluus, pelkään usein sitä apua kohta on taas mentävä hetken vielä tähän sulkeudun vain itselleni, katoavaksi sekunniksi unohdan ja olen kuin kahisevat. Lopetan kuopan kaivamisen.

 

Tähän lasken käteni hiljaa, painan pääni ja suljen silmäni, siristän ja näen kasvosi. Hymyilevät. Niin minäkin. Ajattelen elämän olevan pehmeä ja yksinkertainen, niin kuin se hetkittäin avautuu. Välähdys jossa (kaiken) suuruus ei sekoita. Kuin hetkessä nenä vasten nenää miljoonan asteen pakkasessa kun kaksi hassua yrittää koittaa löytää lämpöä toisistaan, kasvot jotka painautuvat olkapäätä vasten Marsin ihmeiden äärellä. Säpsähdys, mitäpä jos tässä onkin ikuisuus. Mietin sitä utuistä yötä kun tunsin yhtäkkiä yhteyden siihen vielä hetki sitten ventovieraaseen. Tärkeä hetki, jokin loksahdus sisälläni siinä tapahtui. Mietin upputumisia, niitä kaikkia heleitä öitä joissa toisen kasvot valaisevat enkä enää tunne olevani yhtään niin sirpaleinen.

Yössä on utu joka ei vaadi näkemään niinkuin aamun paljas valo joka hohkaa lävitseni kuin röntken. Välillä se kaikki on liikaa, mitä kasvoni kertovat, mitä voi lukea aamun ensimmäisestä katseestaan, rikkinäisestä heijastuksesta minkä vahingossa spottaan bussin ikkunasta. Mikä saa pelkäämään itseään? Vierauden tunne ehkä, ristiriidat joita on valtoimenaan, kaikki se mitä en osaa selittää. Välillä pelkään näkymistä niin paljon ja kuitenkin juuri se on se mihin itseäni miltein jokaisessa päivässä haastan. Etten antaisi itseni haalistua ja tottua näkymättömyyden tunteeseen joka joskus oli kuin olemassaoloni ydin. Se tuntuu kuitenkin olevan nyt kuin toinen elämä. Ja silti, en mä ole näiden juttujen kanssa vieläkään täysin kuivilla vesillä vaikka holtitonta pärskimistä ei enää olekkaan. Sen myöntäminen on vain vaikeaa, näen aina samat kasvot, sanovat sä et tule koskaan pääsemään eteenpäin. Ja samalla muistan niiden äärimmäisen lempeydenkin, että joskus ne kasvot näkivät enempi kuin kukaan ympärilläni. Kaikki se oli olemassa joskus, hyvässä ja pahassa.

Ajattelen hetkeä kun hiljaa huikkaan, hei täällä, nousen paikaltani piirtoheittimen varjosta ja asetun eteenne, se hieman flegmaattinen joukko ventovieraita ja näytän jotain maailmastani. Lähinnä vain todistaakseni itselleni että pystyn. Hapuilevin sanoin ja hiljaisine ajatuskatkoksineni koitan kertoa niiden kuvien tarinaa. Pienestä hetkestä syntyi itselleni melkoinen ajatuksen askel eteenpäin, tietäisittepä. Mietin myös sitä miten pitkältä tuntui hiljaisuus kerran, siinä teidän edessä kun piti vain seistä siinä sanomatta sanaakaan. Mietin miten pitkäksi hiljaisuus muuttuu sellaisina hetkinä. Vaikka se olisi vain pari sekunttia, on se siinä silmästä silmään pelkonsa kanssa venyvä, iso hetki.

ps. kreditit meikäläisen naamakuvasta Monsulle. (Kesän parhaimpia kohtaamisen momentteja.)

Kauneimmista hetkistä putoaviin

Miksi sanat karkaavat käsistäni aina juuri silloin kun haluaisin tavoittaa hetken, kaikkine sävyineen osaksi pientä ikuisuutta. Vähäpätöistä sellaista ehkä, haurasta ja huteraa, pieni paperin palanen ajan liidossa askeleista jotka hupenevat hetkessä historiasta - mutta jotka yhdelle ihmiselle määrittivät elämän merkityksen ja tavan nähdä. Kaiken mitä oli ja ei ollut, mutta maailma ei niistä juurikaan ilmaan hyppinyt tai liitoksistaan ratkennut, ei onnesta eikä surusta mitkä ihmiselle itselle edustivat ainutkertaista olemassaoloa. Sellainen jää ja unohtuu maailmankaikkeuden silmissä, koska elämä sinne ja tänne, mutta itselleni, niin, itselleni vain. Muistaakseni vuosikymmenten jälkeen tämän hetken tässä. Tässä teille kuva eiliseltä: kaihomieli keinumassa jossain Myllypuron kerrostalojen saarroksissa työpäivän päätteeksi, pakkanen kipristelee poskia ja mielessäni kiroan talvea ja jäisiä varpaita mutta jokin muisto pakotti pysähtymään siihen. Tässähän istuin tasan puoli vuotta sitten, ajattelen, kirjoitan oli kesä ja rakkaus oli syntymässä, varovasti ja pelokkaasti otti ensimmäisiä askeliaan. Mukanani oli se haiseva matto jonka olin päättänyt raahata roskiksesta kotiin, osaksi vielä kaukaista mielikuvaani omasta asunnostani. Sen kanssa kuljin ympäri Helsinkiä ja näytin varmaan aika hönöltä.

Etsin järkeä sisäiselle pauhulleni, selkeyttä kaaokselle kirjoittamisen kautta ja silti sitä on useimmiten vähän pihalla. Se on kai suurin syyni raapustelulle ja toisaalta ihan vain kerätäkseni elämää talteen. Toisinaan pelkään niin paljon unohtavani, miten monta päivää on taas kulunut ilman että on olemassa mitään todistusaineistoa siitä että olen ylipäätänsä ollut elossa ja nämä päivät elänyt. Sitten on kynä ja paperi, niihin tartun ja täytän tyhjyyden, jolloin "vähäpätöisyys" saa muodon ja merkityksen ihan uudella tavalla. Osaisimpa selittää, ajatus on mielessäni mutta sanat, missä ihmeessä te olette. Tuntuvat taas pakenevan.

Tänään olin hetken ihan hukassa, alakulo valtasi metrossa ja kotona käperryin parvelleni piiloon pienuutta ja kaiken hetkellistä mitättömyyttä, katosin uniini. Myöhemmin yksi rakas hönö toi keksit ja turvan mukanaan, puhuttiin vähän suuria ja leikittiin meidän lemppari leikkiä; galluppia. Tänään listattiin mm. elämän kauneimpia kohtaamisia ja suudelmia. Ei mikään ihan iisi galluppi tällä kertaa. Ja lähtiessäsi, surumieleni oli poissa ja hymyilin askelten kaijullesi rappukäytävään.

Alla olevassa kuvassa hönöt metsäretkellä (oli muuten ehkä syksyn kaunein päivä)

Berliinistä ja huuruisista hetkistä

Olen ajelehtinut, tuntenut olevani elossa Berliinin humussa; läpänderuus lensi ja kuumehuuruisia tajunnanvirtoja raapustin puoliksi unessa kirjaseeni täyttääkseni hetkellistä yksinäisyyttäni, siitä miten aurinko maalaa tiiliseinää kullanväriseksi, lintu lensi ja kissa istuu ikkunalaudalla ja liipadaapaa- tyylistä settiä. Metrolla annettiin sattuman kuljettaa, hypättiin pois satunnaisilla pysäkseillä ja päädyttiin mm. taianomaiseen valomaailmaan, tanssittiin autoilijoille ja sen sellaista. Uusi vuosi oli aika hullu, räjäyttelivät raketteja tyyliin silmät kiinni sikin sokin. Kipinöitä lensi korvaan mm.

Aamu seitsemältä unenomainen maisema lipuu ohitseni ja kaikki on yhtäkkiä vain niin pakahuttavan vahvasti siinä, muut uinuvat vieressäni ja katselen niiden suloisia kasvoja, miten rakkaita ovatkaan. 10 tuntia bussin nurkkaan käpertyneenä, se on hetki jolloin saan hetkeksi unohtua omiin ajatuksiini ja kaihooni. Hölmöläiset lähtivät Kölniin, yksi kokonainen päivä ja siitä hyvästä noin 20 tuntia bussimatkaa. Nauran. Kölni oli kyllä mahtava, loputonta kävelyä ja eksymistä sielukkaan kaupungin yöhön, kotoisia nurkkia ja taide-automaatti mistä ostimme jokainen neljän euron taidepläjäyksen. Meitsin oli kyllä juosten kustu tirhru, ehkä oli sitten syvyydet joita en ymmärtänyt. Tai sitten Mannolla (kyseisellä taitelijalla) ei ollut inspiraatio huipussaan. Shishaa ja halpoja drinkkejä&vinkkua, baarimikko joka sanoi päätäni pörröttäen että olen söpö kun hymyilen kuin hiiri, ei mikään maailman magein kohteliaisuus, saa lähinnä tuntemaan itseni vähän vienoksi ruipeloiseksi. Leijailevia fiiliksiä nimeltä humala ja elämän humala, aina ei ihan tiedä kumpi on kyseessä - se kertoo kai yleisesti hyvästä elämän flowista, uskoisin. Hostelissa haisi mätäpieru, toisessa kusi, kolmannessa oli vain kreisi meininki ilman aromeja. Että shellasta.

 Löysin itseni yksinkertaisemmin, lakkasin etsimästä syvyyksiä ja päätin olla vain kepeä. Tekee ihan gutaa välillä, olla vain ja unohtaa diippeilyt. Nyt olen täällä taas ja olen taas löytänyt perinteisen kaaokseni ja tunnekuohuni osaksi. Jossain tuntenut hetken taas itseni vähän näkymättömäksi, ja toisaalta muistanut miten pitkän matkan olen kulkenut niistä ajoista kun kaikki oli jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa. Muistot saavuttavat mut ihan puun takaa, kasvot huurussa ja mietteliäs katse etäisyyden takana. On niin monta tarinaa mille en tule koskaan löytämään tarpeeksi sanoja.

Pakenen parvekkeelle mistä näkee Helsingin ylitse, kaikki sisälläni on sakeaa enkä tiedä mikä siinä hetkessä saa mut melkein itkemään. Kaikki on niin hyvin ja silti välillä pintaan nousee pieni rikkinäisyyteni ja herää liikaa kertaheitolla. Yksi keskustelu kyykyssä sateessa saa mut ajattelemaan taas vähän uusin silmin, pimeässä on helpompi sanoa ääneen ja päästää irti. Kiitos.