Surun pohjavire

Mistä tulevat nämä melankolian tuulahdukset, niin yhtäkkiä aina valtaavat
nää on näitä päiviä kun kaikki on vähän yhdentekevää, sellaista että blaah
bussin ikkunasta havahdun siristävän katseen unenomaisuuteen, jonkinlaiseen tavoittamattomuuteen ja hiljaiseen hyräilevään sisimpään
yön pimeydessä aallot lyövät rantaviivalle ja askeleeni painautuvat pehmeään ja katoavat,
sulaudun
siihen
ja aika pysähtyy- jää velttona roikkumaan ilmaan.
Olen huokaus ilmassa, askeleita jotka pyyhkiytyvät aaltojen mukana olemattomuuden tilaan.
Katoan horisonttiin, ajatukseen ikuisuudesta. Tai jostakin, äärettömyydestä, kaiken absurdiudesta.  Emmä tiedä. Katoan siihen johonkin mitä en tavoita, itseeni kai lähinnä. Olen levollinen, pitkästä aikaa. On vain surun pohjavire, miltein aina läsnä. Mielessäni kaikuvat aallot niillä portailla jotka kuin laulavat ja pitkään vain kuunnellaan, juuri nyt taikoisin itseni&sinut sinne jos voisin.

Mitä on balanssi,

itselleni se on lempeä tuulahdus jonka lävitse kuljen ja sen hetken olen äärimmäisen onnellinen ja seesteinen, unohduksen kuplia
se on se hetki ennen unta
kun saan katsoa rakkaimpiani silmiin pelkäämättä,
ottaa ehkä handusta kiinni ja suukko otsalle otsalle
hetki jossa inhimillisyydelle ja rosoille on tilaa
yhtäkkisille kyyneleille jota sanasi kauneudesta saavat aikaan.
Se on hetki kun sohvalla käperryn viereesi pieneksi mytyksi kainaloon paijattavaksi tai hetki Budapestin yllä. Kattojen yllä. Kaarlenkadun yllä
jamit yön tunteina, kitara ja soljuvat sävelet, yhtäkkinen kuuluvuuden tunne. Että tähän hetkeen kun voisi jäädä asumaan.
Se voi olla vilahtava kohtaamisen hetki
puolitutun kanssa kun yhtäkkiä on se tunne kuin olisit siinä aina ollut.
Se on hetki lokakuun yöstä vuosia sitten
kuva jossa kaksi hupsua makaa selällään Kaisaniemen tähtitaivaan alla hönkien sauhuja sisäänsä
jokaisen sauhun mukana keuhkoparat ehkä surevat
mutta jokainen sauhu sisään on myös henkäys elämää
kun sanat solisevat kevään juuri heränneen puron tuoretta elinvoimaa
ei helvetti mitä elämän voimaa, mä huokaan ääneen. Kaksi tuntia sitten tuntematon ja yhtäkkiä tämän ihmisen kanssa kuvittelee voivansa jakaa mitä tahansa. Kolme ja puoli vuotta vuotta myöhemmin palataan tähän hetkeen edelleen, kaiken eeppisenä alkuna.
Marraskuun viimeinen ja tähdet, kivet taskussa. Kuin illuusio. Silloin jokin sisälläni mullistui.

 Balanssi on hetki yöstä parvekkeella Kampin yllä kun me katsellaan kaupungin liikettä, kuunnellaan yön huminaa ja humalaisia huudahduksia
on pitkiä hiljaisuuksia jotka puhuvat paljon
on suuria sanoja ja lupauksia kasvusta, ohimennen ikuisuudestakin
ainakin rivien väleissä
siinä hetkessä mä ajattelen oispa kaikki aina näin. Syvyydessään niin yksinkertaista.
Kuvassa vieressäni V/T tai I

Ja jos annat luvan
nojaan kanssasi ikuisuuteen.

On sushi-lauantai, kaksi höndee temppuilemassa mattotelineessä ja nämä tunnelmat tallennetaan kertikseen. Sushi-lauantai on unohdus, yksinkertaiseen onneen joka ei vaadi enempää kuin sen mikä on. Rakastamisen suuruuden.
Balanssi on ajatus heinäsirkan vihellyksestä, hetkestä Lamasin nurkassa ja punaviinipullosta joka saa meidät puhumaan ja uskaltamaan nojautua, kertoa tarinoita jotka todella merkitsee.
Balanssi on se hetki kun kävellään halki lävitse lapsuuden maisemien, Kumpulaa ja Käpylää, kuva jossa keinutaan Ruottiksen pihalla ja ajattelen miten tärkeä olet minulle. Ja sanoillamme on painoa, kaikki on siinä vähän enemmän niinkuin aina kun on kyse meistä. Maailma muuttuu aina vähän toiveikkaammaksi, arki saa kultareunukset.

Balanssi on tuulahduksia, yllättäviä valon pilkahduksia johon havahtuu tarkkaileva silmä sysimustassa metsässä kun kuu paistaa
ohimeneviä mutta niin vahvoja nousun hetkiä
hetkiä jolloin rajat katoavat
nostan kädet ilmaan ja tanssahtelevin askelein laulan Vieläkö soitat banjoa sateessa paljainjaloin ja koko maailma keinuu askelteni tahtiin. Hetken olen voittamaton.

On ihan pakko nauraa ääneen.