sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Hetkistä jotka löytävät totuutta ja lakkaan pakenemasta





Kuin lapsen askelin se astelee hypähdellen neljän aikoihin yöstä kohti kotia, tuntee itsensä yhtäkkiä kahtena, on pieni ja se toinen joka on jo vähän isompi, seisoo aikuisuuden kynnyksellä ja näkymä on kuin vuoren jyrkänne joka on liian korkealla erottaakseen mitä alhaalla häämöttää. Horisontti on sumea kun kanootti seilaa pitkin merta miettien mistä löytäisi sellaisen maajärkäleen johon olisi hyvä ryhtyä rakentamaan. Unelmat ovat vasta siemeniä maan pinnalla, joita tutkailen hiljakseen ja mietin että milloinkohan on kasvun aika. Pitäisi ehkä satsata lannoitteisiin ja muitaa kastella vähän useammin.

Siinä hetkessä se on kuitenkin unohtanut mission nimeltä kohti aikuisuutta. Siinä hetkessä tää on vain pieni, sulautuen maailmankaikkeuden virtaan. Pimeydessä laahustava joukko humalaista kansaa vaeltaa ryppäänä vastaan hölömölönä ja tämä nauraa höhöttää, se on hupsu kuva, kuinka katukuva joka päivästä on hillittyä kansaa jotka ylväinä astelevat kohti velvollisuuksiaan, kaikki se on poissa. Yöllä kaupunki herää henkiin ihan uudella tavalla, on elämän syke joka kulkee arvaamattomasta impulssista toiseen. On enemmän sydäntä kuin järkeä. Yö on sitä unohduksen aikaa, jolloin ihminen kadottaa helpommin rajansa. Ohimennen ajattelen kauneinta unohdusta. Sanat tulvivat ja muotoutuvat tarinaksi päässäni, pelkään kadottavani tarinan ennen kuin olen löytänyt tieni kotiin. On taas hillitön tarve kerätä talteen ajatuksenvirtaa, tätä sekavaa sillisoppaa, vaikka yhdentekevänä se ehkä näyttäytyykin vuosien päästä, kepeänhiprakkaiset ajatukseni jotka hetkessä tuntuvat mullistavilta ahaa-elämyksiltä. Korulauseilta suurinosa oivalluksistani näyttää useimmiten jo seuraavana aamuna kun valo on liian kirkas ja rehellinen. Ehkäpä valo ei vain kestä totuutta. Vaiko toisinpäin.

Päivänvalossa hauraus tuntuu samalta kuin tanssisi salsaa yksinään keskellä Kampin toria ilkosillaan. Päivänvalossa maailman kohtaaminen on pelottavampaa enkä enää uskallakkaan olla yhtään niin vilpitön kuin yön selässä, hämärässä jokainen sanakin kulkee helpommin suusta ja kynän kärjestä. Toisinaan onkin just se fiilis siitä salsasta ja Kampin torista. Olen aina ollut huono kätkeytymään. Haarniskat joita olen joskus yrittänyt kyhätä, ovat yleensä murentuneet silmänräpäyksessä. Sitten päätin lakata rakentamasta. Mielummin rakennan jotakin mikä ei luo illuusiota, jotakin mikä ei ole vain näennäistä totta.







Mielummin olen totta sellaisena kuin olen. Ihan vain sellaisenaan ja just niinku tuntuu. Toisinaan kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, näyttävät ja muistuttavast itseäni siitä kuka olen ja missä on voimani. Teidän lävitse, aina vähän enemmän, rakkahaimpani.











1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Oliks sun vanhemmat metsästäjii ku oot tommonen saalis? Oliks sun vanhemmat jotain simpukoita ku oot tommonen helmi? Lovetan sua 110%