Olen ajelehtinut, tuntenut olevani elossa Berliinin humussa; läpänderuus lensi ja kuumehuuruisia tajunnanvirtoja raapustin puoliksi unessa kirjaseeni täyttääkseni hetkellistä yksinäisyyttäni, siitä miten aurinko maalaa tiiliseinää kullanväriseksi, lintu lensi ja kissa istuu ikkunalaudalla ja liipadaapaa- tyylistä settiä. Metrolla annettiin sattuman kuljettaa, hypättiin pois satunnaisilla pysäkseillä ja päädyttiin mm. taianomaiseen valomaailmaan, tanssittiin autoilijoille ja sen sellaista. Uusi vuosi oli aika hullu, räjäyttelivät raketteja tyyliin silmät kiinni sikin sokin. Kipinöitä lensi korvaan mm.
Löysin itseni yksinkertaisemmin, lakkasin etsimästä syvyyksiä ja päätin olla vain kepeä. Tekee ihan gutaa välillä, olla vain ja unohtaa diippeilyt. Nyt olen täällä taas ja olen taas löytänyt perinteisen kaaokseni ja tunnekuohuni osaksi. Jossain tuntenut hetken taas itseni vähän näkymättömäksi, ja toisaalta muistanut miten pitkän matkan olen kulkenut niistä ajoista kun kaikki oli jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa. Muistot saavuttavat mut ihan puun takaa, kasvot huurussa ja mietteliäs katse etäisyyden takana. On niin monta tarinaa mille en tule koskaan löytämään tarpeeksi sanoja.
Aamu seitsemältä unenomainen maisema lipuu ohitseni ja kaikki on yhtäkkiä vain niin pakahuttavan vahvasti siinä, muut uinuvat vieressäni ja katselen niiden suloisia kasvoja, miten rakkaita ovatkaan. 10 tuntia bussin nurkkaan käpertyneenä, se on hetki jolloin saan hetkeksi unohtua omiin ajatuksiini ja kaihooni. Hölmöläiset lähtivät Kölniin, yksi kokonainen päivä ja siitä hyvästä noin 20 tuntia bussimatkaa. Nauran. Kölni oli kyllä mahtava, loputonta kävelyä ja eksymistä sielukkaan kaupungin yöhön, kotoisia nurkkia ja taide-automaatti mistä ostimme jokainen neljän euron taidepläjäyksen. Meitsin oli kyllä juosten kustu tirhru, ehkä oli sitten syvyydet joita en ymmärtänyt. Tai sitten Mannolla (kyseisellä taitelijalla) ei ollut inspiraatio huipussaan. Shishaa ja halpoja drinkkejä&vinkkua, baarimikko joka sanoi päätäni pörröttäen että olen söpö kun hymyilen kuin hiiri, ei mikään maailman magein kohteliaisuus, saa lähinnä tuntemaan itseni vähän vienoksi ruipeloiseksi. Leijailevia fiiliksiä nimeltä humala ja elämän humala, aina ei ihan tiedä kumpi on kyseessä - se kertoo kai yleisesti hyvästä elämän flowista, uskoisin. Hostelissa haisi mätäpieru, toisessa kusi, kolmannessa oli vain kreisi meininki ilman aromeja. Että shellasta.
Pakenen parvekkeelle mistä näkee Helsingin ylitse, kaikki sisälläni on sakeaa enkä tiedä mikä siinä hetkessä saa mut melkein itkemään. Kaikki on niin hyvin ja silti välillä pintaan nousee pieni rikkinäisyyteni ja herää liikaa kertaheitolla. Yksi keskustelu kyykyssä sateessa saa mut ajattelemaan taas vähän uusin silmin, pimeässä on helpompi sanoa ääneen ja päästää irti. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti