sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Lakatessaan haaveilemasta

Istun ventovieraan sängynlaidalla, katselen miten sen varovainen katse harhailee valkoisilla seinillä ja vaitonainen olemus ottaa tilansa, valkoisissa verhoissa ja anonyymeissä lakanoissa, loputtomassa valkoisuudessa sumuinen mielenmaisema. Ja mietin hiljaa; noin sen päivät kuluvat ja hukkuvat; tunnit seisovat paikoillaan ja tuleva on harmaa virikkeettömyyden jatkumo vailla odotusta.

Mielessäni syntyy hento kuvitelma siitä millainen ihminen sen katseen takana on joskus elänyt. Siinä kuvassa on paloa, pilke silmäkulmassa ja mustaa huumoria, pidättelemättömyyttä. Nyt se on haalea, etäinen kuva ihmisestä joka joskus on todella elänyt
, hauras kuin lapsi vanhan ihmisen kehossa. Iso mies pienessä kippurassa.
Sisälläni herää pakahduttava suru, mutta on pakko pysyä koossa. Tunnin ja kaksi istun sängyn kulmalla, hieron pieniä ryppyisiä varpaita ja yhtäkkiä tuntuu kuin valkoinen askeettinen huone ja sairaalan haju olisi imenyt meidät kummatkin tyhjyyteen, outoon raskauden ja avuttomuuden tilaan jossa jokainen sana on sanottava kuiskaten. Kaikki sanat hukkuvat mitättömyytensä sen suuruuden keskellä. Silti puhun, annan sanojen tulla virtana, toivosta ja kauneudesta, pieniä tarinoita elävästä elämästä, enkä lakkaa puhumasta vaikka tunnen taas naiiviuteni ja tietämättömyyteni.
Jostakin on löydettävä ripe toivoa.

Sä olet enkeli, hento ääni sanoo.  Mutta tosiasiassa olen hetken vain pieni tyttö, joka on eksynyt liian ison vastuun keskelle yrittäen sulkea toisen halkeamia korulausein ja sen pienen ymmärryksen verran mitä on ehtinyt 20 vuodessa saavuttaa, enkeli tekisi ihmeitä jos sellainen olisi. (Joskus toivoisin uskovani sellaiseen.) Mutta niin, miten nostaa toisen pystyyn sellaisesta mistä ei tiedä mitään, tarvitaan silta (eläytyäkseen, ymmärrys) jotta ote olisi tarpeeksi vahva - enkä tiedä mistä rakentaa sellainen.
Mutta lupaan palaavani.


Ulkona poltan tupakan, sauhujen mukana muutamat pakahdutetut kyyneleet, haihdutan ilmaan raskaan harson, heijastuksen toisen tuskasta. Palaan omaan elämääni, se tuntuu kaiken sen rinnalla sopivan pieneltä ja helpolta ja kaikki on vielä mahdollistä, siinä hetkessä ajatus saa alleen aika paljon voimaa. Siinä kuplassani olen turvassa. On oltava aika kiitollinen tästä kaikesta, jaloista jotka kantaa, mielestä joka toisinaan horjuu mutta ei vielä koskaan ole kadottanut toivoaan kokonaan.






                                                                                                                                                                                                                                                

5 kommenttia:

Anni kirjoitti...

kirjoitat niin kauniisti ja elävästi.
(!)

Sofia kirjoitti...

No oi kiitos! Ilo kuulla! :)

Anonyymi kirjoitti...

Hieno!!!
t.Mona

Roosa kirjoitti...

kaunista niin kaunista!

Anonyymi kirjoitti...

huhhuh meinas rupee melkeen itkettään, kauniisti kirjotettu!