sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Olet tässä, punainen piste nykyhetki








Valua pois, vessan kaakeleita vasten valahtaa
aika
hidastuu ja sitten pysähtyy
kuvassa kasvot blurraantuu etääntyy utuiseksi ja hahmottomaksi pikselimassaksi,
käsinkosketeltavasta käsitteeksi, etäiseksi yläkäsitteeksi; minä(kö).
Joku vain, kuka vain.
En tiedä mistään mitään, huokaan mieleeni kuin jollekkin toiselle

Säpsähtäen herätä hetkiin - olet tässä punainen piste nykyhetki
värisevänä ja kohtalokkaana, raadollisen rehellisenä vereslihalla yön valossa
melodramatia vai ryhtikompista riisuttu ihminen, missä menee näiden välinen raja?
Tuijotat sitä pistettä uhmakkaan siinä kun hammasharja suussa tanssit peilin edessä,
toinen käsi pyörähtää kasvojen ylitse hitaasti, hipaisee vieraita ääriviivojaan ja säpsähtää omaa kosketustaan kuin tilassa olisi toinen, joku joka ylittää rajan,
sulkea silmänsä, hengittää syvään, ottaa askeleen lähemmäs, kietoa kätensä ympärillensä,
avata silmänsä,
harras horroksenomainen hauraus
nähdä itsensä,
siinä kirkkaana hämärässä.




















Siinä kirkkaana ajatus











on löydettävä turva itsestään.





Ensin on vähän roudattava sisälleen tilaa,
että olisi helpompi hengittää.




Toisinaan yritän huutaa, yksin kotona harjoittelen, mutta en ihan osaa.
Potkaisen seinää, mutta sekin jää vaisuksi. Au, varvas.
Jylhässä mielikuvassani seinä romahti. Todellisuudessa vain varvas värähti.
Miten ilmaista sellaista mitä ei ole koskaan ilmaissut?
Tuntuu vieraalta, mutta äkkiä välttämättömältä. En voi pidätellä itseäni näin, pehmittää loputtomiin.
Nauran oman tuskasteluni päälle. Huomisen puolella tämä ei ehkä enää tunnu todelta, sanon itselleni
yöstä kumpuava kärsimys näyttäytyy puolittaisena farssina seuraavan aamun puolella,
jatkan uskotteluani.
Vakuuttelen. Kaikki selviää--- kaikki selkenee kyllä.
Jo sen tiedän miten yhdessä hetkessä kipu taas etääntyy. Se tulee ja se menee. Niinkuin kaikki.
Mutta turha etsiä loppukaneettia yhtään millekkään.
On vain loputon määrä uusia syklejä, toivon ja toivottomuuden vuoropuhelussa,
koko elämä tapahtuu näiden kahden välissä.

Kello on 03.11, ihmettelet miten olet päätynyt tähän.
Että mikä olikaan se kuva vakaasta aikuisesta, joka toteuttaa vakaana velvotteitaan ja rakentaa määrätietoisena yhteiskuntakelpoista elämänpolkuaan. Horjumattomassa voimassaan.
Mistä tää kaikki kumpuaa? Yliviivailen ajatuksiani joka hetki,
kyseenalaistan niin pitkään että kaikesta tulee jotenkin hataraa ja huteraa,
epämääräistä merkitys-sohjoa.

Huojun ja horjahtelen hämmennyksen jalkoihin.

















Seuraavaan henkäykseen vastaan itselleni; ei ole mitään horjumatonta voimaa. Eikä tarvitsekkaan.
Se oli kuva ennen kuin tiesin miten kivuliasta tämä kasvaminen ja itsensä kohtaaminen onkaan.

Silloin mieleeni tulee jostain syystä eräs hassu harjoitus missä piti hokea omaa nimeään,
kutsua itseään, huhuilla itseään, omaa nimeään.
Muistan kuinka istuin tyhjässä asunnossa, joka ei ollut vielä koti mutta josta oli tuleva.
200 neliötä kaikuivat nimeäni,
tyhjä tila, anonyymi tila, jossa äkkiä tunsin olevani itseni kanssa vastatusten
huvittuneena, pöllämystyneenä.
Lopulta löysin itseni nauramasta ääneen, itkemästä ääneen.
Kuin olisin niiden minuuttien aikana
tajunnut että erillisyyteni ja jakautuneisuuden kokemus on vain mieleni tuotoksia,
mielikuvitukseni jälkeä
että olen aina sekä tässä että tuolla ja silti yksi ja yhtenäinen. Se joka kutsuu ja se kaiku joka vastaa.





Samaan aikaan haluan syvemmälle ja etäämmälle. Lähemmäs ja kauemmaksi,
paljastua ja piiloutua kaiken tämän kanssa. Huuto sisälläni, kontrasti sisäisen ja ulkoisen välillä.
Ulkoinen heilauttaa kättään huolettomasti ja nauraa kuin nakkenakuttaja, kuulemma.
Kaikki on totta samaan aikaan, tavallaan.

Strobovalot johon katoat, se tuntuu ilmentävän yhtäkkiä koko elämää
kaikki on utuista, sirpaleista, katse hakee kiintopistettä, vakaata pintaa, yhteyttä,
jotakin mihin luottaa edes sen hetken. Että tämä tässä on yhä totta,
kaikki tämä epämääräinen strobovalojen keskellä kuroteltu hurmos
kun uppoan musiikkiin ja unohdan itseni.
Voimakkaita välähdyksiä eksyneen todellisuuden keskellä.
Hetken olen ehkä vahvasti ja pidättelemätön,
ehkä yliviivataan, näin: ehkä. 
Reteä hulabaloo pehmeässä rytmissä jonka tahtiin nauran holtittomana
hetkeä ennen kuin valkenee pää sohjoiselle ja kaaottiselle maailmalle(ni).

Mutta sen pienen hetken kaikki resonoi syvästi
vaikkei ihan ymmärrä mihin tämä kaikki minua vie.
Tanssin silmät kiinni hymyillen ja muistutan itseäni aina uudestaan
että tämä tässä on ihan yhtä totta kuin hetki ennen tätä valahtaessasi
ja olen päätynyt siihen ettei tarvitsekkaan ymmärtää mitään hemmetin kokonaiskuvaa.

 Kunhan kuulen hetken ja uskallan ottaa sen vastaan, se riittää.











maanantai 12. kesäkuuta 2017

Suoja


Hatarina ja vähän epätodellisina päivät kuluvat,
kurottelen kohti, etsin oikeita kysymyksiä. Että avautuisi uutta näkymää.
Kuljen hitain tunnustelevin askelein, lähtiessäni en useinkaan tiedä minne,
kävelen vain jotta olisi liike, kohti menemisen tunne, että jokin liikahtaisi, mennä eteenpäin.
Kunhan jonnekkin.
Kaikki tapahtuu kuin lasikuvun takana.
Sumu on suojani. Siitä on tullut sakeampaa. Silloin ei mikään pääse liian lähelle.
Olen alkanut ymmärtää miten tärkeä tarkoitus silläkin on.
Varjellakseen jotain sisälläni.
Kaikkihan tapahtuu ja syntyy meissä syystä,
ei pidä pyrkiä eliminoimaan turvasysteemejään.

Joskus kaikki on vaan ihan liikaa ja silloin pitää osata piiloutua, etäännyttää.
Toisilla on muurinsa, toisilla norsunluutorninsa ja kolmansilla sumunsa.
Neljänsillä jotain ihan muuta.

En enää koe pakkomielteistä tarvetta haastaa itseäni kokoajan,
välillä sitä on niin väsynyt kaikkeen
että haluaa vain sulkea kaiken ulkopuolelleen,
päässä tiltti, väistän katseet ja menen syvemmälle omaan suojaani.
Enkä halua ottaa vastaan mitään.

Yhdessä kesäyössä löydän itseni niinkuin ennen
pitkästä aikaa kirkkaana ja selvärajaisena,
empimätön voima, kärrynpyörä ja huuto hiljaisuuteen, jokin rikkoutuu jokin syntyy.
Rappukäytävässä pysähdyn kuuntelemaan hengitystäni
hämärässä nojaan seinään ja suljen silmäni, sisälläni on hiljaisuus, koskematon tila.
Ei kaikki ole rikki.
Palaan itseeni, tunnen tyhjyyden mutta samalla jotain muutakin
periksi antamisen synnyttämä rauha, jotakin voi lähteä kasvamaan juuri siitä tilasta,
kun lakkaa ryntäilemästä joka suuntaan pelossaan kohdata se kivulias kohta, kaikuva tila sisällään.
Uskalluksesta tutkia sitä tyhjyyttä.
Siinä on kasvualusta uudistumiselle.




Sinä kesäyönä mä olin kuitenkin hetken tässä enkä toisaalla.
Yhden kanssa ripustetaan riippumatto meren rantaan ja siinä ajattelen kaiken olevan hyvin,
että ehken tarvitsekkaan tämän enempää.
Että rakastaminen voi olla kivutontakin, vailla pelkoa,
vailla tarvetta suojautua.
Sä kerrot linnuista jotka lentää ohitsemme, mä kuuntelen,
on mukavaa vain kuunnella. Että miten erilaisia asioita kaikki tiedämmekkään.
Uteliaisuuteni herättää henkiin jotain, jokin palo tähän kaikkeen.
On niin paljon, niin paljon mitä en osaa kuvittellakkaan.
Niin paljon sellaista mikä ei ole vain heijastuspintaa itseensä havahtumiseen ja näkemiseen.
Olen väsynyt itseeni. Silloin on hyvä kääntää katse ulkopuolelleen.
Että on lintuja ja on koko maailma joka elää joka hetki ja voin oppia siltä kaikesta niin paljon.
Unohtaa samalla itseni.

Suurimman osan aikaa vain häilyvästi tässä ajassa, enempi jossain ajattomuudessa ja irrallisuudessa.
Yhteyden tunne pitää kiinni, ilman sitä kaikki on vain outoa ja hataraa.
Missä on jatkuvuus ja tunne siitä että kaikki kulkee kohti jotakin
sirpaleita, kaikki on niin sirpaleista ilman yhteyttä.
Kivusta on vaikeaa puhua
vaikeaa olla täysin rehellinen, olematta samaan aikaan jokseenkin pateettinen.
Viimeinen vuoden puolikas on pakottanut kohtaamaan kaiken vähän toisin.
Kivussa on aika pieni,
myöntää avuttomuutensa
uskaltaa sanoa ettei yksin ehkä pärjää.

Enkä ole enää se sama,
välillä kun katson peiliin, ihmettelen miten kauas olen ajelehtinut siitä joka joskus kuvittelin olevani.
Että miten vieras voi olla itselleen.






lauantai 15. huhtikuuta 2017

Trapetsia jäälautalla, rivien väleissä tyhjää, haikuja perääsi huudan








 Jotakin kasvukivuista itsetutkiskelun kentällä

sydän irveessä tässä sorvin ääressä kalpea valo skannaa lävitseni
jokin särähtää ohimennen
läpikuultavia yön tunteja joihin taas sumenen ja sulaudun. 
Kuplani on turvapaikka ja ojan penkka. 
Suden hetki ajoi taas kirjoittamaan kuten ennen, sanoja etsimään. Vaikka olen väsynyt niihinkin,
väsynyt toistoihin ja tunteiden ylivaltaan, 
ennalta-arvaamattomuus polarisoidussa todellisuudessani.
Olen väsynyt pelkäämään pienuutta, mutta yhtä lailla tavoittelemaan kasvua ja suurempaa.
Väsynyt hahmottelemaan kokonaiskuvaa 
sirpaleisten hetkien seasta missä kaikki on vain hetken varmaa
jatkumon sijaan. 
Kaikki on trapetsilla tanssimista hetkestä hetkeen. 

Missä on yhteys kaiken välillä? Mitä alleviivata punatussilla ikuisuuden pituisesta tajunnanvirrasta?Onko tarpeellista kurkotella kaiken aikaa kohti? 
Mikä merkitys on merkityksillä jotka olen luonut tarinoille jotka joskus elin?
Pelkään tyhjyyttä niin paljon. 

En jaksaisi hapuilla jokaisessa päivässä 
minuuteni häilyvässä hauraassa todellisuudessa.
Voisipa edes joskus kovettaa jotakin itsessään, 
tai pehmentää niin paljon että kaiken voisi muotoilla uuteen muotoon.
Haluaisin oppia suojelemaan itseäni ja samaan aikaan en haluaisi antaa pelon luoda raameja.
Kuka sisälläni puhuu, äänet sekoittuvat, puhuvat toistensa ohitse ja päälle, 
dialogia vai monologia, onko se yksi vai monta.






































(Neljä kuvaa yllä; rakas Tatiana Hoikkala)

Milloin menetin vakauteni tai mahdollisuuteni kasvaa sellaiseksi, mietin toisinaan.
Välillä tuntuu että balanssin kohtalo on kuin jäälautalla, jatkuvassa keikahtamisvaarassa,
ikuisesti tietoisena yksittäisten hetkien voimankin hauraudesta.

Yön tunnit ja pimeys tuntuvat toisin nykyään, 
tajusin sen hiljattain 
kuinka tänä päivänä ne heijastavat pikemminkin surua kuin elämisen janoa. 
Kun ennen yöt olivat aika jolloin todella tunsin eläväni.
Missä vaiheessa pohjavire muuttui?

Silti en osaa antaa periksi päiville
kun kaiketi pelkään aamuja vielä enemmän, 
heräämistä ja havahtumista. 

Mä muistan kuinka pienenä istuin keittiön jakkaralla ja tunsin kasvukivun. 
Kuinka tuijotin varpaan kärkiäni intensiivisesti ja odotin, koitin unohtaa säryn. 
Loputtomasti odotin ja kuuntelin aikaa joka tikitti seinällä.
Ajattelin että jos vain istun siinä hiljaa paikoillaan tarpeeksi kauan, 
voisin nähdä kuinka kärki vihdoin hipaisisi lattiaa. 
Että kuinka ihmeellinen tunne olisikaan nähdä 
kuinka itsessä jokin muuttuu silmien edessä.

Sitä hetkeä odotan vieläkin. 
Yhä olen se tyttö siinä kuvassa joka on jäänyt tarkkarajaisena mieleeni. 
Läpitunkeva mutta kaiketi vähän eksynyt katse silmissään
odottaen jotakin suurta tapahtuvaksi.




Sitä hetkeä kun tuntisi taas vakaamman pinnan,
jotakin enemmän kuin hetkellisyyden haikuja joihin tarrautua.

Hipaisu josta syntyy hiljakseen yhteys, juurtuminen, muutos, maatuminen, 
uusiutuminen. 
Voima, se palaa vielä. Se palaa aina lopulta.

Muistan myös kuinka mielessäni perustelin itselleni kivun tarkoituksen,
että kestän kyllä koska tiedän että vain siten voin kasvaa isoksi. Ja isoksi halusin kovasti tulla.
Olenkohan nyt sitten? 

Kasvaminen on kipua ja kurottelua, hortoilua ja umpikujia, sitähän se on aina. 
Sitä se oli jakkaralla odottaessa ja sitä se on nyt, tänä yönä tässä. Kun heijastukset ovat kaikkialla.
Henkinen kasvu vaatii joka päivä sen saman kärsivällisyyden ja tahdonvoiman,
ne samat sanat että kyllä mä kestän. Piru vie. 
Aina ajatuksissaan vielä seuraavalle lyhtypylväälle.
Ja vielä jonain päivänä katselen tätäkin kuvaa kaukaa tietäen että kaikki päättyi hyvin.

Että kaikki se mikä nyt ehkä ravistelee kaiken paikaltaan, 
pelko ja ne kuilut jotka huutavat sisälläni, 
että jokaisella tunteella on jotain tärkeää kerrottavanaan.
Että pitää uskaltaa kuulla ja olla vietävissä hetki, 
antaa tilaa. Tila, siinä on avain. 
Hiljentyä, vaipua. Antautua, purkautua.