maanantai 12. kesäkuuta 2017

Suoja


Hatarina ja vähän epätodellisina päivät kuluvat,
kurottelen kohti, etsin oikeita kysymyksiä. Että avautuisi uutta näkymää.
Kuljen hitain tunnustelevin askelein, lähtiessäni en useinkaan tiedä minne,
kävelen vain jotta olisi liike, kohti menemisen tunne, että jokin liikahtaisi, mennä eteenpäin.
Kunhan jonnekkin.
Kaikki tapahtuu kuin lasikuvun takana.
Sumu on suojani. Siitä on tullut sakeampaa. Silloin ei mikään pääse liian lähelle.
Olen alkanut ymmärtää miten tärkeä tarkoitus silläkin on.
Varjellakseen jotain sisälläni.
Kaikkihan tapahtuu ja syntyy meissä syystä,
ei pidä pyrkiä eliminoimaan turvasysteemejään.

Joskus kaikki on vaan ihan liikaa ja silloin pitää osata piiloutua, etäännyttää.
Toisilla on muurinsa, toisilla norsunluutorninsa ja kolmansilla sumunsa.
Neljänsillä jotain ihan muuta.

En enää koe pakkomielteistä tarvetta haastaa itseäni kokoajan,
välillä sitä on niin väsynyt kaikkeen
että haluaa vain sulkea kaiken ulkopuolelleen,
päässä tiltti, väistän katseet ja menen syvemmälle omaan suojaani.
Enkä halua ottaa vastaan mitään.

Yhdessä kesäyössä löydän itseni niinkuin ennen
pitkästä aikaa kirkkaana ja selvärajaisena,
empimätön voima, kärrynpyörä ja huuto hiljaisuuteen, jokin rikkoutuu jokin syntyy.
Rappukäytävässä pysähdyn kuuntelemaan hengitystäni
hämärässä nojaan seinään ja suljen silmäni, sisälläni on hiljaisuus, koskematon tila.
Ei kaikki ole rikki.
Palaan itseeni, tunnen tyhjyyden mutta samalla jotain muutakin
periksi antamisen synnyttämä rauha, jotakin voi lähteä kasvamaan juuri siitä tilasta,
kun lakkaa ryntäilemästä joka suuntaan pelossaan kohdata se kivulias kohta, kaikuva tila sisällään.
Uskalluksesta tutkia sitä tyhjyyttä.
Siinä on kasvualusta uudistumiselle.




Sinä kesäyönä mä olin kuitenkin hetken tässä enkä toisaalla.
Yhden kanssa ripustetaan riippumatto meren rantaan ja siinä ajattelen kaiken olevan hyvin,
että ehken tarvitsekkaan tämän enempää.
Että rakastaminen voi olla kivutontakin, vailla pelkoa,
vailla tarvetta suojautua.
Sä kerrot linnuista jotka lentää ohitsemme, mä kuuntelen,
on mukavaa vain kuunnella. Että miten erilaisia asioita kaikki tiedämmekkään.
Uteliaisuuteni herättää henkiin jotain, jokin palo tähän kaikkeen.
On niin paljon, niin paljon mitä en osaa kuvittellakkaan.
Niin paljon sellaista mikä ei ole vain heijastuspintaa itseensä havahtumiseen ja näkemiseen.
Olen väsynyt itseeni. Silloin on hyvä kääntää katse ulkopuolelleen.
Että on lintuja ja on koko maailma joka elää joka hetki ja voin oppia siltä kaikesta niin paljon.
Unohtaa samalla itseni.

Suurimman osan aikaa vain häilyvästi tässä ajassa, enempi jossain ajattomuudessa ja irrallisuudessa.
Yhteyden tunne pitää kiinni, ilman sitä kaikki on vain outoa ja hataraa.
Missä on jatkuvuus ja tunne siitä että kaikki kulkee kohti jotakin
sirpaleita, kaikki on niin sirpaleista ilman yhteyttä.
Kivusta on vaikeaa puhua
vaikeaa olla täysin rehellinen, olematta samaan aikaan jokseenkin pateettinen.
Viimeinen vuoden puolikas on pakottanut kohtaamaan kaiken vähän toisin.
Kivussa on aika pieni,
myöntää avuttomuutensa
uskaltaa sanoa ettei yksin ehkä pärjää.

Enkä ole enää se sama,
välillä kun katson peiliin, ihmettelen miten kauas olen ajelehtinut siitä joka joskus kuvittelin olevani.
Että miten vieras voi olla itselleen.






Ei kommentteja: