sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Uusia konsepteja








Kurottelen kohti, loputtomiin kohti.



Kuohunta, tyhjyys, pakahdus, tyhjyys, sirpaloituminen,
tyhjyys tyhjyys tyhjyys.
Täyttymys.
Tyhjyys.
Kaikkeus.
Aina niin yhtäkkiä jokin liikahtaa.
Kaiken aikaan jokin on virittymässä kohti jotakin, äärimmilleen. Sisin herkistyy.
Jännite syntyy ja se purkautuu. Välissä tyhjä tila, stilli.
Hengähdyksen omainen, periksi antaminen. Lepo. Hetki joka on painoton.
Loputon liike näiden kahden välillä jokaisessa päivässä.

Kaksoisvalotus sisälläni, olen häilyviä kuvia päällekkäin.
Oppinut hyväksymään olemassaoloni niin. Sumua ei tarvitse aina ratkaista.
Kenties se tulee olemaan aina osa kaikkea. Epätodellisuus ja hämmennys.
Kaikki on niin pirun sekavaa ja siistiä samaan aikaan.
Niin kivuliasta kasvua, ravisteleva elämä ja se vavahduttava kauneus jolle antautua.
Pyörryttävää. iItken miltein päivittäin ja silti voisin sanoa että kaiketi olen ihan onnellinen.
Voiko tätä kaikkea koskaan sisäistää, nähdä kokonaiskuvaa yksittäisten hetkien seasta?





Sinisävyisiä hetkiä, näitä pakahduttavia aamuja
kun on jossain syvällä ilman että on hajuakaan mikä se tila on minne aina eksyy,
tuntemattomuus
melankoliaan taittuva pohjavire kaikessa.
Olemassaolon paino ehkä ihan vain, ajattelen.

Tänään tanssin ajatuksissani hiljaa usvaisessa aamussa,
katse meressä kattojen yllä, muisto jostain,
kuiskaten ohimennen korvaasi laulun sanoja.
Stay open stay open
Nojaan sinuun, tipahdan siihen keveästi käsivarsille.
Täyttymys siellä sun täällä ja paino hälvenee.

Hetken olen ehkä kokonainen.








Tänään olen taas sen etäisyyden takana. Harsoinen mieleni juoksuhiekassa.
Otin itsestäni muutaman kuvan ja koitin kohdata itseni
niinkuin pyrin kohtaamaan muut linssin lävitse.
(On niin paljon helpompi olla takana, tarkkailijana,
olla se joka tutkii.)
Paljastaa ja paljastua, itselleni. Löytää takaisin.

Äärimmäinen keveys ja raskaus samanaikaisesti tässä harmaassa päivässä,
huokaan syvään ja tunnen kuinka jokin menee lävitseni. Merkitys.
En saa kiinni mikä, mutta tunnen sen painokkaan sekunnin.
Ja pysähdyn äkkiä kesken mattojen tamppaamisen. Kuin kuuntelemaan jotakin,
mitä tää hetki haluaa tehdä näkyväksi?
Hei maailma.
Eikä tapahdu mitään. Ei yhtään mitään. Kukaan ei vastaa.
Maailma on seisahtanut, lauantai on hiljainen. Mikään ei liikahda.
Mieli on äkkiä valkea, kuulas, kaikuva tila. Ilman että mitään tapahtui, jokin tapahtui.
Tuntuu kuin koko maailma resonoisi sisälläni.
Äkkiä niin lempeänä, hyväntahtoisena, vaivattomana.
Täyttyy hengityksellä,
nojaan seinään silmät kiinni valahdan levollisena vasten jäistä kiveä.
Äkkiä kaikki maailmat ovat vahvasti läsnä, aikakaudet heijastuksina kasvoilla ni nne,
kaikuvat syvällä, jokin palaa.

Kasvoja,
yhdet näen sieltä parvekkeelta Josefatin kukkulan puun juurella raitapaidassa.
Hän katsoo syvään, lempeä uhma silmissään ja laulaa
"Mun silmissä maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta.."
Hymyilen hetken sille kuvalle. Mikään siinä ei väistä. Tuntuu tärkeältä muistaa sinut juuri niin.
Toinen katsoo vessan peilistä, kattokassisen paidassa,
pesemme hampaita käsikynkässä ilmeillen, kaikki on niin tuttua ja rakasta, syvältä kumpuavaa.
Suukotan sinua korvan takaa hammastahna suussa, höhötystä,
neljä vuotta rakensimme rakkautta
(välillä ikävöin sinua niin vihlovan paljon.)

Jatkan tamppaamista ja tuntuu kuin olisin lähempänä jotakin.
Hetkellisyys, sen suuruus ja surullisuus. Pitkään istun siinä niin ja ajattelen sitä kaikkea.
On niin vaikeaa selittää itselleenkään asioiden kaikuja ja merkityksiä.












Huojuntaa,
loputtomasti sivupolkuja ja epäolennaisuuksia matkalla ytimeen
mihin oikein tähtään, kysyn itseltäni taas yhtenä päivänä selityksieni seasta. Nytkin.
Lopeta selittäminen, sanoo ääni päässäni. Katso. Tunne. Mee lävitse, antaudu.

Ensin on hauras kurotus toista kohti, se kysyvä katse tuntemattomuudessa,
jokin merkitys lähtee syntymään. Vai keksinkö sen jälkikäteen?
Tunti myöhemmin uhmakas katse alta kulmien,
kysyn kuka olet.
Olet keskellä huonetta.
Tarkennan sinuun. kuin linssi blurraan taustan.
Toisessa hetkessä pää eksyy syliin, varovasti tunnustellen asettua siihen ja sulkea silmät.
Silmät. Suojella itseään, ettei liian syvälle liian nopeaa. Suljen silmät. Katoan hetkeksi.
Se on ainoa tapa piiloutua kun ei osaa rakentaa muureja.
Viikko myöhemmin katse on pelottomampi ja kosketus vaivaton,
kaikki alkaa tapahtua ilman harkintaa,
ja kynnykset hälvenevät nopeaa.

Alan taas luottamaan, hiljakseen,
että kandee uskaltaa.
Kaikesta huolimatta.
Sitähän voi vaikka vaikuttua elämästä, löytää uusia maailmoja yhtäkkiä. Jos vain uskaltaa mennä kohti.

Ihmiset ovat niin kiehtovia tutkimusmatkoja.
Aina yhtä pelottavaa myös, jokainen voi saada toinen toisessaan aikaan niin paljon.
Mitä vain. Meissä on niin kamalasti valtaa, voimaa mullistaa toisen maailmaa.






Olen tajunnut että useimmiten olen joko hyvin syvästi läsnä tai hyvin syvästi sumussa.
En oikein handlaa välimaastoja, tasaista maaperää, en osaa seistä vakaana pitkään
olen niin loputtoman levoton äkkijyrkissä tunteissani.

Oothan sä nyt aika överi, sanoi yksi jäbä karkeloissa taannoin.
Humalani sekaan kadotin äänenpainon ja sävyn,
mutta se jäi mieleeni, ne sanat. Ja se katse.
Niin. Ja mitä?
Se oli vain välähdys joka tuli mieleeni. Se on jäänyt muhun kaikumaan, kristallisoiva hetki.
Välähdys joka liittyy olennaisesti kipuiluuni joka lopulta on johtanut hyväksymiseen.

Lakata pienentämästä itseään vain siksi että joku ei ehkä osaa ottaa vastaan.
Että jollekkin se kaikki on aina jotakin liikaa.

Halu piirtyä kokonaan, päästää irti ja ottaa vastaan. Kaiken. Uskaltaa kohdata, ihan kokonaan.
Koska kaikista kauneinta on sulautuminen, syvä uppoutuminen ihmisten välillä.
Olen niin väsynyt peleihin ja valtaan. Niin väsynyt pelkäämään.







Ei kommentteja: