sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Anelevan rakkauden painosta







Miten paljon elämä onkaan vain odottamista,
jonkin alkamista, käännekohtaa, janoa, kliimaksia, viimeisiä sanoja ja selityksiä, täyttymystä,
periksi antamista. Rakkautta.

Mä olen väsynyt tuntemaan itseni näin,
väsynyt siihen kuvaan jossa kurottelen ja kutistun anelevin käsivarsin janoavan rakkauden painosta
Kuinka valahdan siihen keskelle tanssilattiaa liian ison tunteen painosta
vaikka kuinka itselleni lupasin että tänään olen vahvana ja kohtaan tosiasiat silmästä silmään luhistumatta.
Kuvittelin mielessäni sen uhman, etäännytetyn itseni immuniteetin. Että mikään ei pääse sen läpi.
Sumu on suojani, mutta ei, immuniteettia ei pysty rakentamaan.
Sisälläni on aina jotain liian paljon. Olen tuntenut sen liian monta kertaa,
miten ihmiset alkavat lähelläni helposti läkähtyä,
Mutku-mantra
Eivät tunteeni vaadi muuta kuin sen että ei väisteteltäis.
Kaikki leviää, jatkuvasti rakoilen jostakin, paljastan enemmän kuin tahtoisin.
Silloinkin kun haluaisin vain pitää kaiken sisälläni löydän itseni hallitsemattomana,
rujona ja vähän liian inhimillisenä kaikkien niiden tuntemattomien katseiden edessä.
Maailmani on polarosoitunut tunteiden kaatopaikka jota en osaa enää järjestää.
Ja välillä se on vain harmaata blurria, syvää hiljaisuutta jossa mikään ei kosketa ytimestä saakka.
Stilli. Kaiken liikkeen keskiössä pysähtynyt kuva, kuin aikaikkuna. Viiveen takana.
Yhtenä iltana toinen sanoo sun ongelmas on se että elät omassa merkitysmaailmassas jota ei ole olemassa. Ei niitä merkityksiä todella ole, se sanoo.
 Ne sanat vihlovat, jäävät kaikumaan sisälleni.
Mitä muutakaan me ollaan kuin kasa tarinoita ja merkityksiä?
Osuu johonkin. Tuntuu että kaikki mitä olen rakentanut alkaa horjua, jokin lähtee purkautumaan,
hajaantumaan kuiluiksi tarkkailevan ja kokevan välillä. Mistä voin olla varma?
Alan kyseenalaistaa kaikkea, olenko vain keksinyt tämän kaiken?
Onko kaikki se mitä olen kuvitellut olevani vain liuta selityksiä jonka takana onkin vain---niin en edes tiedä mitä?


Heijastuksia yöbussin ikkunoissa, kasvoni; kysyvä katse, uhmakas katse, pelokas katse ja kolme eri ääntä. Siirtyilen mannerlaatalta toiselle ja hoen sä olet tässä, yhä tässä ja kaikki yhtä.

Kuitenkin pienin hetkin kaikki kirkastuu ja hetken voin nähdä selvärajaisena koko kuvan ja kaaren,
Tapahtumasarjat ja kommenttiraita
että kaikella kivullakin on siinä ollut selkeä tehtävä ja tarkoituksena,
raiteiden yllä istumme yhden maailman rakkaimman kanssa, ystävä kukkulan takaa
toteamme toisiimme nojaten kliimaksin, olemme sen äärellä juuri silloin
ajatuksessa
kuinka viime vuosi on ravistellut meistä jotain uutta henkiin ja että se kaikki on ollut hurjan suurta
merkityksellistä, meidän kasvulle.
Eikä mitään voisikaan ottaa pois. Kasvu on vaatinut kaiken juuri tällaisena.
Kaikki on äkisti kulminoituneena siinä, lepo. Lepo.
Näen miten asiat liittyvät toisiinsa, näen jatkumon yksittäisten sirpaleiden sijaan.
Huokaan syvään, henkäisen helpotuksen ja sinä sinisenä hetkenä mä olen empimätön ja varma,
kaikki menee lävitseni.
Hiljainen voima siinä miten siinä vain istumme ja katsomme toisiamme levollisina hymyillen.


Pelkään katseita jotka katsovat vinoon, katseita jotka eivät kohtaa, toisaalta katseita jotka kohtaavat,
katseita jotka näkevät lävitse,
katseita joiden edessä kätketty ei koskaan tule näkyväksi.
Katseita joiden edessä mitään ei voi halutessaankaan kätkeä.
Katseita joiden edessä ei tarvitsekkaan suojata itseään.
Katseita jotka saavat tuntemaan kummaa mystisyyttä, ikuista etäisyyttä, ikuista kurottelua.
Katseita joita ei koskaan tavoita.
Ivaa niissä katseissa joiden edessä tahtomattaan paljastuu,
niitä joiden vallan alle asettuu kyseenalaistamatta.

Yöllä ystävä merenrannassa sanoo
sulla on kyky tuntea ja rakastaa niin syvästi.

Mutta mitä silläkin tekee jos kaikki se on useimmiten lopulta liikaa?
Kaikki menee hukkaan. Haavoitun omasta uskalluksestani ja rakkaudestani.
Voiko olla melodramaattisempaa toteamusta, mutta juuri nyt tunnen sen kaiken niin voimakkaana että nämäkin sanat tässä rujossa hetkessä kello neljän yöstä.
Juuri nyt mä olen rehellisesti ehkä vähän eksynyt enkä jaksa pitää yllä mitään illuusioita horjumattomasta. Ei sellaista ole.




















maanantai 12. kesäkuuta 2017

Suoja


Hatarina ja vähän epätodellisina päivät kuluvat,
kurottelen kohti, etsin oikeita kysymyksiä. Että avautuisi uutta näkymää.
Kuljen hitain tunnustelevin askelein, lähtiessäni en useinkaan tiedä minne,
kävelen vain jotta olisi liike, kohti menemisen tunne, että jokin liikahtaisi, mennä eteenpäin.
Kunhan jonnekkin.
Kaikki tapahtuu kuin lasikuvun takana.
Sumu on suojani. Siitä on tullut sakeampaa. Silloin ei mikään pääse liian lähelle.
Olen alkanut ymmärtää miten tärkeä tarkoitus silläkin on.
Varjellakseen jotain sisälläni.
Kaikkihan tapahtuu ja syntyy meissä syystä,
ei pidä pyrkiä eliminoimaan turvasysteemejään.

Joskus kaikki on vaan ihan liikaa ja silloin pitää osata piiloutua, etäännyttää.
Toisilla on muurinsa, toisilla norsunluutorninsa ja kolmansilla sumunsa.
Neljänsillä jotain ihan muuta.

En enää koe pakkomielteistä tarvetta haastaa itseäni kokoajan,
välillä sitä on niin väsynyt kaikkeen
että haluaa vain sulkea kaiken ulkopuolelleen,
päässä tiltti, väistän katseet ja menen syvemmälle omaan suojaani.
Enkä halua ottaa vastaan mitään.

Yhdessä kesäyössä löydän itseni niinkuin ennen
pitkästä aikaa kirkkaana ja selvärajaisena,
empimätön voima, kärrynpyörä ja huuto hiljaisuuteen, jokin rikkoutuu jokin syntyy.
Rappukäytävässä pysähdyn kuuntelemaan hengitystäni
hämärässä nojaan seinään ja suljen silmäni, sisälläni on hiljaisuus, koskematon tila.
Ei kaikki ole rikki.
Palaan itseeni, tunnen tyhjyyden mutta samalla jotain muutakin
periksi antamisen synnyttämä rauha, jotakin voi lähteä kasvamaan juuri siitä tilasta,
kun lakkaa ryntäilemästä joka suuntaan pelossaan kohdata se kivulias kohta, kaikuva tila sisällään.
Uskalluksesta tutkia sitä tyhjyyttä.
Siinä on kasvualusta uudistumiselle.




Sinä kesäyönä mä olin kuitenkin hetken tässä enkä toisaalla.
Yhden kanssa ripustetaan riippumatto meren rantaan ja siinä ajattelen kaiken olevan hyvin,
että ehken tarvitsekkaan tämän enempää.
Että rakastaminen voi olla kivutontakin, vailla pelkoa,
vailla tarvetta suojautua.
Sä kerrot linnuista jotka lentää ohitsemme, mä kuuntelen,
on mukavaa vain kuunnella. Että miten erilaisia asioita kaikki tiedämmekkään.
Uteliaisuuteni herättää henkiin jotain, jokin palo tähän kaikkeen.
On niin paljon, niin paljon mitä en osaa kuvittellakkaan.
Niin paljon sellaista mikä ei ole vain heijastuspintaa itseensä havahtumiseen ja näkemiseen.
Olen väsynyt itseeni. Silloin on hyvä kääntää katse ulkopuolelleen.
Että on lintuja ja on koko maailma joka elää joka hetki ja voin oppia siltä kaikesta niin paljon.
Unohtaa samalla itseni.

Suurimman osan aikaa vain häilyvästi tässä ajassa, enempi jossain ajattomuudessa ja irrallisuudessa.
Yhteyden tunne pitää kiinni, ilman sitä kaikki on vain outoa ja hataraa.
Missä on jatkuvuus ja tunne siitä että kaikki kulkee kohti jotakin
sirpaleita, kaikki on niin sirpaleista ilman yhteyttä.
Kivusta on vaikeaa puhua
vaikeaa olla täysin rehellinen, olematta samaan aikaan jokseenkin pateettinen.
Viimeinen vuoden puolikas on pakottanut kohtaamaan kaiken vähän toisin.
Kivussa on aika pieni,
myöntää avuttomuutensa
uskaltaa sanoa ettei yksin ehkä pärjää.

Enkä ole enää se sama,
välillä kun katson peiliin, ihmettelen miten kauas olen ajelehtinut siitä joka joskus kuvittelin olevani.
Että miten vieras voi olla itselleen.






lauantai 15. huhtikuuta 2017

Trapetsia jäälautalla, rivien väleissä tyhjää, haikuja perääsi huudan








 Jotakin kasvukivuista itsetutkiskelun kentällä

sydän irveessä tässä sorvin ääressä kalpea valo skannaa lävitseni
jokin särähtää ohimennen
läpikuultavia yön tunteja joihin taas sumenen ja sulaudun. 
Kuplani on turvapaikka ja ojan penkka. 
Suden hetki ajoi taas kirjoittamaan kuten ennen, sanoja etsimään. Vaikka olen väsynyt niihinkin,
väsynyt toistoihin ja tunteiden ylivaltaan, 
ennalta-arvaamattomuus polarisoidussa todellisuudessani.
Olen väsynyt pelkäämään pienuutta, mutta yhtä lailla tavoittelemaan kasvua ja suurempaa.
Väsynyt hahmottelemaan kokonaiskuvaa 
sirpaleisten hetkien seasta missä kaikki on vain hetken varmaa
jatkumon sijaan. 
Kaikki on trapetsilla tanssimista hetkestä hetkeen. 

Missä on yhteys kaiken välillä? Mitä alleviivata punatussilla ikuisuuden pituisesta tajunnanvirrasta?Onko tarpeellista kurkotella kaiken aikaa kohti? 
Mikä merkitys on merkityksillä jotka olen luonut tarinoille jotka joskus elin?
Pelkään tyhjyyttä niin paljon. 

En jaksaisi hapuilla jokaisessa päivässä 
minuuteni häilyvässä hauraassa todellisuudessa.
Voisipa edes joskus kovettaa jotakin itsessään, 
tai pehmentää niin paljon että kaiken voisi muotoilla uuteen muotoon.
Haluaisin oppia suojelemaan itseäni ja samaan aikaan en haluaisi antaa pelon luoda raameja.
Kuka sisälläni puhuu, äänet sekoittuvat, puhuvat toistensa ohitse ja päälle, 
dialogia vai monologia, onko se yksi vai monta.






































(Neljä kuvaa yllä; rakas Tatiana Hoikkala)

Milloin menetin vakauteni tai mahdollisuuteni kasvaa sellaiseksi, mietin toisinaan.
Välillä tuntuu että balanssin kohtalo on kuin jäälautalla, jatkuvassa keikahtamisvaarassa,
ikuisesti tietoisena yksittäisten hetkien voimankin hauraudesta.

Yön tunnit ja pimeys tuntuvat toisin nykyään, 
tajusin sen hiljattain 
kuinka tänä päivänä ne heijastavat pikemminkin surua kuin elämisen janoa. 
Kun ennen yöt olivat aika jolloin todella tunsin eläväni.
Missä vaiheessa pohjavire muuttui?

Silti en osaa antaa periksi päiville
kun kaiketi pelkään aamuja vielä enemmän, 
heräämistä ja havahtumista. 

Mä muistan kuinka pienenä istuin keittiön jakkaralla ja tunsin kasvukivun. 
Kuinka tuijotin varpaan kärkiäni intensiivisesti ja odotin, koitin unohtaa säryn. 
Loputtomasti odotin ja kuuntelin aikaa joka tikitti seinällä.
Ajattelin että jos vain istun siinä hiljaa paikoillaan tarpeeksi kauan, 
voisin nähdä kuinka kärki vihdoin hipaisisi lattiaa. 
Että kuinka ihmeellinen tunne olisikaan nähdä 
kuinka itsessä jokin muuttuu silmien edessä.

Sitä hetkeä odotan vieläkin. 
Yhä olen se tyttö siinä kuvassa joka on jäänyt tarkkarajaisena mieleeni. 
Läpitunkeva mutta kaiketi vähän eksynyt katse silmissään
odottaen jotakin suurta tapahtuvaksi.




Sitä hetkeä kun tuntisi taas vakaamman pinnan,
jotakin enemmän kuin hetkellisyyden haikuja joihin tarrautua.

Hipaisu josta syntyy hiljakseen yhteys, juurtuminen, muutos, maatuminen, 
uusiutuminen. 
Voima, se palaa vielä. Se palaa aina lopulta.

Muistan myös kuinka mielessäni perustelin itselleni kivun tarkoituksen,
että kestän kyllä koska tiedän että vain siten voin kasvaa isoksi. Ja isoksi halusin kovasti tulla.
Olenkohan nyt sitten? 

Kasvaminen on kipua ja kurottelua, hortoilua ja umpikujia, sitähän se on aina. 
Sitä se oli jakkaralla odottaessa ja sitä se on nyt, tänä yönä tässä. Kun heijastukset ovat kaikkialla.
Henkinen kasvu vaatii joka päivä sen saman kärsivällisyyden ja tahdonvoiman,
ne samat sanat että kyllä mä kestän. Piru vie. 
Aina ajatuksissaan vielä seuraavalle lyhtypylväälle.
Ja vielä jonain päivänä katselen tätäkin kuvaa kaukaa tietäen että kaikki päättyi hyvin.

Että kaikki se mikä nyt ehkä ravistelee kaiken paikaltaan, 
pelko ja ne kuilut jotka huutavat sisälläni, 
että jokaisella tunteella on jotain tärkeää kerrottavanaan.
Että pitää uskaltaa kuulla ja olla vietävissä hetki, 
antaa tilaa. Tila, siinä on avain. 
Hiljentyä, vaipua. Antautua, purkautua.






sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Uusia konsepteja








Kurottelen kohti, loputtomiin kohti.



Kuohunta, tyhjyys, pakahdus, tyhjyys, sirpaloituminen,
tyhjyys tyhjyys tyhjyys.
Täyttymys.
Tyhjyys.
Kaikkeus.
Aina niin yhtäkkiä jokin liikahtaa.
Kaiken aikaan jokin on virittymässä kohti jotakin, äärimmilleen. Sisin herkistyy.
Jännite syntyy ja se purkautuu. Välissä tyhjä tila, stilli.
Hengähdyksen omainen, periksi antaminen. Lepo. Hetki joka on painoton.
Loputon liike näiden kahden välillä jokaisessa päivässä.

Kaksoisvalotus sisälläni, olen häilyviä kuvia päällekkäin.
Oppinut hyväksymään olemassaoloni niin. Sumua ei tarvitse aina ratkaista.
Kenties se tulee olemaan aina osa kaikkea. Epätodellisuus ja hämmennys.
Kaikki on niin pirun sekavaa ja siistiä samaan aikaan.
Niin kivuliasta kasvua, ravisteleva elämä ja se vavahduttava kauneus jolle antautua.
Pyörryttävää. iItken miltein päivittäin ja silti voisin sanoa että kaiketi olen ihan onnellinen.
Voiko tätä kaikkea koskaan sisäistää, nähdä kokonaiskuvaa yksittäisten hetkien seasta?





Sinisävyisiä hetkiä, näitä pakahduttavia aamuja
kun on jossain syvällä ilman että on hajuakaan mikä se tila on minne aina eksyy,
tuntemattomuus
melankoliaan taittuva pohjavire kaikessa.
Olemassaolon paino ehkä ihan vain, ajattelen.

Tänään tanssin ajatuksissani hiljaa usvaisessa aamussa,
katse meressä kattojen yllä, muisto jostain,
kuiskaten ohimennen korvaasi laulun sanoja.
Stay open stay open
Nojaan sinuun, tipahdan siihen keveästi käsivarsille.
Täyttymys siellä sun täällä ja paino hälvenee.

Hetken olen ehkä kokonainen.








Tänään olen taas sen etäisyyden takana. Harsoinen mieleni juoksuhiekassa.
Otin itsestäni muutaman kuvan ja koitin kohdata itseni
niinkuin pyrin kohtaamaan muut linssin lävitse.
(On niin paljon helpompi olla takana, tarkkailijana,
olla se joka tutkii.)
Paljastaa ja paljastua, itselleni. Löytää takaisin.

Äärimmäinen keveys ja raskaus samanaikaisesti tässä harmaassa päivässä,
huokaan syvään ja tunnen kuinka jokin menee lävitseni. Merkitys.
En saa kiinni mikä, mutta tunnen sen painokkaan sekunnin.
Ja pysähdyn äkkiä kesken mattojen tamppaamisen. Kuin kuuntelemaan jotakin,
mitä tää hetki haluaa tehdä näkyväksi?
Hei maailma.
Eikä tapahdu mitään. Ei yhtään mitään. Kukaan ei vastaa.
Maailma on seisahtanut, lauantai on hiljainen. Mikään ei liikahda.
Mieli on äkkiä valkea, kuulas, kaikuva tila. Ilman että mitään tapahtui, jokin tapahtui.
Tuntuu kuin koko maailma resonoisi sisälläni.
Äkkiä niin lempeänä, hyväntahtoisena, vaivattomana.
Täyttyy hengityksellä,
nojaan seinään silmät kiinni valahdan levollisena vasten jäistä kiveä.
Äkkiä kaikki maailmat ovat vahvasti läsnä, aikakaudet heijastuksina kasvoilla ni nne,
kaikuvat syvällä, jokin palaa.

Kasvoja,
yhdet näen sieltä parvekkeelta Josefatin kukkulan puun juurella raitapaidassa.
Hän katsoo syvään, lempeä uhma silmissään ja laulaa
"Mun silmissä maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta.."
Hymyilen hetken sille kuvalle. Mikään siinä ei väistä. Tuntuu tärkeältä muistaa sinut juuri niin.
Toinen katsoo vessan peilistä, kattokassisen paidassa,
pesemme hampaita käsikynkässä ilmeillen, kaikki on niin tuttua ja rakasta, syvältä kumpuavaa.
Suukotan sinua korvan takaa hammastahna suussa, höhötystä,
neljä vuotta rakensimme rakkautta
(välillä ikävöin sinua niin vihlovan paljon.)

Jatkan tamppaamista ja tuntuu kuin olisin lähempänä jotakin.
Hetkellisyys, sen suuruus ja surullisuus. Pitkään istun siinä niin ja ajattelen sitä kaikkea.
On niin vaikeaa selittää itselleenkään asioiden kaikuja ja merkityksiä.












Huojuntaa,
loputtomasti sivupolkuja ja epäolennaisuuksia matkalla ytimeen
mihin oikein tähtään, kysyn itseltäni taas yhtenä päivänä selityksieni seasta. Nytkin.
Lopeta selittäminen, sanoo ääni päässäni. Katso. Tunne. Mee lävitse, antaudu.

Ensin on hauras kurotus toista kohti, se kysyvä katse tuntemattomuudessa,
jokin merkitys lähtee syntymään. Vai keksinkö sen jälkikäteen?
Tunti myöhemmin uhmakas katse alta kulmien,
kysyn kuka olet.
Olet keskellä huonetta.
Tarkennan sinuun. kuin linssi blurraan taustan.
Toisessa hetkessä pää eksyy syliin, varovasti tunnustellen asettua siihen ja sulkea silmät.
Silmät. Suojella itseään, ettei liian syvälle liian nopeaa. Suljen silmät. Katoan hetkeksi.
Se on ainoa tapa piiloutua kun ei osaa rakentaa muureja.
Viikko myöhemmin katse on pelottomampi ja kosketus vaivaton,
kaikki alkaa tapahtua ilman harkintaa,
ja kynnykset hälvenevät nopeaa.

Alan taas luottamaan, hiljakseen,
että kandee uskaltaa.
Kaikesta huolimatta.
Sitähän voi vaikka vaikuttua elämästä, löytää uusia maailmoja yhtäkkiä. Jos vain uskaltaa mennä kohti.

Ihmiset ovat niin kiehtovia tutkimusmatkoja.
Aina yhtä pelottavaa myös, jokainen voi saada toinen toisessaan aikaan niin paljon.
Mitä vain. Meissä on niin kamalasti valtaa, voimaa mullistaa toisen maailmaa.






Olen tajunnut että useimmiten olen joko hyvin syvästi läsnä tai hyvin syvästi sumussa.
En oikein handlaa välimaastoja, tasaista maaperää, en osaa seistä vakaana pitkään
olen niin loputtoman levoton äkkijyrkissä tunteissani.

Oothan sä nyt aika överi, sanoi yksi jäbä karkeloissa taannoin.
Humalani sekaan kadotin äänenpainon ja sävyn,
mutta se jäi mieleeni, ne sanat. Ja se katse.
Niin. Ja mitä?
Se oli vain välähdys joka tuli mieleeni. Se on jäänyt muhun kaikumaan, kristallisoiva hetki.
Välähdys joka liittyy olennaisesti kipuiluuni joka lopulta on johtanut hyväksymiseen.

Lakata pienentämästä itseään vain siksi että joku ei ehkä osaa ottaa vastaan.
Että jollekkin se kaikki on aina jotakin liikaa.

Halu piirtyä kokonaan, päästää irti ja ottaa vastaan. Kaiken. Uskaltaa kohdata, ihan kokonaan.
Koska kaikista kauneinta on sulautuminen, syvä uppoutuminen ihmisten välillä.
Olen niin väsynyt peleihin ja valtaan. Niin väsynyt pelkäämään.