maanantai 12. kesäkuuta 2017

Suoja


Hatarina ja vähän epätodellisina päivät kuluvat,
kurottelen kohti, etsin oikeita kysymyksiä. Että avautuisi uutta näkymää.
Kuljen hitain tunnustelevin askelein, lähtiessäni en useinkaan tiedä minne,
kävelen vain jotta olisi liike, kohti menemisen tunne, että jokin liikahtaisi, mennä eteenpäin.
Kunhan jonnekkin.

Kaikki tapahtuu kuin lasikuvun takana.
Sumu on suojani. Siitä on tullut sakeampaa. Silloin ei mikään pääse liian lähelle kun se kietoo minut etäännyttävään huokoisuuteensa.
Olen alkanut ymmärtää miten tärkeä tarkoitus silläkin on.

Varjellakseen jotain sisälläni.

Kaikkihan tapahtuu ja syntyy meissä syystä.
Ei pidä pyrkiä eliminoimaan turvasysteemejään liian väkivaltaisesti yli runnoen.

Joskus kaikki on vaan ihan liikaa ja silloin pitää osata piiloutua, etäännyttää.
Joskus se on pohjimmiltaan suojautumista itseltään.
Toisilla on muurinsa, toisilla norsunluutorninsa ja kolmansilla sumunsa.
Neljänsillä jotain ihan muuta, hyökkäys ja väistöliike.

En enää koe pakkomielteistä tarvetta haastaa itseäni kokoajan,
välillä sitä on niin väsynyt kaikkeen
että haluaa vain sulkea kaiken ulkopuolelleen,
päässäni tiltti, väistän katseet ja menen yhä syvemmälle omaan suojaani, sakeuteen jossa minä-kokemus katoaa.
Enkä halua ottaa vastaan mitään.

Yhdessä kesäyössä löydän itseni niinkuin ennen
pitkästä aikaa kirkkaana ja selvärajaisena,
empimätön voima, kärrynpyörä ja huuto hiljaisuuteen, 
Ja juuri siinä kuvassa elähdyn kun
jokin rikkoutuu jokin syntyy.

Yön rappukäytävässä pysähdyn kuuntelemaan hengitystäni
hämärässä nojaan seinään ja suljen silmäni, sisälläni on hiljaisuus, koskematon tila.
Ei kaikki ole rikki. 
Kuuntelen itseäni siinä, hengitystä joka kulkee lävitseni elävänä virtana ja voimana.

Palaan itseeni, 

tunnen valtavan tyhjyyden mutta samalla jotain muutakin

periksi antamisen synnyttämä rauha, jotakin voi lähteä kasvamaan juuri siitä tilasta,
kun lakkaa ryntäilemästä joka suuntaan pelossaan kohdata se kivulias kohta, kaikuva tila sisällään, tipahduksen hetki.
Uskalluksesta tutkia sitä tyhjyyttä voi lähteä kohti avaruutta.
Siinä on kasvualusta uudistumiselle.
Siinä yön hetkessä päätän hiljentyä sen äärelle.





Yhden kanssa ripustetaan riippumatto meren rantaan ja siinä ajattelen kaiken olevan hyvin,
että ehken tarvitsekkaan tämän enempää.
Että rakastaminen voi olla kivutontakin, vailla pelkoa,
vailla tarvetta suojautua.

Sä kerrot linnuista jotka lentää ohitsemme, mä kuuntelen hiljaa ja hartaasti,
on mukavaa vain kuunnella. Että miten erilaisia asioita kaikki tiedämmekkään.
Tuntuu, että haluaisin vain uppoutua siihen maailmaasi ja sen viisauteen.
Uteliaisuuteni herättää henkiin jotain, jokin palo tähän kaikkeen.
On niin paljon, niin paljon mitä en osaa kuvittellakkaan, ajattelen.
Niin paljon sellaista mikä ei ole vain heijastuspintaa itseensä havahtumiseen ja näkemiseen.

Olen väsynyt itseeni ja silloin on hyvä kääntää katse ulkopuolelleen.
Että on lintuja ja on koko maailma joka elää joka hetki ja voin oppia siltä kaikesta niin paljon.
Unohtaa samalla itseni. Haluan elää ihmettelystä, avautua pois päin itsestäni kaikkea sitä kohti.

Kun suurimman osan aikaa on vain häilyvästi tässä ajassa, enempi jossain ajattomuudessa ja irrallisuudessa alkaa olemassaolo tuntua ahtaalta ja nuhjuiselta.

Yhteyden tunne pitää kiinni, ilman sitä kaikki on vain outoa ja hataraa.
Missä on jatkuvuus ja tunne siitä että kaikki kulkee kohti jotakin
sirpaleita, kaikki on niin sirpaleista ilman yhteyttä.
Kivusta on vaikeaa puhua
vaikeaa olla täysin rehellinen, olematta samaan aikaan jokseenkin pateettinen.
Viimeinen vuoden puolikas on pakottanut kohtaamaan kaiken vähän toisin.
Kivussa on aika pieni,
myöntää avuttomuutensa
uskaltaa sanoa ettei yksin ehkä pärjää.

Enkä ole enää se sama,
välillä kun katson peiliin, ihmettelen miten kauas olen ajelehtinut siitä joka joskus kuvittelin olevani.
Että miten vieras voi olla itselleen.






lauantai 15. huhtikuuta 2017

Trapetsia jäälautalla, rivien väleissä tyhjää, haikuja perääsi huudan









 Jotakin kasvukivuista itsetutkiskelun kentällä

sydän irveessä tässä sorvin ääressä kalpea valo skannaa lävitseni
jokin särähtää ohimennen
läpikuultavia yön tunteja joihin taas sumenen ja sulaudun. 
Kuplani on turvapaikka ja ojan penkka. 
Suden hetki ajoi taas kirjoittamaan kuten ennen, sanoja etsimään. Vaikka olen väsynyt niihinkin,
väsynyt toistoihin ja tunteiden ylivaltaan, 
ennalta-arvaamattomuus polarisoidussa todellisuudessani.
Olen väsynyt pelkäämään pienuutta, mutta yhtä lailla tavoittelemaan kasvua ja suurempaa.
Väsynyt hahmottelemaan kokonaiskuvaa 
sirpaleisten hetkien seasta missä kaikki on vain hetken varmaa
jatkumon sijaan. 

Kaikki on ontuvaa trapetsilla tanssimista hetkestä hetkeen. 

Missä on yhteys kaiken välillä? Mitä alleviivata punatussilla ikuisuuden pituisesta tajunnanvirrastani?Onko tarpeellista kurkotella kaiken aikaa kohti ja kasvuun vai saisko olla luvan kanssa suojiensa kätkössä horrostelemassa? 
Mikä merkitys on merkityksillä jotka olen luonut tarinoille jotka joskus elin? Olenko liian kiinni niissä vai liian irrallaan niiden ytimestä jonka kuullessani voisin viimein levähtää ja lakata pyörimästä vimmaisena?
Pelkään tyhjyyttä niin paljon. 

Pelkään eksyväni yhä syvemmälle itseeni etsiessäni kiintopistettä, tuntematta siltikään yhteyttä ja turvaa, jota sieltä niin etsin. 

En jaksaisi hapuilla jokaisessa päivässä 
minuuteni häilyvässä hauraassa todellisuudessa.

Voisipa edes joskus kovettaa jotakin itsessään, 
tai pehmentää niin paljon että kaiken voisi muotoilla uuteen muotoon.
Haluaisin oppia suojelemaan itseäni ja samaan aikaan en haluaisi antaa pelon luoda raameja, 
eristäen yhteydestä.

Kuka sisälläni puhuu, äänet sekoittuvat, puhuvat toistensa ohitse ja päälle, 
dialogia vai monologia, onko se yksi vai monta. Kaikki tämä epäintegroituneisuus ajaa loputtomaan hämmennyksen avaruuteen.






































(Neljä kuvaa yllä; rakas Tatiana Hoikkala)

Milloin menetin vakauteni tai mahdollisuuteni kasvaa sellaiseksi, mietin toisinaan.
Välillä tuntuu että balanssin kohtalo on kuin jäälautalla huojumista, 
jatkuvassa keikahtamisvaarassa,
ikuisesti tietoisena yksittäisten hetkien voimankin hauraudesta. Tuntuu ettei voi nojata itsessään oikein mihinkään jos pelkää valahtamista näin.

Yön tunnit ja pimeys tuntuvat toisin nykyään, 
tajusin sen hiljattain 
kuinka tänä päivänä ne heijastavat pikemminkin surua kuin elämisen janoa. 
Kun ennen yöt olivat aika jolloin todella tunsin eläväni.
Missä vaiheessa pohjavire muuttui?

Silti en osaa antaa periksi päiville
kun kaiketi pelkään aamuja vielä enemmän, 
heräämistä ja havahtumista. 

Mä muistan kuinka pienenä istuin keittiön jakkaralla ja tunsin kasvukivun. 
Kuinka tuijotin varpaan kärkiäni intensiivisesti ja odotin, koitin unohtaa säryn. 
Loputtomasti odotin ja kuuntelin aikaa joka tikitti seinällä.
Ajattelin että jos vain istun siinä hiljaa paikoillaan tarpeeksi kauan, 
voisin nähdä kuinka kärki vihdoin hipaisisi lattiaa ja sitten kasvu oikeuttasi kivun. 
Että kuinka ihmeellinen tunne olisikaan nähdä 
kuinka itsessä jokin muuttuu silmien edessä.

Sitä hetkeä odotan vieläkin. 
Yhä olen se tyttö siinä kuvassa joka on jäänyt tarkkarajaisena mieleeni. 
Läpitunkeva mutta kaiketi vähän eksynyt katse silmissään
odottaen jotakin suurta tapahtuvaksi.




Sitä hetkeä kun tuntisi taas vakaamman pinnan,
jotakin enemmän kuin hetkellisyyden haikuja joihin tarrautua.

Hipaisu josta syntyy hiljakseen yhteys, juurtuminen, muutos, maatuminen, 
uusiutuminen. 
Voima, se palaa vielä. Se palaa aina lopulta.

Muistan myös kuinka mielessäni perustelin itselleni kivun tarkoituksen,
että kestän kyllä koska tiedän että vain siten voin kasvaa isoksi. Ja isoksi halusin kovasti tulla.
Olenkohan nyt sitten? 

Kasvaminen on kipua ja kurottelua, hortoilua ja umpikujia, sitähän se on aina. 
Sitä se oli jakkaralla odottaessa ja sitä se on nyt, tänä yönä tässä. Kun heijastukset ovat kaikkialla.
Henkinen kasvu vaatii joka päivä sen saman kärsivällisyyden ja tahdonvoiman,
ne samat sanat että kyllä mä kestän. Piru vie. 
Aina ajatuksissaan vielä seuraavalle lyhtypylväälle.
Ja vielä jonain päivänä katselen tätäkin kuvaa kaukaa tietäen että kaikki päättyi hyvin.

Että kaikki se mikä nyt ehkä ravistelee kaiken paikaltaan, 
pelko ja ne kuilut jotka huutavat sisälläni, 
että jokaisella tunteella on jotain tärkeää kerrottavanaan.
Että pitää uskaltaa kuulla ja olla vietävissä hetki, 
antaa tilaa. Tila, siinä on avain. 
Hiljentyä, vaipua. Antautua, purkautua, päästäkseni ytimeen ja viimein vakaammalle pinnalle.






sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Uusia konsepteja










Kurottelen kohti, loputtomiin kohti.



Kuohunta, tyhjyys, pakahdus, tyhjyys, sirpaloituminen,
tyhjyys tyhjyys tyhjyys.
Täyttymys.
Tyhjyys.
Kaikkeus.
Aina niin yhtäkkiä jokin liikahtaa.
Kaiken aikaan jokin on virittymässä kohti jotakin, äärimmilleen. Sisin herkistyy.
Jännite syntyy ja se purkautuu. Välissä tyhjä tila, stilli.
Hengähdyksen omainen, periksi antaminen. Lepo. Hetki joka on painoton.
Loputon liike näiden kahden välillä jokaisessa päivässä.

Kaksoisvalotus sisälläni, olen häilyviä kuvia päällekkäin.
Oppinut hyväksymään olemassaoloni niin. Sumua ei tarvitse aina ratkaista.
Kenties se tulee olemaan aina osa kaikkea. Epätodellisuus ja hämmennys.
Kaikki on niin pirun sekavaa ja siistiä samaan aikaan.
Niin kivuliasta kasvua, ravisteleva elämä ja se vavahduttava kauneus jolle antautua.
Pyörryttävää. iItken miltein päivittäin ja silti voisin sanoa että kaiketi olen ihan onnellinen.
Voiko tätä kaikkea koskaan sisäistää, nähdä kokonaiskuvaa yksittäisten hetkien seasta?





Sinisävyisiä hetkiä, näitä pakahduttavia aamuja
kun on jossain syvällä ilman että on hajuakaan mikä se tila on minne aina eksyy,
tuntemattomuus
melankoliaan taittuva pohjavire kaikessa.
Olemassaolon paino ehkä ihan vain, ajattelen.

Tänään tanssin ajatuksissani hiljaa usvaisessa aamussa,
katse meressä kattojen yllä, muisto jostain,
kuiskaten ohimennen korvaasi laulun sanoja.
Stay open stay open
Nojaan sinuun, tipahdan siihen keveästi käsivarsille.
Täyttymys siellä sun täällä ja paino hälvenee.

Hetken olen ehkä kokonainen.








Tänään olen taas sen etäisyyden takana. Harsoinen mieleni juoksuhiekassa.
Otin itsestäni muutaman kuvan ja koitin kohdata itseni
niinkuin pyrin kohtaamaan muut linssin lävitse.
(On niin paljon helpompi olla takana, tarkkailijana,
olla se joka tutkii.)
Paljastaa ja paljastua, itselleni. Löytää takaisin.

Äärimmäinen keveys ja raskaus samanaikaisesti tässä harmaassa päivässä,
huokaan syvään ja tunnen kuinka jokin menee lävitseni. Merkitys.
En saa kiinni mikä, mutta tunnen sen painokkaan sekunnin.
Ja pysähdyn äkkiä kesken mattojen tamppaamisen. Kuin kuuntelemaan jotakin,
mitä tää hetki haluaa tehdä näkyväksi?
Hei maailma.
Eikä tapahdu mitään. Ei yhtään mitään. Kukaan ei vastaa.
Maailma on seisahtanut, lauantai on hiljainen. Mikään ei liikahda.
Mieli on äkkiä valkea, kuulas, kaikuva tila. Ilman että mitään tapahtui, jokin tapahtui.
Tuntuu kuin koko maailma resonoisi sisälläni.
Äkkiä niin lempeänä, hyväntahtoisena, vaivattomana.
Täyttyy hengityksellä,
nojaan seinään silmät kiinni valahdan levollisena vasten jäistä kiveä.
Äkkiä kaikki maailmat ovat vahvasti läsnä, aikakaudet heijastuksina kasvoilla ni nne,
kaikuvat syvällä, jokin palaa.

Kasvoja,
yhdet näen sieltä parvekkeelta Josefatin kukkulan puun juurella raitapaidassa.
Hän katsoo syvään, lempeä uhma silmissään ja laulaa
"Mun silmissä maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta.."
Hymyilen hetken sille kuvalle. Mikään siinä ei väistä. Tuntuu tärkeältä muistaa sinut juuri niin.
Toinen katsoo vessan peilistä, kattokassisen paidassa,
pesemme hampaita käsikynkässä ilmeillen, kaikki on niin tuttua ja rakasta, syvältä kumpuavaa.
Suukotan sinua korvan takaa hammastahna suussa, höhötystä,
neljä vuotta rakensimme rakkautta
(välillä ikävöin sinua niin vihlovan paljon.)

Jatkan tamppaamista ja tuntuu kuin olisin lähempänä jotakin.
Hetkellisyys, sen suuruus ja surullisuus. Pitkään istun siinä niin ja ajattelen sitä kaikkea.
On niin vaikeaa selittää itselleenkään asioiden kaikuja ja merkityksiä.












Huojuntaa,
loputtomasti sivupolkuja ja epäolennaisuuksia matkalla ytimeen
mihin oikein tähtään, kysyn itseltäni taas yhtenä päivänä selityksieni seasta. Nytkin.
Lopeta selittäminen, sanoo ääni päässäni. Katso. Tunne. Mee lävitse, antaudu.

Ensin on hauras kurotus toista kohti, se kysyvä katse tuntemattomuudessa,
jokin merkitys lähtee syntymään. Vai keksinkö sen jälkikäteen?
Tunti myöhemmin uhmakas katse alta kulmien,
kysyn kuka olet.
Olet keskellä huonetta.
Tarkennan sinuun. kuin linssi blurraan taustan.
Toisessa hetkessä pää eksyy syliin, varovasti tunnustellen asettua siihen ja sulkea silmät.
Silmät. Suojella itseään, ettei liian syvälle liian nopeaa. Suljen silmät. Katoan hetkeksi.
Se on ainoa tapa piiloutua kun ei osaa rakentaa muureja.
Viikko myöhemmin katse on pelottomampi ja kosketus vaivaton,
kaikki alkaa tapahtua ilman harkintaa,
ja kynnykset hälvenevät nopeaa.

Alan taas luottamaan, hiljakseen,
että kandee uskaltaa.
Kaikesta huolimatta.
Sitähän voi vaikka vaikuttua elämästä, löytää uusia maailmoja yhtäkkiä. Jos vain uskaltaa mennä kohti.

Ihmiset ovat niin kiehtovia tutkimusmatkoja.
Aina yhtä pelottavaa myös, jokainen voi saada toinen toisessaan aikaan niin paljon.
Mitä vain. Meissä on niin kamalasti valtaa, voimaa mullistaa toisen maailmaa.






Olen tajunnut että useimmiten olen joko hyvin syvästi läsnä tai hyvin syvästi sumussa.
En oikein handlaa välimaastoja, tasaista maaperää, en osaa seistä vakaana pitkään
olen niin loputtoman levoton äkkijyrkissä tunteissani.

Oothan sä nyt aika överi, sanoi yksi jäbä karkeloissa taannoin.
Humalani sekaan kadotin äänenpainon ja sävyn,
mutta se jäi mieleeni, ne sanat. Ja se katse.
Niin. Ja mitä siitä?
Se oli vain välähdys joka tuli mieleeni. Se on jäänyt muhun kaikumaan, kristallisoiva hetki.
Välähdys joka liittyy olennaisesti kipuiluuni joka lopulta on johtanut hyväksymiseen.

Lakata pienentämästä itseään vain siksi että joku ei ehkä osaa ottaa vastaan.
Että jollekkin se kaikki on aina jotakin liikaa.

Sisälläni on alkanut kytemään yhä vahvemmin halu piirtyä kokonaan, päästää irti ja ottaa vastaan. Kaiken. Uskaltaa kohdata, ihan kokonaan.

Koska kaikista kauneinta on sulautuminen, syvä uppoutumisen kokemus ihmisten välillä mihin yhteys voi viedä antautumisen kautta.
Olen niin väsynyt peleihin ja valtaan. Niin väsynyt pelkäämään.