lauantai 10. joulukuuta 2016

Siirtymiä




"Elämähän on yksi iso toisaalta. Ihan ihme settiä tää kaikki",
nauran perjantaina punaviinihuuruissani  
tälle ventovieraalle joka istahtaa viereeni,
hänelle joka varoittamatta rikkoo kuplani.
Nimet unohtuvat helposti, koska ne on niitä ensimmäisiä sanoja joissa ei ole vielä ihan läsnä
hätkähdyksessään, siirtymätilassa omasta tilasta yhteiseen.
Mutta keskustelut muistan useinkin sanasta sanaan, tarinat joita ihmiset kertovat,
sympaattiset sivupolut jolle eksyvät, inhimillisyyden haparoiva henkäys kaiken seassa
, ylijäämä, laitamat.

Lataus jää muhun aina pitkäksi aikaa, kaikki ne moniulotteiset lataukset eri ihmisten välissä.
Sävyt ja häivähdykset, jokainen värähdys kasvoilla joka paljastaa jotakin sanojen takaa tai lävitse.
Kaikki jää elämään jollain tapaa, jopa kuvitellussa unohduksessa.
Jään miettimään pitkään merkityksiä jotka ovat läsnä, mutta eivät puheessa.
Silti siinä, kaikessa mitä olet. Kaikessa mitä olen.

Että mikä on se jokin mitä sinä tai hän, pidättelee kaiken sen härväämisen ja sanojen taakse,
kaiken ydin kaiken takana? Onko sellaista?
Enkä käännä katsettani, älä käännä sinäkään,
haastetaan toisiamme puhkomaan kaikki ylimääräiset kerrokset, ilmatila välistämme,
paljastumaan.

Terapeuttini sanoi erään istuntomme päätteeksi että mitä jos onkin niin että tavoittelen jotakin sellaista mielentilaa, balanssia, mitä en koskaan voi löytää. 
Ehkä niin onkin. 
Mutta ensin pitää etsiä, että voin olla varma.



Joskus on niin helppo puhua, mitä vain mieleen sattuu, kelle vain,
suodattamatta mielenvirtaa. Päästää irti, unohtaa pelätä ja pidätellä. Virrata, olla toisen virtaa, hukkua toiseen,
päästää lähelle ja antaa varovaisuuden sulaa.
Ja sen hetken kaikki vain on. Me vain olemme 
eikä tarvitse selittää mitään. 

Kun toisena hetkenä ei uskalla katsoa edes silmiin läheisimpiään.
Vääntelehdin ja väistelen, vaikka he tietävät jo kaiken, näkevät kaiken lävitse. Niinkuin minä heidän.
Yhdessä läpi kahlatut tarinat, kerrokset, merkitysrakennelmat. Kaikki se mikä meitä ohjaa. 

On pelottavaa että lukiessaan muita, sitä unohtaa usein että itsekkin on siinä ihan samalla tavalla paljaana
kaikkine sokeine pisteineen ja maneereineen, jonka taakse kätkeytyy aina jokin.
Eikä koskaan voi tietää,
miten paljon kukakin aistii ja miten paljon enemmän luuleekaan tietävänsä kuin oikeasti tietääkään.
Yhtään mistään.
Ja aina jotakin olennaista jää kuvitelmien ja tulkintojen varjoon.
Kaikki häilyy, loputtomasti häilyy, kuin laskuhumalainen haparoiva mieli ja keho
mutta kas vain se onkin ihan koko elämä

Ja lopulta, kaikki tuntuu kuin seisahtaneen.
Yksinkertaisuuteen, aloilleen.
Tämän hetken hengitämme vain toisiamme.






 Ja niin

ja niin kaikki on joko hyvin epämääräistä, hajanaista ja merkityksetöntä tarpomista kaaoksessaan,
hajoavia rakennelmia ja yhtä suurta huojuvaa illuusiota,
 irrallisuutta kaikesta mikä tapahtuu ja mitä on.

Ja sitten lopulta vain hyvin hämmentävää, ihmeellistä, herättelevää.
Selittämättömällä tavalla kovin merkityksellistä jatkumoa ajassa pienen hetken,
ajattomuudessa unohdus, onko se sitten minuutti joka tuntuu tunnilta tai viikko joka tuntuu päivältä, kuukaudet jotka sumussaan kadottavat ajantajunsa,
vuodet jotka sekoittuvat toisiinsa
ja hetket jotka eivät liittoudu toisiinsa, äkkijarrutuksia, liian nopeita alkuja joista ei saa kiinni,
liian sekavia loppuja joihin jää jumittamaan vaikka ei pitäisi.

Päivät jotka hukkuvat tunteisiin ja päivät jotka unohtuvat tunteettomuuteensa,
kamppailut jotka toistavat itseään, kiihtyvät ympyrät ja hiipuvat yhteydet.
Hyökyvä suru, hiljainen suru. Suru yhtä kaikki aaltoliikeenä.
Ympyröitä joita pyörii huipaten, uudistumatta pitkään aikaan.

Mutta aina lopulta on silti vahvasti tässä, edes hetken. Asettuneena, kiinnittyneenä hetkeen.
Ja aina lopulta, sitä tajuaakin menneensä eteenpäin. 
Ja sinä aikana on tapahtunut niin paljon,
kun on ollut liian syvällä nähdäkseen.
Ja mitä tapahtuu;
Yksi ympyrä sulkeutuu, kaksikin. Yhden rakkauden tarina päättyy, (elämäni suurin rakkaus)
tai ei, ei ole loppua,
on muodonmuutos.

Yhtäkkiä se olenkin vain minä ja mun jäljet, 60 neliötä omille pyörteilleni levitä holtittomana.
Kirjoitan sinulle kirjeitä, tanssin vaikka tavallaan tekisi mieli itkeä. Orpous ja kytevä odotus.
Istun keittiön parketilla ja annan ajan kulua, tunteiden tulla.
Itselleni teen sokeita pisteitä näkyviksi pisteiksi, 
pikkuhiljaa
opettelen tuntemaan itseni kuin uudelleen.
On kipeää mutta vavahduttavaa kasvua, kasvua joka on sekoitus itsensä ja muiden uhmaamista, hyväksymistä, kohtaamisen ja pakenemisen ristitulta,
rajojen venyttämistä ja niistä kiinni pitämistä, suoraa puhetta, ravistelua.
On itsessään pysymistä ja lempeyttä vajavaisuuden edessä,
ymmärrystä sen aiheuttamille hutiosumille. 

Harmoniaa, edes hetken harmoniaa ja tunne siitä että kaikki on ihan riittävän hallinnassa.


Ja miten hyvältä tuntuukaan, kun eksyttyään, löytää takaisin. Valo palaa ikkunassa.
Ympäröin itseni lämmöllä ja löydän turvallisuuden tunteen turvattomuuden sijaan.

Äkkiä ja usein ihan selittämättömästi kaikki tuntuu eri tavoin, kun tekee pieniä siirtoja.
Ja kaiken takana on silti niin paljon.

Aina tulee öitä kun tyhjyyteen katoaa, autio mieli, ontto mieli, kuollut hiljaisuus ja vieraus itsessä. 
Jalka maata vasten, askel, tunne se, tunnethan, siinä olet, tässä olen.
Puhutellen itseään, rauhoitellen itseään.
Mutta aina tulee myös öitä kun herää paljon, kun kaikki virtaa lävitseni eikä sivusta tai ulkopuolelta
silloin kauniina hyökyinä ihmiset tulevat ja koskettavat, olen altis ja antautuvainen tuntemaan.
On aamuja johon tipahtaa, aamuja joihin nousee.
Niin paljon kaiken aikaa. Ja tulee aina olemaan.
Pitää vaan priorisoida hetkeen, ei kaiken hallintaan.

Näinä öinä olen ollut onnellinen, ihan vain.
Ja nyt ajattelin jakaa kaiken tämän, ennen kuin simahdan. Ihan vain koska tuli sellainen olo.
Kauniita unia jokaiikalle !!!

Ps. Meikä valmistui, valokuvajaaksi, hallelujah. Kaiketi yksi unelma toteutui.
(Pekkiksen valmistuneiden näyttely Kaapelitehtaan Valssaamossa 20.12 saakka, kantsii käydä tsegii, pirun päheitä juttuja mestoilla.)