keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Väläyksiä








 6.10

Näen väläyksen hauraasta kesäyöstä vihreä hehku, täyttymyksen tila ja peloton katse
kun tuntemattomuus alkaa muuttua syvyydeksi ja merkityksiksi nopeammin kuin sydän kässää.
...
Ja kaiken jälkeen jäljellä on vain hälventyneitä kaikuja luissa ja ytimissä. Kosketuksen muistijälki.
Minäkin olen jo vähän toinen, kai.
Raskaampi ja mutkikkaampi kuin silloin.
Kesäyöt tuntuvat olevan niin kaukana, kuin toista todellisuutta.
Niihin sisältyvästä hurmoksesta jossa ei ole lupauksia mistään mutta hetken siinä on kaikki.
Palaan kuviin, kuin etsien jotakin.
Selitystä vaiko sitä kadotettua keveyttä ja ravistelevuutta, kauneudentajua ehkäpä,
hulluuden rajamaita rakkaudessa. Niistä tarinoista jossa toisella on aina liikaa valtaa.
Aluksi kuitenkin juuri se lumoaa, antautua toisen voimalle.

Herään uuteen aamuun
löydän rosoiset kasvot, väsyneen kaipuun,
aamun ensimmäisestä katseesta hylätyn poikasen.
Ote lipsuu, kaikki lipsuu ja lahoaa, pää on ollut viikkokausia kuin laskuhumalassa,
huuruinen ja voimaton, kurotellessaan toista kohti, itseään kohti. Ja hapuilen tyhjää.



Olenhan tässä vielä, vaikken aina niin kokonaan tuntisikaan olevani
olenhan, kysyn itseltäni hiljaa. Tässä, hengitän, tässä, syleilen itseäni keittiön kaakelilla keskellä yötä.
Kaikki sykkii arkista sykettään, tämä vähän veltto sydän ja mieli joka yrittää vain pysyä koossa,
sopia raameihin ja samalla kyseenalaistaa ennalta määrättyä, ravistella irti ja puskea kohti
kognitiivinen dissonanssi, hukun siihen
häilyvyyteeni
harmaiden päivien vaellus ja tyhjyys.

Tulisipa vavahdus ja muistuttaisi miten suurta ja yksinkertaista kaikki onkaan kun osaa katsoa oikein.














 Ja palaan taas niihin samoihin mantroihin
luen aforismeja ja runonpätkiä, alleviivailen ja ajattelen
tarraudun sanoihin kirjan sivuilla kun en löydä itseni luo tai osaa kohdata ihmisiä.
Eihän sitä lahoa uurteisiinsa,
niistä käsin jatketaan eteenpäin, on syy ottaa askelia kun aina on jotain kesken ja sekaisin
mitä analysoida, punnita, etsiä, ratkaista, avata ja sulkea.
Kliseitä joiden ympärillä pyöriä melodramatian huuruissa,
surun sokkeloa joka tuntuu yksinäiseltä, kun yön tunnit syvenee ja kelaa ettei kukaan kässää.
Vaikka ehkä jo seinän toisella puolen,
omassa boksissaan, on toinen samanlainen, ulkopuolisuuden kokemuksessaan.
Että näkisipä joku. Että olisipa joku joka ottaisi vastaan, syleilyyn, tällaisena ihan vain.
Ja vain seinä välissä. Maailmat ovat usein niin lähellä toisiaan, tietämättään.

Kaikissa meissä on jokin rikki.
Ja on niin helppo jäädä railoihinsa lojumaan, pienenä pettymyksestä
kuin kohdussa häpeään ja hämmennykseen kietoutuneena tunnen toisinaan olevani
paikka on niin tuttu ja turtunut

odottamaan, odottamaan että jokin äkkiseltään muuttuisi.
Että osaisi olla vähän kovempi ja suojata itseään.

On pakko kerätä itseni, haastaa taas kasvamaan ja kohtaamaan, sanon itselleni.
Lupaan itselleni, alan tehdä konkreettisia siirtoja haihattelun vastapainoksi.
Tie ulos sumusta kulkee konkretian kautta.


Ja päivä on niinkuin päivät usein ovat.
Liian hektinen ja sekava, tsigitsigi a b c d ja öö tipahdan kärryiltä.
Päivän päätteeksi katsella ihmisiä julkisissa, koittaa tavoittaa katseita,
että kattoispa kohti eikä ohitse
olen niin uhmakas ja hauras samaan aikaan.
Haastan ja hajoilen kaiken aikaa.
Sitten kirjoittaa ylös kaikesta siitä, kuvitelluista kohtaloista ja satunnaisista ajatuksenpätkistä,
kirjeitä,
pakahtunutta tunnetta ja liian suuria solmuja verbalisoitavaksi.

Jossain vaiheessa sitten jätän sanat ja etsin toisen muodon, kuvan.
Valokuvaus, sen ääreltä löydän itseni ja olemassaolon merkityksen,
keveyden ja äärettömän syvyyden samaan aikaan - aina uudelleen
ilman sanoja joilla on aina tarve selittää jotakin
(puhki)
Mutta siinä olen onnellinen ja empimätön, linssin takaa maailmaa tarkkaillen.
Olen tutkimusmatkailija ja tuntuu että hetken kaikki on selkeää ja määrätietoista.

Lakkaan häilymästä.



6.11 (03.41)

Yöstä matkalla kotiin kerätä matkaan hehkua hersyvien ihmisten kasvoilta,
humalainen hekotus takapenkillä, raukeita katseita vasten toisiaan, mongertavia tunnustuksia
joku kysyy kymmenen kertaa missä onkaan ja minne on matkalla
minä olen jossain aivan muualla, vaikka sanat tavoittavat hetken tajuntani
ja vastaan itseni ulkopuolelta jotakin.

Ajattelen rakkautta.
Kuinka pelottavan suuri voima.
Ajattelen hetkeä lumisateessa
kolmelta yöllä on hiljainen ja autio hetki
kun kävelemme hangella hiljaa
ja jätämme ensimmäiset jäljet.
Hengitän yötä ja sen rauhaa, eikä ole tarvetta sanoa mitään.
Olet siinä vierellä ja tuntuu että ei tarvitse pelätä maailmaa
ei itseään eikä mitään.
Kaikki on vaivatonta juuri siinä, juuri niin.

Ja mietin, miksi hukuttaa itsensä sellaisiin jotka vaativat jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa
kun on ne, joiden kanssa voi vain päästää irti, tuntea ettei toiselta tarvitse suojautua.
Ettei ole valta-asetelmia.
Vain syvä voima, joka on vilpittömyydessä, rohkeudessa paljastua.









 Niinkin se voi olla.
Ja jokin hyvä kumpuaa syvältä.