maanantai 13. kesäkuuta 2016

Heijastumia yötä vasten




 Ajattelen kulumia, ajan virtaa ja etäisyyttä, tyhjää tilaa ihmisten välissä,
painavaa hiljaisuutta ja herkkiä pisteitä
kuinka valun käsieni suojaan niiden painosta. Tunteesta, pelosta olla kokonaan.
Miten suhteellista onkaan ajan tuntu ja paino, mietin puolittain ääneen A:lle vieressäni kun makaamme nurmella
miten välillä tuntuu että yksi hetki voi venyä äärettömän pituiseksi merkitykseksi,
Tarkkarajaiset kuvat ehkä sumenee, vaikka energiat ja sykkeen muistaa vuosienkin päähän.
 Ja kuinka paljon elämä on kuitenkin unohduksen ja yhdentekevyyden virtaa
niitä himmeneviä valopisteitä, unohduksen saarekkeita jonne ei enää yhteydet kulje.
Niin paljon on hiljaisuutta ihmisten mielissä kakofoniankin keskellä.

Välillä tuntuu että ainoa asia millä todella on merkitystä on se että voi tuntea yhteyden ja syvyyden.
Ainoa asia mitä todella etsin, mitä ikinä teenkään, minne ikinä menenkään ja kenet kohtaankaan. Yhteys, sitä mä vain etsin.

Siristän silmiäni, haeskelen ja haparoin aivoimpulssien viidakossa
ja ennen kuin ehdinkään tarkentaa,
kysyä eiku mitä todella kuuluu, kysyä mitä tapahtuu, miksi oletkaan niin kaukana nykyään,
oletkin jo mennyt.
Heippahei ja kolme pistettä jäävät päälleni kaikumaan lakoniana,
himmenevää aikaa, hiljaista unohdusta(ko)
ääneni on pieni tässä.

 Sitten on hersyvä tyttö,
siinä vieressäni, A, jota käännyn katsomaan
ja me hymyillään mietteissämme, kysyvinä toisiamme katsotaan.
häl on niin hyvä aura ja hää aistii kaiken.
Sitten olla vain ja unohtaa kaikki tyhjyys, merkityksettömyys, pelko ja pienuus,
suru siitä miten äkkiä ihmiset toisinaan vain katoaa.
Hetkeen ei ole muuta kuin olemisen keveys.
Siihen takerrun. Ja luetaan ääneen kesäyössä Jos kukaan ei puhu siitä mikä tärkeää (If no one speaks remarkable things, Jon Mcgregor) siinä Karhupuiston turvasaarekkeellamme.
Ja siihen kiteytyy jotain äärimmäisen olennaista.


Katsokaa vaikka, mikä hehku!





 Ehkä on niin että välillä kompastunkin jo eteisen kynnysmattoon,
kadotan kaikki sanani. Ja jään siihen välitilaan, puoliksi omaan maailmaani,
 siirtymätilaan tutkimaan.
Joskus sitä vain pelkää niin,
että ote ja yhteys katoaa ympäröivään, että tunne katoaa, että merkitykset katoavat
etäisyyttä niihin joita on rakastanut ja rakastaa

ja se pelko tekee minusta harsoa, harmaata häilyvää,
sen lävitse haluaisin joskus vain huutaa
näkyväksi sen kaiken muun, olennaisen.
Että vaikka en löytäisi sanoja, ei se tarkoita etteikö sanottavaa olisi. Useimmiten juuri silloin on.


On paljon kysymyksiä joihin etsin yön lävitse vastauksia,
dallatessani pitkin Helsingin katuja.
Katselen ikkunoita hetkiin joissa olen joskus tuntenut, yhteyden ja voiman toiseen,
kokenut jonkin tärkeän hetken,
ollut osana, hetken tai ajanjakson verran

rakastanut ääneen, rivien väleistä tai salaa.
Kaikkialla jo pimennyttä, mutta hetken voin kuvitella kaiken eläväksi.
Ja jossain kaukana kitara laulaa, hentoset äänet viriävät, senkin kuulen.
Valona sydämmessäni kaikki tämä, ja mitä siitä jos olenkin ainoa joka muistaa.

Oma heijastukseni on sinä yönä katse utuinen

mutta ei hätää, kuiskaan mielessäni
utua se vain on,
sen lävitse hengitän, vaikka en aina olisikaan niin vahvana tässä ja omassa kehossani läsnä.
Nipistän ja vavahdan. Tässä silti.








Ei ole mahdollista selittää mitään loppuun saakka,
aina jää havittelemaan vielä jotakin ja suurta viimeistä loppukaneettia
odotusta, niin paljon elämä on sitä odotusta, tykytystä, jännitettä, latausta, purkautumatota
hetkiä joilta odottaisi enemmän, hetkiä jotka eivät koskaan täyty.

Mutta ei se mitään.

Välillä olen vain niin levoton. Vähän onneton ja neuvoton oman kaaokseni seassa.
Kiipeän unisena kukkulalle. Laulan vähän, pienestä hennosta otteesta, aina vain palaan siihen,
siinä on jotain mikä palauttaa itseni tähän,
maailmankaikkeuden kauneimmasta tsibaleesta,
hiljaa
hiljaa hyräilen Josefatin kallioilla kun kukaan ei kuule
hengitän ja kuuntelen
 ja tavallaan olen kaikessa surumielisyydessänikin riittävän onnellinen siinä.