maanantai 16. toukokuuta 2016

Ja yksi henkäys vain










Yhtenä päivänä onneni vaatii niin kovin vähän
Toisena päivänä suruni aivan saman verran
yhden hiljaisen hetken, tyhjyyden tilan
missä kuuntelen hengitystä
ja äkkiä voi herätä mitä vain.

Sinä päivänä Merituuli laulaa tunteista,
makaan Karhupuistossa yksin
ja äkkiä sisälläni värähtää.
Jokin minkä olen antanut mennä
järjen voimasta pois sysännyt,
palaa minuun merkityksenä, palavana, auringon kuumuudessa en voi katsoa kohti
mutta tunnen kaiken siinä
kuvittelen keskustelumme, jossa enemmän painaa tapa katsoa. Vaikka sanojakaan emme pelkää.

Elämä on niin pitkälti samoja toistoja, ylös alas än yy tee nyt, ja käänny ympäri, piirrä ympyrä,
sulje ympyrä.
Aamuja jotka alkavat samalla tavalla, iltoja jotka päättyvät samalla tavalla,
sumuiseen katseeseen joka hakee samoja syitä päivästä toiseen ja kyseenalaistaa totuutensa
aina uudelleen jotta voisi olla varma. Eikä siltikään ole.
On niitä lauseita, fläsäreitä samoista hetkistä jotka olen ehkä kuluttanut loppuun kelaamalla,
mutta joihin yhä sokeasti uskon naiiviuteni voimasta.
Syklejä toivosta toivottomuuten joita on vuosissa oppinut ennustamaan,
kuuluvuudesta ulkopuolisuuteen, pelko yhteyden katoamisesta ja pois lipumisesta.
Että jää yksin merkityksien kanssa,
äkkiä muistaa selän joka vaati vuosia sitten huutamaan perään. Toinen tarina haavoitetuista, pelkuruudestani rehellisyyteen.
Kaatosateeseen jään miettimään miksi vaikenin.

Ääripäiden mahtipontiset julistukset ja luhistumiset, kaikki se, tiedättehän.
Ja harva käänne pään sisällä on enää täysin tavaton tai odottamaton
vaikka uppoutuminen on syvä aina, on aina uudelleen se sama hehku ja se sama pimeys
The Wou hetki, Ou mai
kaiken suuruus, kaiken hulluus,
antaa tulla vain.
Vaikka välillä putoankin sen painosta,
se on hinta siitä että tuntee enemmän kuin käsittää
mutta samalla ainoa asia mikä tekee merkitykselliseksi kaiken tämän järjettömyyden.

Usein kaikki on vähän liian suurta. 
Mutta mielummin liian suurta kuin liian pientä.
Mielummin väsyn tunteisiin kuin tyhjyyteen.



Onhan se hämärää touhua tää kaikki, 
kun katsoo ympärilleen, voi hetken tuntea yhteenkuuluvuttaa jokaisen kanssa.
Me kummat ihmisolennot, pohjimmainen tunne sama, kaipuu yhteyteen.
Ja voiko muutakaan kuin mennä suin päin hulluutta, hallitsemattomuutta,haavoittuvaisuutta
jos haluaa kokonaisvaltaisen olemassaolon.
Pakko olla valmis ottamaan tunteilta nenilleen,
oleminen tunteissa on usein aika kömpelöä. Smoothius mahdoton. Kaatuilu väistämätön.
Ei kukaan osaa sanoa aina oikeita sanoja oikealla hetkellä. Aina jää vähän vaille.
Ja usein käänteetkin ovat nykyään niitä ennalta-arvattavia,

aa tää on niin tätä, tuhahdan
voi itku, naurun seasta, ja me huudetaan aaaa ja me ollaan ihan hiljaa ssh, me ollaan ihan mitä vaan
on tilaa kasvaa, tässä on hyvä kasvaa
 röhnötän vasten teitä, päät painautuvat toisiaan vasten syleilyyn ja jalat kääriytyvät yhdeksi sokkeloksi
 ja surukin muuttuu hetkessä surkuhupasaksi sekamelskaksi.
Symbioosissa paino hälvenee.
Ikkunalaudalla laulamme, siinä on kaikki hyvää ja haikeaa samaan aikaan.
Yhden kanssa pää alas päin kiipeilytelineessä keinutaan
ollaanko hetki vain lapsia, tähän unohdetaan päämäärät.

Saanhan rakastaa teitä loppuun saakkaa, saanhan
saanhan
suljen silmäni ja luotan kysymättäkin.
Te olette niin pirun hienoja että en voi olla olematta pateettinen näissä sanoissani.

Ja niin
eikä sitä ota enää kaikkea aina ihan niin tosissaan, itsessään.
Silti
Toivottomuuteni voi olla hetken tosi
mutta yhtälailla on toivonikin.
Eikä koskaan tiedä luottaako huomiseen ennen kuin siihen herään
joskus sitä luottaa, joskus ei. Vaakalaudalla on hauras mieli.

Mutta ei se mitään että välillä on ihan paskojakin päiviä,
kun kaikki on kuraa ja pää kuin kaatopaikka täynnä tomua ja rojua.

Baarin edessä kello yksi kaatosateessa me kaksi, V ja minä
maahisten tutkailijat, hartaat tutkailijat, sielunystävät ja suurten äärellä
olemme taas pieniä ja surullisia, hämmentyneitä tavallisella tavallamme
sateessa katselemme toisiamme kysyvinä, käsi poskea silittää silloin kun ei löydä sanoja.


Mutta onneksi surun voi toisinaan karkoittaa tanssimalla
Loosessa olemassaolo on vain liikeradat, keveys ja leikkisä yhteys tuntemattomaan,
jonka saa huoletta unohtaa aamun kajoon mennessä,
eikä tarvitse selittää mitään yhtään mistään
 hallitsematon virta, transsi ja äkillinen euforia kun ystävä nauraa ja hehkuu
voi kauneutta, mä ajattelen, siinä sä olet ja valloitat mut aina vain
ja me pyöritämme toisemme pyörryksiin.

Ja silloin täytyn
kaikki muu katoaa
ja annan kaiken valua lävitseni
kirjaimellisesti bisse joka kaatui kaula-aukosta sisään
antaa tulla vain
tänään en vastusta mitään.








Ei kommentteja: