maanantai 28. maaliskuuta 2016

Huutelen öihin, miten löytäisin ytimeen





Hei vain.
Täällä olen minä ja lakoninen&odottava hiljaisuus sisälläni.
Mieleni on ollut hento ja hauras, tutkaileva,
näinä hetkinä olen mielummin hiljaa nurkkaperspektiivissä kuin valokeilassa.
En osaa täyttää tilaa kuin hengitykselläni, ilmaisuni on sumukerrosten alla enkä tiedä mitä sanoa.
Ehkä linssin lävitse saisin hiljaisuudelle muodon ja merkityksen.
(Mutta filkkarini seikkailee vielä yhden matkassa maailmalla.)
Viikkoja murroksessa, tässä olen kuin jonkilaisessa horroksessa omassa maailmassani.
Kimurantti kätköni ja keskeneräisyyteni jossa lojun levällään liian keloissa.

Rajamailla, häilyvänä ja huuruisena epätodellisuuden tunteesta,
vuoroin pakenemassa unimaailmaan ja heräämässä henkiin,
siirtymien ja kontrastien voima, aamujen luoma alku ja mahdollisuus.
Niin paljon on kytemässä tavallaan kokoajan tikitiki jännite kasvaa.
Ja samalla, miten järjetöntä kaikki onkaan.
Miten te ihmiset handlaatte tän kaiken, olemassaolon?

Miten paljon voisinkaan kertoa ---- osaamatta kuitenkaan.
Tuntuu kuin odottaisin jotakin suurta tapahtuvaksi kaiken aikaa.
Kai sitä nuoruudeksi kutsutaan.
Kun kaiken pitäisi olla pirun intensiivistä ja merkityksellistä, hurjaa tunnetta ja hulluutta.
välillä viittaan nuoruuteeni imperfektissä, kollegoiden kesken se herättää aina huvittuneisuutta.
Kun kaikkien silmissä olenhan nimenomaan siinä ytimessä,
ja tiedänhän että numeroiden puolesta olenkin.
Ongelma onkin ehkä juuri siinä etten tunne olevani yhteydessä ytimeen, itseeni tai maailmaan kuin pieniä sykäyksiä - kun taas hajaannun ja hälvennyn selittämättömällä tavalla.
Ihmiset saavat pysymään tässä, hetkessä kiinni. Sillon olen läsnä kokonaan, valoa pakenematta.
Ollessamme kahden kuplassa se on vedenpitävä juttu. mitä useampi, sen todennäköisemmin katoan taas jonnekkin.
Säpsähtelen lukemattomia kertoja päivässä.


Ratkaisematon suru ja tyhjiö sisälläni kaikuvat, vain yksin ollessani kuulen sen huminan.
Välillä olen kuitenkin lakannut etsimästä sille täytettä tai selitystä.
Virtaan ja sumenen laahavien päivien lävitse, olemassaolon vire harras niin kovin hauras
joissa olen välillä hersyvän onnellinen ja välillä pohjattoman surullinen,
kokoajan tuuliviiri menee arvaamattomana tuulen mukana.
Mitä muutakaan?
Kaikissa meissä on samat ääripäät ja tyhjiö johon itsemme satunnaisesti kadotamme.

Välillä kaikki on niin kovin yhdentekevää
että tekisi mieli ravistella itseäni tuntemaan
ja jo seuraavassa hetkessä, yhden silmänräpäyksen pituisen välitilan jälkeen
 saatan seurata jokaista ohikiitävää sekunttia täynnä uteliaisuuden ja löytämisen riemua,
voimalla, pauhulla ja palolla, hullulla elinvoimalla.

Silloin tuntuu että hetken näen kaiken,
bongailen teiden varsilta yksityiskohtia joille keksin kohtalonomaisia merkityksiä,
tunnen perhosvaikutuksen kaikkialla.
yhtäkkiä kaikella on niin paljon väliä mikä vielä hetki sitten oli epämääräistä ja yhdentekevää.
Sellaista lataustahan me kaikki uskoakseni etsimme,
merkityksellisyyttä ja harmoniaa, vapautta ja euforiaa.

Välillä toivon vain että voisin pyyhkäistä harmaiden päivien lävitse,
nukkua niiden ohitse ja unohtaa miten paljon on elämä on turhia ja mitäänsanomattomia hetkiä,
sitä kun ei tunne mitään tai sitä kun tuntee liikaa ja väärällä tavalla.
Mutta niin sen kuuluukin olla, ei siihen ole ratkaisua.
Ei ole keinoa välttää tyhjiötä joka vaanii kaikkialla,
vai onko?
Puhun asioista niinkuin tuntisin jonkinlaisen yleisen totuuden, liekö sellaista olemassakaan.

Täällä kuitenkin ollaan, hengitän ja elän, tänään se saa riittää.


 Ps. Kuva meikäläisestä Anu Leppäharjun otoksia, hää on muuten pirun lahjakas kaveri vinkvink !