torstai 25. helmikuuta 2016

Hiljaisuutta kuuntelen, lakonisesta iltapäivästä käsin kirjoittelen














Keinuu yön hiljaisuudessa ja on valmis kuulemaan kaiken.
Hiljaisuuden tullen sitä muistaa ihan kummallisia asioita, yhdentekeviltä näyttäviä,
välähdyksiä jotka nousevat henkisen kokkoni ajankerrostumien alta.
Kuvia joiden merkityksen näen vasta nyt. Yksittäisten hetkien voiman ja vaikutuksen.
Ensin on purettava,
sillä eihän lahonneiden rakenteiden,
puoliksi palaneiden kerrosten päälle voi lähteä mitään pysyvää luomaan.

Muutos vaatii väistämättä jonkin tuhoamista, uutta muotoa, irti päästämistä.
Aina jostakin irti päästäminen.
Onko elämä mitään niin paljon kuin opettelemista luopumiseen
tai yritystä unohtaa?



Mutta minähän olenkin vain hetkellisyyden haikuja, viivästyneitä kaikuja,
haihtuva henkäys ilmaan, kohta jo sekoitun osaksi iäisyyttä
niinkuin jokainen,
pakkauma yön huutoja jotka kuiskauksina pusertuvat rintakehääni vasten paineena.
Usein on se tunne että kaikki on miltein käsillä. Elämää sillä hilkulla, rajalla trapetsia.
Sisälläni on joukko ääniä jotka käyvät loputonta dialgia keskenään,
mihin tässä kaikessa tähdätään?
Useimmiten en enää edes tiedä mitä etsin ja mihin milloinkin eksyn tutkimusmatkoillani.
Toisto alkaa toisinaan turruttaa. Ja sumu yltyy sitä mukaa.
Mutta kynänkärjestäni sanavana on kaikki kuitenkin samasta pääkopasta,
vaikka välillä hajaannunkin ja hämmennyn siitä kuka sisälläni puhuu.

Välillä on kuin jäisi omien kerroksiensa kuiluihin
ääni käheänä kysyy missä olenkaan, minne menenkään

minne voisi piiloutua omalta kaaokseltaan, löytää sisäisen hiljaisuuden?
Olisipa paikka missä kaikki olisi yksinkertaista.



Eikä sitä koskaan ihan tiedä. syyseuraus-suhteet ovat arvaamattomia
oma minuus kaiken aikaa haavoittuvaisena tapahtumien keskellä.
Kuka täällä hullussa maailmassa voisikaan kasassa pysyä
(on liikaa mihin hukkua)
nekin joita olen aina vierestä sivusilmällä kadehtinut kaikessa määrätietoisuudessaan -----
vaikka en sitä ehkä vasten päivänvaloa näe, raameissa jotka kullakin on osana yhteisöä
tiedän että jokaisella on sisällään myös pimeys ja hauraus.
Vähemmän ykselitteiset raamit kaiken sen ulkopuolella mitä päivänvalo on valmis näyttämään.



Jokaisessa aamussa siristän silmiäni ja kohtaan itseni uudelleen, maailman uudelleen ja yritän ymmärtää aina vähän enemmän.
Toisinaan kaiken äärelle lahoan,
toisinaan tulee vastaan kimmokkeita joista täytyn euforialla ja pateettisella uskolla parempaan.


Tänään on ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon,
ja olen surullisempi kuin pitkään aikaan.
Yhtäkkiä on aikaa ajatella, kuunnella itseään aivan hiljaa, tuntea kaiken paino,
sanasi baarin hämystä eiliseltä tulevat ja vihlovat suruna sydämmessäni.
Mutta en silti lakkaa uskomasta, vaikka toivottomuus oli se mitä yöllä tunsin kun hitain askelein kävelin kotiin ja yritin ymmärtää missä vaiheessa kaikki tapahtui

viikon päästä on deadline, yhden elämän inventaario ja käänne. Niin me sovittiin.
Ja silloin me lauletaan,
on vielä niin paljon. Sinullakin, ystäväni. Sitä en ole epäillyt hetkeäkään, koskaan.
Rakastan sinua niin paljon. Ethän mene, ethän