sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Hengittämisestä ja ajasta, sen sellaisesta


Ollakko sumua vielä,
piilottelisinko rivien väleissä
olisinko tosiaan vain se tyhjä tila hengitystä pidätellen
humisevana kaikuvana tyhjiönä josta ilmaisu ei tavoita teitä siinä, vieressäni
ilmatiivis kupu
jossa kaikki sinkoilee pitkin seiniä varjoteatterina.
Eivät ne näe,
kun en uskalla sanoa.
tyhjää tilaa ei osata lukea
js siellä ei kannata elää missä ei ole olemassa.
Ja välillä tosiaan tuntuu juuri siltä
että oma ääni katoaa pelkoonsa olla olemassa.
Siellä sun täällä olen kuitenkin turvassa. ja vahvasti, epäilemättä hetkäkään
toisessa ääripäässä jossa en emmi hetkeäkään.
Viinilasillisella yhden kanssa Pub porthanissa,
missä me voidaan olla kokonaan toisillemme. Pohjolankadulla kuunnellen yön hengitystä,
sinua hengittämässä, pimeässä uskallan itkeä vierelläsi ja otat syliin. Ystäväni, olet ollut siinä jo niin kauan.
Bar Pucciksesssa kun yksi laulaa Kun aika on ja olet niin uskomattoman kaunis juuri siinä.
Tai me kädet levällään pyörien ja Final countdown. Mara ja kaiho silmissään, havittelee kadotettua nuoruuttaan.
Viikonlopussa oli monta turvasatamaa.

Kaikessa tässä elän, hetken heijastuksessa
ja vaikka paljon jää sanomatta, elää sanomatonkin monessa muodossa.
On päiviä jolloin olen olemassa vain häilyvänä, vain harvojen näköpiirissä
 lauseen puolikkaissani, kolmessa pisteessä ja vaietussa, nurkkaperspektiivissä,
 unissani ja mielikuvituksessa vahvasti,
kehoni voimassa ja sen liikkeissä ja kummallisissa radoissa, tuntemattomuudessa,
jäljissä hangella, Yrjönkadun uimahallin saunassa silmät kiinni hengittämässä,
lippulappusissa joita on kaikkialla, yliviivatuissa ajatuksissa ja niissä mitkä kirjoitan niin haalealla että hädintuskin itsekkään näen, hyräilyssäni, rauhanröffessä, nypityissä kynsissäni, handu handussa, kannattelijana ja kannateltavana, sotkukasoissa ja maanisessa järjestelyssä,
kaaoksessa ja seesteisyyden kaipuussa, läheisyydessä, takertuvuudessa
 ja erillisyydessä, pois luota työntäen,
arvaamattomuutena,
tutkimusmatkalijana, linssin takana ja harvakseltaan myös edessä,
"runotyttönä" kahvilan nurkassa raapustelemassa omissa syvyyksissään,
levottomuutena ja sinkoiluna, liialla rönsyilyillä,

tutkivissa siristävissä katseissani joista osa aina hämmentyy,
kysyvät miksi katsot noin
ja mä vastaan aina samoin, että hei mä vain katson.
Katson (näin niinkuin nyt katson) jotta voisin lukea sen mitä et koskaan sano.




Olohuoneessa nurkka, lempinurkkani, minne pakenen kun täällä (lue:pääkopassa)
alkavat ajatukset liikaa painaa ja kakofonia kasvaa siettämättömäksi.
Siinä istun kädet jalkojeni ympärillä ja nojaan päätäni seinään,
katseessani lumihiutaleita kevyesti leijailevat, suljen silmät kun basso jytisee selkääni pitkin
ja ajattelen taas aikaa. Miten se voi painaa avaruudessa eri verran, se on absurdi ajatus.
Että jossakin yksi tunti on täällä vuosia.
Ja miten pian tämäkin hetki on kuin yksi miljooneista hiutaleista jotka sekoittuvat
 toinen toisiinsa yhdeksi peitteeksi joka valaisee maailman
ja joka sitten jossain vaiheessa sulaa ja sulautuu osaksi maaperää, vuodesta toiseen sama sykli.
Koska aika. Koska se on ajan luonnollinen jatkumo, muutos ja syklit, elämän kiertokulku.
Tullaan ja mennään eikä pysähdystä tule ennen kuin kaikki loppuu.
Sitäkö tää elämä sitten on? Sulautumista, juoksemista jotta pysyisi perässä ja silti tuntuu kuin jäisi aina vähän jälkeen, ajan haihtumista
ja ja ajatus katkesi,
katosin bittiavaruuteen.

Yhden hetken muistan, eräästä kaukaisesta kesäyöstä
kun tanssahtelin yksin Töölönlahteä ympäri, yön ja uuden aamun välissä,
maailman vaitonaisessa välitilassa kun hetken tuntuu kuin olisi aivan yksin,
jä äkkiä kuin hurmioituneena siitä että nyt voin olla mitä vain alan laulamaan.
Ensin ihan hiljaa, sitten vähän uskaliaammin.
Puolivillaista antautumista,
mikä se pelko on joka vaatii vaikenemaan silloinkin kun ei ole ketään kuulemassa.

Toisinaan elän ja olen olemassa vain jos otan tilani
yhteys maailmaan ympärillään
ja tilani on juuri se minkä päätän raivata
olisiko liian uskaliasta avata suunsa keskellä ihmisjoukkoa,
alkaa hetken mielijohteesta hyräilemään biisiä joka on soinut päässäni kohta kymmenen vuotta yhtäsoittoa,
ehkä lopulta laulaa kajauttaa ilmoille Oi jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman, tämän maapallon valtavan, mut enhän sitä tee, pieni hetki riittänee.
Mutta olenhan jo tottunut omassa päässäni ajatukseen että olen se jota katsotaan aina vähän vinoon. (Tai voi olla niinkin että olen vain tottunut omiin ajatuksiini jotka ovat kasvaneet vinoon ja puolet ajasta ovat jotain muuta kuin todellisuus ympärilläni jota vain välillä pelkään, ehkä, ehkä ei.)





 Olen miettinyt viime päivinä rakkautta, aina vain. ihmisiä joita olisin voinut rakastaa tai joita ehkä rakastinkin, aina vain. Niitä joiden vierestä olisin joskus voinut kuvitella herääväni uuteen päivään ja toivoon.
Niin monta toivoa. Olen ehtinyt uskoa niin moneen ja pettyä vielä useampaan.
Mutta sen elämä kaiketi vaatii meiltä jokaiselta. Riskibisnestä, sijoituksia joissa voitto on aina myös mahdollinen häviö.

Välillä häkellyn ventovieraista, näen ja kuvittelen horisontteja näiden ohikulkijoiden kanssa,
pienissä hetkissä kun katsotaan syvälle. Että mitä jos.
Ikuisuus voi olla niin missä vain.








 Joskus pitää vain hengittää ja yrittää unohtaa kaikki.
Tänään istuin kymmenen ventovieraan kanssa silmät kiinni hengittelemässä
40 minuuttia hiljaa liikkumatta ja yritin hätyytellä ajatuksia muualle, unohtaa puutuneet raajat ja turtuneet kelat.
Ei se vielä kummoisesti onnistunut,
mieli on niin hyvä harhautumaan.
Mutta se oli alku.

On hyvä asettua välillä vieraalle maaperälle,
jonnekkin missä voi hetken tuntea olevansa muukalainen ja eksyksissä etiketeissä.
Virkistävää havahtua siihen miten paljon on vielä asioita ja maailmoja jossa voi tuntea olevansa lapsen lailla tietämätön ja kaikki on tuoretta.
Hiljaa tutkin tätä tuntemattomuutta teekupin kanssa nurkkaperspektiivistä ja on ihan okei olla vain hiljaa.
Metrin päässä vanha uurteinen herra puhuu henkistymisestä, valaistumisesta ja kärsimyksestä
ja mietin mitenköhän ihmeessä se on päässyt tuohon tilaan,
jossa kärsimys on vain varjo siitä mitä se joskus oli.
Siellä ihmiset puhuvat pehmeästi, jättävät tilaa sanojen väliin, kaikki tapahtuu hitaasti kuin tunnustellen, hengitellen jokaista sanaa, aistien jokaista henkäystä.
Minäkin siinä sitten vain hengittelen. Ja välillä hymyilyttää kun samalla se kaikki on vähän hassua.










 Niin mitäpä jos elämä olisikin vain hengittämistä, ottaa vastaan ja päästää irti, liikaa laskelmoimatta.
Että antais vain tilaa.
Että jonain päivänä sitä vain hengittelisi itsensä tyyneyteen.