lauantai 10. joulukuuta 2016

Siirtymiä




Elämähän on yksi iso toisaalta. Ihan ihme settiä tää kaikki,
nauran perjantaina punaviinihuuruissani  
tälle ventovieraalle joka istahtaa viereeni,
varoittamatta rikkoo kuplani.
Nimet unohtuvat helposti, koska ne on niitä ensimmäisiä sanoja joissa ei ole vielä ihan läsnä
hätkähdyksessään, siirtymätilassa omasta tilasta yhteiseen.
Mutta keskustelut muistan useinkin sanasta sanaan, tarinat joita ihmiset kertovat,
sympaattiset sivupolut jolle eksyvät, inhimillisyyden henkäys kaiken seassa
, ylijäämä, laitamat.
Lataus jää muhun aina pitkäksi aikaa, kaikki ne moniulotteiset lataukset eri ihmisten välissä.
Sävyt ja häivähdykset, jokainen värähdys kasvoilla joka paljastaa jotakin sanojen takaa tai lävitse.
Kaikki jää elämään jollain tapaa, jopa kuvitellussa unohduksessa.
Jään miettimään pitkään merkityksiä jotka ovat läsnä, mutta eivät puheessa.
Silti siinä, kaikessa mitä olet. Kaikessa mitä olen.

Että mikä on se jokin mitä sinä tai hän, pidättelee kaiken sen härväämisen ja sanojen taakse,
kaiken ydin kaiken takana? Onko sellaista?
Enkä käännä katsettani, älä käännä sinäkään,
haastetaan toisiamme puhkomaan kaikki ylimääräiset kerrokset, ilmatila välistämme,
paljastumaan.

Terapeuttini sanoi erään istuntomme päätteeksi että mitä jos onkin niin että tavoittelen jotakin sellaista mielentilaa, balanssia, mitä en koskaan voi löytää. 
Ehkä niin onkin. 
Mutta ensin pitää etsiä, että voin olla varma.



Joskus on niin helppo puhua, mitä vain mieleen sattuu, kelle vain,
suodattamatta mielenvirtaa. Päästää irti, unohtaa pelätä. Virrata, olla toisen virtaa, hukkua toiseen,
päästää lähelle.
Ja sen hetken kaikki vain on. Me vain olemme, eikä tarvitse selittää mitään.
Toisena hetkenä ei uskalla katsoa edes silmiin läheisimpiään.
Vääntelehdin ja väistelen, vaikka he tietävät jo kaiken, näkevät kaiken lävitse. Niinkuin minä heidän.
Yhdessä läpi kahlatut tarinat, kerrokset, merkitysrakennelmat. Kaikki se mikä meitä ohjaa.

On pelottavaa että lukiessaan muita, unohtaa usein että itsekkin on siinä ihan samalla tavalla paljaana
kaikkine sokeine pisteineen ja maneereineen, jonka taakse kätkeytyy aina jokin.
Eikä koskaan voi tietää,
miten paljon kukakin aistii ja miten paljon enemmän luuleekaan tietävänsä kuin oikeasti tietääkään.
Yhtään mistään.
Ja aina jotakin olennaista jää kuvitelmien varjoon.
Kaikki häilyy, loputtomasti häilyy, kuin laskuhumalainen haparoiva mieli ja keho
mutta se onkin ihan koko elämä

Ja lopulta, kaikki tuntuu kuin seisahtaneen.
Yksinkertaisuuteen, aloilleen.
Tämän hetken hengitämme vain toisiamme.






 Ja niin
ja niin kaikki on joko hyvin epämääräistä, hajanaista ja merkityksetöntä tarpomista kaaoksessaan,
hajoavia rakennelmia ja yhtä suurta illuusiota,
 irrallisuutta kaikesta mikä tapahtuu ja mitä on.
Ja sitten lopulta vain hyvin hämmentävää, ihmeellistä, herättelevää.
Selittämättömällä tavalla kovin merkityksellistä jatkumoa ajassa pienen hetken,
ajattomuudessa unohdus, onko se sitten minuutti joka tuntuu tunnilta tai viikko joka tuntuu päivältä, kuukaudet jotka sumussaan ei kokonaan miltään,
vuodet jotka sekoittuvat toisiinsa
ja hetket jotka eivät liittoudu toisiinsa, äkkijarrutuksia, liian nopeita alkuja joista ei saa kiinni,
liian sekavia loppuja joihin jää jumittamaan.
Päivät jotka hukkuvat tunteisiin ja päivät jotka unohtuvat tunteettomuuteensa,
kamppailut jotka toistavat itseään, kiihtyvät ympyrät ja hiipuvat yhteydet.
Hyökyvä suru, hiljainen suru.
Ympyröitä joita pyörii huipaten, uudistumatta pitkään aikaan.

Mutta aina lopulta on silti vahvasti tässä, edes hetken. Asettuneena, kiinnittyneenä hetkeen.
Ja aina lopulta,
sitä tajuaakin menneensä eteenpäin. Ja sinä aikana on tapahtunut niin paljon,
kun on ollut liian syvällä nähdäkseen.
Ja mitä tapahtuu;
Yksi ympyrä sulkeutuu, kaksikin. Yhden rakkauden tarina päättyy, (elämäni suurin rakkaus)
tai ei, ei ole loppua,
on muodonmuutos.
Yhtäkkiä se olen vain minä ja mun jäljet, 60 neliötä omille pyörteilleni.
Kirjoitan sinulle kirjeitä, tanssin vaikka tavallaan tekisi mieli itkeä. Orpous ja kytevä odotus.
Istun keittiön parketilla ja annan ajan kulua, tunteiden tulla.
Itselleni teen sokeita pisteitä näkyviksi pisteiksi,
opettelen tuntemaan itseni kuin uudelleen.
On kipeää mutta vavahduttavaa kasvua, itsensä ja muiden uhmaamista, hyväksymistä,
rajojen venyttämistä ja niistä kiinni pitämistä, suoraa puhetta, ravistelua.
On itsessään pysymistäja lempeyttä vajavaisuuden edessä,
ymmärrystä sen aiheuttamille hutiosumille.

Harmoniaa, edes hetken harmoniaa ja tunne siitä että kaikki on hallinnassa.


Ja miten hyvältä tuntuukaan, kun eksyttyään, löytää takaisin. Valo palaa ikkunassa.
Ympäröin itseni lämmöllä ja löydän turvallisuuden tunteen turvattomuuden sijaan.

Äkkiä ja usein ihan selittämättömästi kaikki tuntuu eri tavoin, kun tekee pieniä siirtoja.
Ja kaiken takana on silti niin paljon.

Aina tulee öitä kun tyhjyyteen katoaa, autio mieli, ontto mieli, kuollut hiljaisuus ja vieraus itsessä. 
Jalka maata vasten, askel, tunne se, tunnethan, siinä olet, tässä olen.
Puhutellen itseään, rauhoitellen itseään.
Mutta aina tulee myös öitä kun herää paljon, kun kaikki virtaa lävitseni eikä sivusta tai ulkopuolelta
silloin kauniina hyökyinä ihmiset tulevat ja koskettavat, olen altis ja antautuvainen tuntemaan.
On aamuja johon tipahtaa, aamuja joihin nousee.
Niin paljon kaiken aikaa. Ja tulee aina olemaan.
Pitää vaan priorisoida hetkeen, ei kaiken hallintaan.

Näinä öinä olen ollut onnellinen, ihan vain.
Ja nyt ajattelin jakaa kaiken tämän, ennen kuin simahdan. Ihan vain koska tuli sellainen olo.
Kauniita unia jokaiikalle !!!

Ps. Meikä valmistui, valokuvajaaksi, hallelujah. Kaiketi yksi unelma toteutui.
(Pekkiksen valmistuneiden näyttely Kaapelitehtaan Valssaamossa 20.12 saakka, kantsii käydä tsegii, pirun päheitä juttuja mestoilla.)





keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Väläyksiä








 6.10

Näen väläyksen hauraasta kesäyöstä vihreä hehku, täyttymyksen tila ja peloton katse
kun tuntemattomuus alkaa muuttua syvyydeksi ja merkityksiksi nopeammin kuin sydän kässää.
...
Ja kaiken jälkeen jäljellä on vain hälventyneitä kaikuja luissa ja ytimissä. Kosketuksen muistijälki.
Minäkin olen jo vähän toinen, kai.
Raskaampi ja mutkikkaampi kuin silloin.
Kesäyöt tuntuvat olevan niin kaukana, kuin toista todellisuutta.
Niihin sisältyvästä hurmoksesta jossa ei ole lupauksia mistään mutta hetken siinä on kaikki.
Palaan kuviin, kuin etsien jotakin.
Selitystä vaiko sitä kadotettua keveyttä ja ravistelevuutta, kauneudentajua ehkäpä,
hulluuden rajamaita rakkaudessa. Niistä tarinoista jossa toisella on aina liikaa valtaa.
Aluksi kuitenkin juuri se lumoaa, antautua toisen voimalle.

Herään uuteen aamuun
löydän rosoiset kasvot, väsyneen kaipuun,
aamun ensimmäisestä katseesta hylätyn poikasen.
Ote lipsuu, kaikki lipsuu ja lahoaa, pää on ollut viikkokausia kuin laskuhumalassa,
huuruinen ja voimaton, kurotellessaan toista kohti, itseään kohti. Ja hapuilen tyhjää.



Olenhan tässä vielä, vaikken aina niin kokonaan tuntisikaan olevani
olenhan, kysyn itseltäni hiljaa. Tässä, hengitän, tässä, syleilen itseäni keittiön kaakelilla keskellä yötä.
Kaikki sykkii arkista sykettään, tämä vähän veltto sydän ja mieli joka yrittää vain pysyä koossa,
sopia raameihin ja samalla kyseenalaistaa ennalta määrättyä, ravistella irti ja puskea kohti
kognitiivinen dissonanssi, hukun siihen
häilyvyyteeni
harmaiden päivien vaellus ja tyhjyys.

Tulisipa vavahdus ja muistuttaisi miten suurta ja yksinkertaista kaikki onkaan kun osaa katsoa oikein.














 Ja palaan taas niihin samoihin mantroihin
luen aforismeja ja runonpätkiä, alleviivailen ja ajattelen
tarraudun sanoihin kirjan sivuilla kun en löydä itseni luo tai osaa kohdata ihmisiä.
Eihän sitä lahoa uurteisiinsa,
niistä käsin jatketaan eteenpäin, on syy ottaa askelia kun aina on jotain kesken ja sekaisin
mitä analysoida, punnita, etsiä, ratkaista, avata ja sulkea.
Kliseitä joiden ympärillä pyöriä melodramatian huuruissa,
surun sokkeloa joka tuntuu yksinäiseltä, kun yön tunnit syvenee ja kelaa ettei kukaan kässää.
Vaikka ehkä jo seinän toisella puolen,
omassa boksissaan, on toinen samanlainen, ulkopuolisuuden kokemuksessaan.
Että näkisipä joku. Että olisipa joku joka ottaisi vastaan, syleilyyn, tällaisena ihan vain.
Ja vain seinä välissä. Maailmat ovat usein niin lähellä toisiaan, tietämättään.

Kaikissa meissä on jokin rikki.
Ja on niin helppo jäädä railoihinsa lojumaan, pienenä pettymyksestä
kuin kohdussa häpeään ja hämmennykseen kietoutuneena tunnen toisinaan olevani
paikka on niin tuttu ja turtunut

odottamaan, odottamaan että jokin äkkiseltään muuttuisi.
Että osaisi olla vähän kovempi ja suojata itseään.

On pakko kerätä itseni, haastaa taas kasvamaan ja kohtaamaan, sanon itselleni.
Lupaan itselleni, alan tehdä konkreettisia siirtoja haihattelun vastapainoksi.
Tie ulos sumusta kulkee konkretian kautta.


Ja päivä on niinkuin päivät usein ovat.
Liian hektinen ja sekava, tsigitsigi a b c d ja öö tipahdan kärryiltä.
Päivän päätteeksi katsella ihmisiä julkisissa, koittaa tavoittaa katseita,
että kattoispa kohti eikä ohitse
olen niin uhmakas ja hauras samaan aikaan.
Haastan ja hajoilen kaiken aikaa.
Sitten kirjoittaa ylös kaikesta siitä, kuvitelluista kohtaloista ja satunnaisista ajatuksenpätkistä,
kirjeitä,
pakahtunutta tunnetta ja liian suuria solmuja verbalisoitavaksi.

Jossain vaiheessa sitten jätän sanat ja etsin toisen muodon, kuvan.
Valokuvaus, sen ääreltä löydän itseni ja olemassaolon merkityksen,
keveyden ja äärettömän syvyyden samaan aikaan - aina uudelleen
ilman sanoja joilla on aina tarve selittää jotakin
(puhki)
Mutta siinä olen onnellinen ja empimätön, linssin takaa maailmaa tarkkaillen.
Olen tutkimusmatkailija ja tuntuu että hetken kaikki on selkeää ja määrätietoista.

Lakkaan häilymästä.



6.11 (03.41)

Yöstä matkalla kotiin kerätä matkaan hehkua hersyvien ihmisten kasvoilta,
humalainen hekotus takapenkillä, raukeita katseita vasten toisiaan, mongertavia tunnustuksia
joku kysyy kymmenen kertaa missä onkaan ja minne on matkalla
minä olen jossain aivan muualla, vaikka sanat tavoittavat hetken tajuntani
ja vastaan itseni ulkopuolelta jotakin.

Ajattelen rakkautta.
Kuinka pelottavan suuri voima.
Ajattelen hetkeä lumisateessa
kolmelta yöllä on hiljainen ja autio hetki
kun kävelemme hangella hiljaa
ja jätämme ensimmäiset jäljet.
Hengitän yötä ja sen rauhaa, eikä ole tarvetta sanoa mitään.
Olet siinä vierellä ja tuntuu että ei tarvitse pelätä maailmaa
ei itseään eikä mitään.
Kaikki on vaivatonta juuri siinä, juuri niin.

Ja mietin, miksi hukuttaa itsensä sellaisiin jotka vaativat jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa
kun on ne, joiden kanssa voi vain päästää irti, tuntea ettei toiselta tarvitse suojautua.
Ettei ole valta-asetelmia.
Vain syvä voima, joka on vilpittömyydessä, rohkeudessa paljastua.









 Niinkin se voi olla.
Ja jokin hyvä kumpuaa syvältä.



















maanantai 13. kesäkuuta 2016

Heijastumia yötä vasten




 Ajattelen kulumia, ajan virtaa ja etäisyyttä, tyhjää tilaa ihmisten välissä,
painavaa hiljaisuutta ja herkkiä pisteitä
kuinka valun käsieni suojaan niiden painosta. Tunteesta, pelosta olla kokonaan.
Miten suhteellista onkaan ajan tuntu ja paino, mietin puolittain ääneen A:lle vieressäni kun makaamme nurmella
miten välillä tuntuu että yksi hetki voi venyä äärettömän pituiseksi merkitykseksi,
Tarkkarajaiset kuvat ehkä sumenee, vaikka energiat ja sykkeen muistaa vuosienkin päähän.
 Ja kuinka paljon elämä on kuitenkin unohduksen ja yhdentekevyyden virtaa
niitä himmeneviä valopisteitä, unohduksen saarekkeita jonne ei enää yhteydet kulje.
Niin paljon on hiljaisuutta ihmisten mielissä kakofoniankin keskellä.

Välillä tuntuu että ainoa asia millä todella on merkitystä on se että voi tuntea yhteyden ja syvyyden.
Ainoa asia mitä todella etsin, mitä ikinä teenkään, minne ikinä menenkään ja kenet kohtaankaan. Yhteys, sitä mä vain etsin.

Siristän silmiäni, haeskelen ja haparoin aivoimpulssien viidakossa
ja ennen kuin ehdinkään tarkentaa,
kysyä eiku mitä todella kuuluu, kysyä mitä tapahtuu, miksi oletkaan niin kaukana nykyään,
oletkin jo mennyt.
Heippahei ja kolme pistettä jäävät päälleni kaikumaan lakoniana,
himmenevää aikaa, hiljaista unohdusta(ko)
ääneni on pieni tässä.

 Sitten on hersyvä tyttö,
siinä vieressäni, A, jota käännyn katsomaan
ja me hymyillään mietteissämme, kysyvinä toisiamme katsotaan.
häl on niin hyvä aura ja hää aistii kaiken.
Sitten olla vain ja unohtaa kaikki tyhjyys, merkityksettömyys, pelko ja pienuus,
suru siitä miten äkkiä ihmiset toisinaan vain katoaa.
Hetkeen ei ole muuta kuin olemisen keveys.
Siihen takerrun. Ja luetaan ääneen kesäyössä Jos kukaan ei puhu siitä mikä tärkeää (If no one speaks remarkable things, Jon Mcgregor) siinä Karhupuiston turvasaarekkeellamme.
Ja siihen kiteytyy jotain äärimmäisen olennaista.


Katsokaa vaikka, mikä hehku!





 Ehkä on niin että välillä kompastunkin jo eteisen kynnysmattoon,
kadotan kaikki sanani. Ja jään siihen välitilaan, puoliksi omaan maailmaani,
 siirtymätilaan tutkimaan.
Joskus sitä vain pelkää niin,
että ote ja yhteys katoaa ympäröivään, että tunne katoaa, että merkitykset katoavat
etäisyyttä niihin joita on rakastanut ja rakastaa

ja se pelko tekee minusta harsoa, harmaata häilyvää,
sen lävitse haluaisin joskus vain huutaa
näkyväksi sen kaiken muun, olennaisen.
Että vaikka en löytäisi sanoja, ei se tarkoita etteikö sanottavaa olisi. Useimmiten juuri silloin on.


On paljon kysymyksiä joihin etsin yön lävitse vastauksia,
dallatessani pitkin Helsingin katuja.
Katselen ikkunoita hetkiin joissa olen joskus tuntenut, yhteyden ja voiman toiseen,
kokenut jonkin tärkeän hetken,
ollut osana, hetken tai ajanjakson verran

rakastanut ääneen, rivien väleistä tai salaa.
Kaikkialla jo pimennyttä, mutta hetken voin kuvitella kaiken eläväksi.
Ja jossain kaukana kitara laulaa, hentoset äänet viriävät, senkin kuulen.
Valona sydämmessäni kaikki tämä, ja mitä siitä jos olenkin ainoa joka muistaa.

Oma heijastukseni on sinä yönä katse utuinen

mutta ei hätää, kuiskaan mielessäni
utua se vain on,
sen lävitse hengitän, vaikka en aina olisikaan niin vahvana tässä ja omassa kehossani läsnä.
Nipistän ja vavahdan. Tässä silti.








Ei ole mahdollista selittää mitään loppuun saakka,
aina jää havittelemaan vielä jotakin ja suurta viimeistä loppukaneettia
odotusta, niin paljon elämä on sitä odotusta, tykytystä, jännitettä, latausta, purkautumatota
hetkiä joilta odottaisi enemmän, hetkiä jotka eivät koskaan täyty.

Mutta ei se mitään.

Välillä olen vain niin levoton. Vähän onneton ja neuvoton oman kaaokseni seassa.
Kiipeän unisena kukkulalle. Laulan vähän, pienestä hennosta otteesta, aina vain palaan siihen,
siinä on jotain mikä palauttaa itseni tähän,
maailmankaikkeuden kauneimmasta tsibaleesta,
hiljaa
hiljaa hyräilen Josefatin kallioilla kun kukaan ei kuule
hengitän ja kuuntelen
 ja tavallaan olen kaikessa surumielisyydessänikin riittävän onnellinen siinä.