sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Vuodestani kaikuina, kaihosta kauas



Äkillisestä painosta, yön hiljaisimmilta tunneilta löydän harteille valahtavan voimattomuuden
 ja samanaikaisen tyhjyyden joka on kaikessa paradoksaalisuudessaan aika painava mielentila.
Miten tyhjyys voi painaa niin paljon, mä mietin usein.
Kun katse seisahtaa ja sumenee niin että kaikki ympärillä muuttuu konkreettisesta abstraktiksi. Utumieli.
Todellisuudessa se on kai enemmänkin illusorinen tyhjä tila
jonka seinien takana jyrisee jokin hallitsematon voima
kun yhteen hetkeen on syöksymäisillään taas liikaa ja mieli pakenee 
turvatynnyriinsä äkillistä liikaa kässättäväksi-fiilistä. 
Turvatynnyrissä vallitsee vähän niinkuin loputon hiljaisuuden retriitti.
(Tästä tuli mieleen kun äippä eilen kertoi kuinka aikoinaan hiljaisuuden retriitissä käydessään oli mennyt salaa metsään soittamaan yhden puhelun tunnekuohun hetkellä ja törmännyt siellä kahteen kohtalotoveriin luuriensa kanssa kukin omassa pusikossaan ja kaikki yhtä noloina jäädessään rysän päältä kiinni vaikka samassa veneessä olivatkin. hulvatonta)

Näiden seinien sisällä on niin paljon rakkautta, että välillä se tuntuu miltein pateettiselta. 
Jopa niinkin että jätän sen yleensä mainitsematta.
Sellaisten asioiden mainitseminen tuntuu jo itsessään aika pateettiselta.
Meidän neljän turvasatama.
Mutta joulu on juustoilun kulta-aikaa joten cheese vaan kaikille. Ja koska kiitollisuus.

Kun jouluyönä tanssitaan äidin kanssa kädet levällään laulaen Yonan Lintua 
alkaa kumpaakin yhtäkkiä itkettää.
Niin harras on sydämen täyttyminen.
Sitten halataan pitkään eikä sanota mitään vaikka kaiken voisikin. 
Katsotaan vain toisiamme hiljaa ja kaikki on siinä välissämme, kun mikään ei ole välissämme. 
Tämä toinen paradoksaalinen lausahdus pitää sisällään aika paljon.
Yhden merkityksistä jotka ehkä kaikista eniten selittää olemassaolon tapaani.
Siinä hetkessä me olemme ne kaksi pientä tyttöä, hauraat hartaat yön mielet ja kaikki käsillä.




Vuosi vuodelta sitä ymmärtää enemmän mikä kaikki elämässä on harvinaislaatuista onnekkuutta, 
mitä pieni mieli vielä kuvitteli itsestäänselviönä syntyessään kuplaan 
kun ei muuta vielä nähnyt tai osannut kuvitella. 
Ihan lähtien niinkin konkreettisista perusasioista kuin yhteiskunnan rakenteet, yleinen turvallisuus, sananvapaus ja jokaiselle suotu itsemäärämisoikeus. 
Mutta tässä yhteydessä ajattelin erityisesti "kokonaista" perhettä (sitaatit koska termi jotenkin hölmö)
Mutta aivan ennen kaikkea tai siis lähinnä se miten sen sisällä kohdataan. 
Kokonainen perhe kun ei raameina vielä kerro mitään. 
Se on kuin mikä tahansa yläkäsite, minkä alle voi kätkeytyä mitä vain. 
Painavaa tai painotonta voi olla hiljaisuuskin, katseet voivat kertoa tai vaieta, 
ulkoisesti sama pitää aina sisällään lukemattomia variaatioita,
kaikella on niin monta ilmenemismuotoaan.

Sittemmin olen ymmärtänyt ja nähnyt miten surullista onkaan etäisyys ihmisten välissä. 
Sitä on kaikkialla, se on halvaannuttava pelko ja tarve paeta kun ei uskalleta kohdata.
Se viiltää ja tuhoaa sellaisenkin minkä vielä voisi muuttaa ja pelastaa.

On niin vaikea hyväksyä sitä että elämässä on ja jää väistämättä niin paljon sellaista mitä ei tule koskaan ratkaisemaan, keskusteluja joita ei koskaan tulla käymään loppuun, selvittämätöntä sotkua ja hetkiä kun kultahippuset hukkuvat loputtomiin pimeisiin sokkeloihin vuosien vaikenemiseen.
 Lopulta kauneus muuttuu katkeruudeksi, kuiluksi ja kaipaukseksi jolta silmät ummistetaan. 
Suurinosa mysteereistä jää ainakin puolittain siihen sumuun. 
Niin se on kai ihmistenkin välillä, sumuun kadotamme itsemme ja toinen toisemme.
Olemme tottuneet peittämään niin paljon että vaatii aika helvetisti uskallusta tulla täysin esiin piilostaan tai rikkoa jää vuosien jälkeen kun on jo tottunut olemattomuuteen.

 Ja mitä sitten onkaan olla kokonaan. Milloin voi sanoa tuntevansa todella toisen maailman?
Tulee mieleen se klassinen sipuliesimerkki, kuorien alta paljastuvasta ytimestä. 
Mä haluaisin vain puhua kaikesta enkä väistellä yhtään mitään vain siksi että "joskus on parempi ettei joitain keskusteluja käydä". Helpompi ehkä, mutta lopputuloksen kannalta valheellinen. Ohitus ei ole yhtäkuin kadotus tai unohdus.

Välillä mieleeni tulevat viimeiset sanat eräässä tärkeässä kohtaamisessa halatessamme, " ei enää vaikenemista tai tabuja, tästedes kohdataan kaikki joohan." Sen jälkeen mitään ei enää kohdattu. Se on surullinen elämän tosiasia että joskus asiat menevät huomaamatta umpikujaan.





Jokin tässä päivässä, joulun jälkihumussa nostaa pintaan vuodesta toiseen kummallisen, syvältä kumpuavan surun, kuin jostakin luopumisen, lähtemisen haikeuden.
Kun istun yöllä tässä ja katselen Kampin valoja kuulen kaikuja lapsuudesta, heleää laulua viattomuudesta ja puhtaudesta.
Vaikka on jo oma koti toisaalla, on tämä silti aina paikka minne tullessa tunnen olevani kotona.

Vielä enemmän on kuitenkin kyse siitä mitä näkee kun sulkee silmänsä, 
vuosittain täällä kaikki on entisellään,
mutta kaiken tuttuuden ympäröimänä yön yksinäiset tunnit ennen unta saavat ajattelemaan
ehkä muutosta,
mitä kaikkea tapahtuu kaiken aikaa,
muuttumattoman ympärillä,
mistä kaikesta ajassa kadottaa otteensa. 
Mikä on taas yhdessä vuodessa mennyt eteenpäin ajankulumassa,
vahvimpana tuntee sen mitä ei enää ole.








Viimeiset hetket, niihin latautuu niin paljon.
Ajatuksissani silitän vieläkin poskeasi, vielä lämmintä ja tiedän katsovani kasvojasi viimeistä kertaa koskaan.
Mielessäni kuule kuinka häkellyksissäsi hihkaiset "voihan jukranpujut", kaikuna
 jo iäksi hiljentyneillä kasvoilla
 ja muistan herkän katseen, kauneudentajusi ja kykysi nähdä maailma lyyrisenä virtana. Olit kauneimpia sydämiä maailmassa.
Toisesta muistan päällimmäisenä syvältä kumpuavan naurun, ja tarkkanäköisen vähän veittikkamaisen tutkijaluonteen, loputtomat keskustelut kun istuttiin vastakkain ja koitettiin ratkoa maailmaa.

Kaipaus on lakkaamaton, mutta yhtälailla näitäkin sanoja kirjoittaessani, teitä ajatellessani, hymyilen, kuvat ovat niin eläviä, niin kovin todentuntuisia että tuntuu miltein epätodelliselta etten voi enää koskettaa.


2 kommenttia:

Roosa kirjoitti...

Olipa kaunis kirjoitus. Hyvää uutta vuotta sinulle!

Sofia kirjoitti...

Hei voi kiitos paljon :) vähän lähtee kyllä aina ajatus liiaksikin rönsyilemään noina yön tunteina kun raapustelee.. Muttajuu, kaikkea ihanuutta ja kauneutta sunkin vuoteen!