lauantai 10. lokakuuta 2015

Kun haluaisin huutaa

Sadoittain kuvia, pitkästä aikaa uppoutunut linssin lävitse maailmaan, kadottanut rajat itseni ja muiden välillä. Paloni äärellä, ihmisten äärellä, kohtaamisissa, kaikkialla tavoittelut ydintä, sitä syvintä mihin eivät sanat yllä. Annan itseni kadota ihmisiin. Se uppoutuminen on kenties se 
mitä nimittäisin elämäni tarkoitukseksi, jotakin niin yksinkertaista ja silti 
samalla hurjaa ja selittämätöntä. 
Mä haluan rajata teidät osaksi ikuisuutta ja samalla muistuttaa niiden kuvien kautta rajattomuudestanne, 
oodi inhimillisyydelle, 
sille paljaudelle jossa te olette kaikista kauneimpia. 

On päiviä jolloin katsellessani ihmisvirtaa ympärilläni, valtaa mieleni yhtäkkiä kumma pakahtunut suru. Kaikista teistä, tuntemattomista sattumista ja tarinoista päivien virrassa, joista en tiedä mitään -
hiljaisuus, niin paljon tyhjyyttä täytettäväksi.
 Miten paljon sitä haluaisi joskus kysyä vaikka vierustoveriltaan metrossa että hei, mites elämä, mikä on sun tarinas siellä vastapäätä. Mutta katselen vain vaivihkaa ja koitan lukea kasvojanne.
Hiljaista ajatusleikkiä, jossa te olette mielikuvitukseni voima&inspiraationi.
Tuntemattomuus joka voi olla mitä vain.
 Useimmiten ihmiset säpsähtävät kuin sähköisku olisi nipistänyt. Silloin minäkin palaan kuplaani tarkastelemaan omaa heijastustani ikkunasta hupun piilossa ja tiedän itsekkin pakenevani vaikka sitä kaikkea koitankin uhmata.
Yhtenä päivänä hymyiltiin erään tuntemattoman kanssa toisillemme koko matka, sanomatta sanaakaan. Siinä oli jotain aika maagista, aamubussissa puoliksi unessa yhtäkkinen intensiteetti
kahdesta tuntemattomuudesta.
Silloin mietin kuinka paljon jo pelkistä katseista voi elää ihmisten välillä ja kuitenkaan jättämättä jälkeensä muuta kuin vienon hymyn kasvoille,
hennon muistutuksen siitä miten pienestä yhteys ihmiseen loppuenlopuksi lähtee rakentumaan
kun vain uskaltaa pysähtyä ja katsoa kohti.

Ja miten paljon jo sillä voi olla loppuenlopuksi väliä ihan koko ihmiskuntamme kannalta, että jos katsottaisiinkin kohti eikä aina sivuun.

Palaan mielessäni usein siihen huutavaan naiseen metrossa, jonka katkerat sanat
jäivät kaikuna seinille.
Kuka näkee minut, kuka on se joka hyväksyy minut, ääni kysyi itkien
täynnä uhmaa ja haurautta kuin performanssin lailla kävellen edestakaisin käytävää
ohitse ohittavien katseiden. Ja sisälläni huusin takaisin mä, mä näen. Huulillani nämä sanat.
Mutta uskallukseni petti ja ennen kuin ehdin kerätä itseni, nainen katosi sulkeutuvien ovien taakse.

Näin pelko saa meidät vaikenemaan ja pahan toteutumaan.

Tuskaan vastattiin vain hiljaisuudella ja se pelkurimainen hiljaisuus jäi mieleeni muistutuksena etten enää ikinäkoskaan halua olla yksi niistä jotka vaikenevat toisen tuskan äärellä niin.
Juuri sellainen välinpitämättömyys on se mikä pyyhkii ihmisen näkymättömiin,
katoaa hiljaisuuteen yksi pieni ihminen, vie toivon riekaleetkin mennessään
ja äkkiä sitä on vain unohdettu, puolikuollut maailma.
Yksikin sana olisi voinut tässä hetkessä olla naisen pelastusrengas,
muistutus siitä että hänelläkin on väliä. Mutta en minä, ei yksikään, tehnyt elettäkään
muuttakseen tätä kohtaloa joka nousi estradille avunhuutonsa kanssa.



Kaikki tämä tuntuu olevan käsillä tässä kaaottisessa ja vihantäyteisessä maailmassa, jossa puolet porukasta mesoaa ja taistelee ihmisyyttä vastaan olemattomine argumentteineen. Suvaitsemattomuus&rasisimi kertoo vain ja ainoastaan pienestä aivokapasiteetistä ja sydämettömästä kykenemättömyydestä astua toisen asemaan. Mikä tekee ihmisistä niin kylmäsydämisiä? Sitä on vaikea käsittää. Että etuoikeutetussa, onnekkaassa asemassaan jossa on vapaus toteuttaa lähtökohtaisesti itsekkäitä unelmiaan (joista ihmiset kriisiolosuhteissa eivät voisi haaveksiakkaan kun elämä on vain selviytymistä elämän ja kuoleman rajalla), löytävät oikeutuksen ohittaa ihmisten hädän &tragediat mistä me täällä ei tiedettä halaistua sanaakaan? Mistä kaikki pahuus on saanut alkunsa? Se tekee mut niin helvetin vihaiseksi että välillä tekis mieli huutaa (!!!). Mitään uutta ja tähdellistä sanottavaa mulla ei tästä varmastikkaan ole mitä joku ei jo olisi sanonut, mutta niin. Tämä kaikki saa mut vain niin avuttomaksi ja ahdistuneeksi, että välillä tekisi mieli ravistella koko maapalloa. Näitä pahvipäitä ja mädäntyneitä egoistisia sydämiä.

Jos vain osaisimme&uskaltaisimme kohdata toisemme, huolimatta kuiluista ja siitä ettemme voi koskaan ymmärtää toisen maailmaa kokonaan - ihan riippumatta esimerkiksi siitä mistä juuremme ovat tai mihin uskomme tai jätämme uskomatta,






















Ollaan hvyiä toinen toisillemme, joohan

2 kommenttia:

Anna kirjoitti...

Oot kyl niin taitava kuvaaja sofia!!!

Sofia kirjoitti...

Oi oho nyt vasta bongasin jotenkin kummasti ! Voi kiitos Annasein, lämmitit mieltäni mun kovin justiin. :)