maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tarinoista ja vaikutuksista, joista voisin kirjoittaa jokaisesta tuhatsivuisen romaanin verran ja diibadaa




Lukkoja. Aina samat solmut, joihin kadotan hetkeksi toivoni ja itseni. Kumitusjälkiä kaikkialla, mutta ääriviivat ovat painautuneet niin syvälle. Kasvot jotka ovat kuin filtterit jotka haalistavat jokaisen näkymän ja sumentavat horisontin, vihlovat kuin ylä-äänet tärykalvojen äärirajoja koetellen. Makaan ruohomättäällä silmät kiinni levollisena ja hetkeen en ole missään, korkeintaan kuvitteelisessa maailmassa, josta on eliminoitu kaikki pahuus, pastellisessa mielenimaisemassa. Yhtäkkiä tajuan olevani Kontulassa ja kupla poksahtaa, ensirakkauteni kukkulalla, olen puolinaisessa unessa kun tumma basson soundi särisee koko kehossani, siinä on jotakin uhkaavaa mutta kokonaisvaltaisuudessaan pirun vaikuttavaa. (Mikä siinä tytössä kiehtoikaan, jälkikäteen selittämätöntä.) Hallitsematon voima. Kuin himo, eläimellinen vietti. Miten jotkut ottavat haltuunsa yhtäkkiä toisen ihmisen, rakkaus on valtakapuloista suurin. Ja miltein huomaamatta vievät ihmiseltä itseltään vallan, itsemääräämisoikeus joka jää manipuloinnin varjoon. Tämän olen oppinut jo parin tarinan loppuhuipennuksena.

Ja jälkikäteen on mahdotonta sanoa tapahtuiko kaikki silkkaa sattumaa vaiko pitkällisen laskelmoinnin lopputulemana. Vuosi taakseppäin, isot kelat. Toinen tyttö, toinen tarina. Mutta mitä tuntee, on rikkinäisyys ja häpeä omasta hölmöydestä, että antoikin itsensä uskoa siihen mitä näki. Miten rakkaus hukuttaa, sokeaa sitähän se on. Minä olen kadottanut itseni lukemattoman moneen (mutta niinhän meistä kaikki?), monet ovat koetelleet ehkä rajojani, mutta vain yksi on rikkonut tärykalvoni ja yltänyt ytimeen asti. Ensin oli haikuja, 6 kirjettä postiluukussa, hentoja hipaisuja poskellani ja sydäntä vasten kunnes jokin lähti vierimään, kerroskerrokselta kunnes yhtäkkiä ymmärsin valta-asetelman syntyneen. Vaivihkaa kaikki tapahtui. Paperisilppuri. Muistan sen kesän nelisen vuott takaperin kun vihdoin sain "kunnon" työtehtävän hiljaisella toimistohuoneella, paperien silppurointi. Voi miten teinkään sitä pitkään ja antaumuksella kun ei muutakaan ollut ja kaiken aikaa mieleni oli siellä jossakin, oli tilaa ajatella, niisä kasvoissa joihin rakastuin niin yhtäkkiä Tervasaaren yössä. Lyhyt mutta itselleni niin merkittävä tarina niinä aikoina.



Mutta myöhemmin osaan palata myös kauneuteen, alkujen yksinkertaisuuteen, kun kaikki näyttäytyy illuusion omaisena suurena mahdollisuutena. Silloin muistan kipeänkin elävästi lempeän katseen pakkasyössä kun hiljaa puhuimme, kerroit tarinasi miltein kuiskaten isästäsi ja muusta ja pidit kädestäni kiinni. Ja haluan uskoa että se hetki oli totta, puhdasta kauneutta vailla pelejä. Yhteen hetkeen saattaa kiteytyä kaikki.

Yhdessä hetkessä voi synnyttää kokonaisen maailman, kyseenalaistaa kaiken entisen. 

Naiivi usko hyvyyteen on kauneudessaan uhkarohkeaa, mutta siitä uskosta elän. Se on lähtökohtani, että te ihmiset olette hyviä lempeitä tyyppejä hyvine tarkoitusperineen - kunnes toisin todistetaan. Vaikka sanotaankin että pessimisti ei pety (koska optimisti tipahtaa korkeammalta ja diipadaa) mutta mielummin elän hyvässä uskossani kuin jatkuvasti varuillani/valmiina putoamaan - vaikka sitten kevyempi lasku olisikin. 







Ja yksikään epätoivokaan ei ole koskaan pelkkää pimeyttä, koska aina on jotakin mikä pitää kiinni tässä maailmassa. Nimittäin just ne hyvät tyypit, joiden kohdalla hyvä on ja pysyy. Pettämätön hyvä. Muistan keskustelun jonka kävimme pyöreän pöydän äärellä, puhdas valkoinen, uusi alku jonka päällä korkkasimme punaviinin pohjat ja yrttiteetä. Muistan joka ikisen sanan siinä pyöreän pöydän äärellä kohdatessamme. (Kolmas tarina, vasta alkanut.) Ja ajattelin tämä on jonkin kauniin alku, taas yksi syntymisen hetki. Tärkeä hetki. Ja kun katson sinua siinä, tietämättä vielä edes koko tarinaasi, jotenkin vain tiedän, tässä ei ole pelkoa. Olet hyvä ihminen.

Kun kaksi vielä hetki sitten ventovierasta yhtäkkiä näkevät toisensa. Kuva ihmisvilinästä kun ensiksi ihan vain sattumanvaraisesti katseet kohtaavat sekunninmurto-osan, yksi miljoonasta - mutta hetki myöhemmin on käännyttävä vielä katsomaan, ja bing, jotakin merkittävää tapahtuu juuri sillä sekunnilla. Sattumanvaraiset ohikulkijat muuttuvat merkityksiksi, vaikuttajiksi, yksi miljoonasta ehkä, mutta yhtäkkiä unohtumaton. Joku jonka kanssa haluaisi koluta vaikka koko maailman verran.





Jokaisessa kaaoksessani häilyvänä näen sen pienen tytön joka joskus olin. Seisomassa hiljaa mutta määrätietoisena vastapäätäni, kädet puuskassa silmät sirillään, kunnes purskahtaa hihittämään ja lopulta vakavoituu ja katsoo vain syvissä mietteissä. Se tyttö muistuttaa viattomuudesta ja puhtaasta uskosta ihmisiin ja maailmaan, armollisuudesta, olemisen pohjimmaisesta yksinkertaisuudesta. Että on minullakin väliä, yhtä paljon kuin meistä jokaisella. Vaikka välillä häpeä on mustaa suota johon saatan hukata päivän ja toisen, lopulta silmät avautuvat aina ja löydän voimani ja uskallukseni. Kaikilla oma potentiaalinsa tämän maailman rakentamiseksi, jälkiä voi jättää niin miljoonin tavoin. Jokaisessa niistä heijastus yhdestä olemassaolosta. Kiehtovia jälkiä, joissa on niin monta tarinaa.



Vaikka joskus meistä tuleekin vain lukuja, niin vielä jokainen luku on ihan oma selviytymistarinansa, josta voi oppia niin paljon. Kaikki olemme toinen toisillemme oppilaita ja opettajia. Olen kiitollinen joka ikisestä, kohtaamisista jotka luovat suurimman merkityksen tälle(kkin) elämälle. Noni juuh elikkäs, taas päästiin mahtipontiseen loppukaneettiin, meitsi lähtee nyt luomaan tätäkin päivää todeksi, amen ja zau sitte !!


2 kommenttia:

Noora kirjoitti...

Voi jos osaisin pukea ajatukseni sanoiksi yhtä hyvin kuin sinä. Näissä teksteissä on jotain suurta joka saa sydämen värisemään, aivan kuin yksi elämä joka koskettaa hurjasti. Miten ajattelenkaan eri lailla näitä luettuani ja palaan taaksepäin maistelemaan kauniita ja oivaltavia lauseita. Pidän kovasti.

Sofia kirjoitti...

Voih, huh miltein sanattomaksihan tässä meni. Miten sykähdytitkään sanoillasi. Olen vaikuttunut, kiitos, sanasi merkkaavat ihan suunnattoman paljon, ehkä kauneinta mitä täällä yksikään on sanonut ja saanut mussa aikaan. Ison hymyn toit.