perjantai 1. toukokuuta 2015

Tyhjyydestä täyttymykseen, heinäsirkan vihellys mustarastaiden täyttämässä äänimaisemassa. Kevään kynnyksellä toivo herää kuin aamu valkenee jokaisen yön pimeyden jälkeen. Kaunat jätän eiliseen, mitäpä niitä kantamaan. Peace, mä sanon siis.




Aamut lähtevät tyhjyydestä, siinä kun silmät sirillään katselen ympärilleni käyn läpi aina samat sumuiset kelani, tavallaan jokaiselle aamulle on perusteltava aina uudelleen että miksi nousta tähän päivään. Niin sellaista se on, että kaikki (elämä itse) hakee jatkuvasti perusteluja oikeuttaakseen olemassaolonsa. Niin haen minäkin, perusteluja omalle olemassaololleni ettei vain olisi hukkareissu ja katkera kuolema. Ja silti, enimmäkseen kaikki on tarpomista selittämättömyydessä. Oraakkelin mukaan elämän tarkoitus on sen tarkoituksen etsiminen. Hirveen kiva. Kyllä tipahti nyt kivi sydämeltä.

Ei tyhjyyttä pääse minnekkään karkuun. Jokainen päivä on sen pakenemista ja täyttämistä. Ei riitä että yhtenä päivänä totean varmana että elämä on laiffia, kun se laiffi on jatkuvaa sammumista ja syttymistä, uudelleensyntymistä. Joka taasen tarkoittaa uusia alkuja, joista jokainen vaatii aina yksilöllisen strategiasuunitelman.

Vappuyönä kolmelta yöllä ajamme päämäärättömänä pimeitä katuja jossain päin Tuusulan metsiä ilman strategioita, osoite on liian epämääräinen että gps osaisi meitä enää johdattaa, heittäydymme siis sattuman käsivarsille. Ikuisuuden pyörimme about samaa ympyrää. Ja ken sanoikaan että kaikella on tarkoituksensa, en sitä ihan jokaiselle kierrokselle onnistunut keksimään. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani kuolemaa, pelkääväni että pimeys imee meidät sisäänsä ja loputtomaan tyhjyyteen. Huimaa, puoliunessa mielikuvitus näyttää joskus kyntensä. Niin irrationaalinen kauhu usein on. Niin irrationaalinen on koko ihmismieli ja sen virtaus. Ei siinä gps:ssät auta. Olisipa mielelle reittiopas.

 Otat kädestäni kiinni ja kuiskaat ei mitään hätää.  Hetken tuntuu kuin siinä pimeässä maailmassa olisimme vain me kaksi, ilman minkäänlaista reittiä tulevasta. Mutta toiveikkaina, vaikka pelottaakin että mitä jos emme koskaan löydäkkään kuviteltua määränpäätä. Voimmeko vain pyöriä elämän loppuun asti? Jossain vaiheessa bensa loppuu ja on pysähdyttävä. Niin yksinkertaista se on. Elämän lohdulliset realiteetit ja amen.



Olen ollut pitkään aika surullinen, toisinaan vain surumielinen tai wistful mind lady niinkuin eräs rakas M tapaa sanoa. Enimmäkseen kuitenkin ennen kaikkea jotenkin vaitonainen, lakoninen mieli. Syvää hiljaisuutta sisälläni ja sumuinen katse, joka menee mielummin yksin Hietsun rantaan katselemaan auringonlaskua kameran kanssa kuin koittaisi selittää tätä kaikkea tapahtuvaa jollekulle vieressäni kun sanat ovat tahmeita. Hetkittäin olen kuitenkin tuntenut sydämeni pohjasta miten hienoa on elää, perinteinen carpe diem, nauraa höhöttänyt sydämeni pohjasta kippurassa. Lepuutellut muistoissani käsi masulla, kahmaissut kainalooni teitä rakkaimpia, suukotellut päälakia, tanssinut valssia vapun euforiassa. Maannut silmät kiinni ventovieraiden kanssa tyynykasassa, random joukko elämiä joita ainoana yhdistävänä tekijänä erityisherkkyys. Ja miten paljoin kahdessa päivässä jaoimmekaan, ilman että paljastimme mitään perusfaktoja elämistämme, ikä, työ/opiskelupaikka, tittelit ja muut jäivät pimentoon. Vapauttavaa.

Toisinaan ajattelen Heinäsirkan vihellystä yön tunteina ja mietin mikä sai sen lentämään maailman tuuliin, noin vain poispyyhkäisemään kuin yhdentekevän asian. Sellainenko minusta tuli, noin vain? Vai tulkitsinko väärin? Mikä oli tämän tarkoitus? Jos kaikella kerta on tarkoituksensa. Aikansa sitä etsi syitä, peilistä katsoi hauraampi ihminen kuin koskaan ja eksynyt ääneni oli kuin kaikuja tyhjyydessä - kunnes jossain vaiheessa päätin että ei hele, Punatulkun on jatkettava matkaa. Suru Heinäsirkan poismenosta asui minussa niin pitkään että huomasin kuihtuvani päivien ja hämmentyneen kaipauksen mukana. Jos näitä sanoja lukee H, niin kaikkea hyvää vaan, todella missä lie menetkään.
Muistetaan hyvä.



ps. Kuvat meitsistä superlahjakkaan luokkakaiffarin, Anna Peltolan otoksia. Kouluproggis toisen näkemisestä, kokonaisuudesta. Kuvissa näenkin kokonaisen ihmisen, kiitos Annan.


2 kommenttia:

anni kirjoitti...

wau wau wau!!!

kylmät väreet.

Sofia Mänttäri kirjoitti...

Voi että, oi, kiitos ihana ! ❤