sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kun kerran lumouduin, oli aikakapseli ja kaatosade, oli monta selittämättämyyttä ja hiljaisuus joka puhui

Viimeiset kolme päivää olen ollut pitkästä aikaa onnellinen. Kaikki lähti yhdestä harmaasta iltapäivästä, pienestä hengästyneestä keskustelusta jossa sanoja oli vähän mutta painoa paljon, enemmän kuin missään pitkään aikaan. Katkeruudesta, siitä sä kysyit. Kuin yhtäkkiä uhmaten rikoit hiljaisuuden, lempeästi mutta määrätietoisesti. Ja minä menin hämilleni, pienen lapsen lailla häkellyin ja menetin kykyni verbalisoida itseni. Sekunnit tuntuivat painavan minuutteja, mutta taas jälleen hiljaisuus välissämme taisi puhua enemmän kuin sanat joita yritin turhaan etsiä. Jokin minussa siinä hätkähti ja muuttui, kuin samalla sekunnilla.

Vihreällä kukkulalla istun punaviinipullo sylissäni ja lumoudun Tuomari Nurmiosta, hänen rosoisesta charmistaan ja tarinoista jotka eivät ole liian sliipattuja, syntyneet elävästä elämästä, ei vain väkisin luotu olemaan jotakin. Ei tarvita loppuunasti hiottuja ja laskelmoituja lauseita ja rakenteita, vain tunne ja inessä ollaan. Tarinoita joissa kauneus syntyy juuri siitä rosoisuudesta, kiteytymistä, kohtaamisista Flemarilla, spugesta joka odottaa vain jotakuta joka antais handuns, meitä kaikkia yhdistävästä kipeästä kaipauksesta. Mutta se hetki, ajattelin vain miten hyvältä tuntuu olla siinä. Yksinkertainen toteamus hyvyydestä, taisteluiden jälkeen se tuntuu joka kerta niin kumman yksinkertaiselta - kuin simsalabim. Hassu illuusio. Niinkuin keskustelu jonka päätteeksi sanoo "Helppo nakki" vaikkei ollutkaan.
Tosiasiassa olen ollut kuitenkin aika eksynyt ja aika helvetin pitkään, tavallaan koko elämä on ollut sitä joka toinen hetki (saanette meikäläisen vähän kärjistää mutta totuus on about siinä)

Taivas on harmaa, mutta se hohkaa. Siitä harmaudesta puskee toivo, ei epätoivoinen sankka luoksepääsemätön sumukasa. Käsinkosketeltavaa, lokit huutavat samaa rosoa ja intohimoa elämää kohtaan kuin Nurmio ja annan kaiken sekoittua. Vanha rouva tanssii vehreässä fleecepaidassaan vehrellä nurmella kädet levällään ja on kuin itse äitimaa. Ei vuodet paina kun euforia valtaa transsin lailla. Nuoret rakastavaiset humaltuvat toisistaan ja tyttö pyörii niin monta kierrosta että miltein katoaa valon nopeuteen, hullu pyörre rakkaus.

Humallun, ehkä vähän punaviinin tähden mutta ennen kaikkea se on jotakin mikä tulee vielä syvempää, vielä enemmän totena. Vieressä yksi rakkaimista, johon välillä nojaan, painan leuan olkapäätä vasten, sillä pienellä eleellä osoitan rakkauttani (shit sherlock). Ja mieleni valtaa hassu ajatus tässä yön humussa siitä että tavallaanhan me ollaan osoittamassa jotakin tällä planeetalla kaiken aikaa, joko itsellemme, sinulle siinä vieressä jota hipaisen kuin ohimennen keskellä ajatusteni kaaosta josta jokin tarttuu ruudulle juuri tällä sekunnilla, häivhdys kaikkea kaikesta. Jokaisessa hipaisussani kerron jotakin. Tänään olen siis kertonut paljon, monelle kuin ohimennen ja lähtiessäni kuvittelin sinut ikkunaan vilkuttamaan ja huomasin itkeväni jotakin, sitä mitä silloin aikaisemmin en osannut. Ja silti, ei hätää, vain hetkellinen kaipaus aikaan siellä jossain Kallion yllä jonka kadotin kuin huomaamatta.




perjantai 1. toukokuuta 2015

Tyhjyydestä täyttymykseen, heinäsirkan vihellys mustarastaiden täyttämässä äänimaisemassa. Kevään kynnyksellä toivo herää kuin aamu valkenee jokaisen yön pimeyden jälkeen. Kaunat jätän eiliseen, mitäpä niitä kantamaan. Peace, mä sanon siis.




Aamut lähtevät tyhjyydestä, siinä kun silmät sirillään katselen ympärilleni käyn läpi aina samat sumuiset kelani, tavallaan jokaiselle aamulle on perusteltava aina uudelleen että miksi nousta tähän päivään. Niin sellaista se on, että kaikki (elämä itse) hakee jatkuvasti perusteluja oikeuttaakseen olemassaolonsa. Niin haen minäkin, perusteluja omalle olemassaololleni ettei vain olisi hukkareissu ja katkera kuolema. Ja silti, enimmäkseen kaikki on tarpomista selittämättömyydessä. Oraakkelin mukaan elämän tarkoitus on sen tarkoituksen etsiminen. Hirveen kiva. Kyllä tipahti nyt kivi sydämeltä.

Ei tyhjyyttä pääse minnekkään karkuun. Jokainen päivä on sen pakenemista ja täyttämistä. Ei riitä että yhtenä päivänä totean varmana että elämä on laiffia, kun se laiffi on jatkuvaa sammumista ja syttymistä, uudelleensyntymistä. Joka taasen tarkoittaa uusia alkuja, joista jokainen vaatii aina yksilöllisen strategiasuunitelman.

Vappuyönä kolmelta yöllä ajamme päämäärättömänä pimeitä katuja jossain päin Tuusulan metsiä ilman strategioita, osoite on liian epämääräinen että gps osaisi meitä enää johdattaa, heittäydymme siis sattuman käsivarsille. Ikuisuuden pyörimme about samaa ympyrää. Ja ken sanoikaan että kaikella on tarkoituksensa, en sitä ihan jokaiselle kierrokselle onnistunut keksimään. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani kuolemaa, pelkääväni että pimeys imee meidät sisäänsä ja loputtomaan tyhjyyteen. Huimaa, puoliunessa mielikuvitus näyttää joskus kyntensä. Niin irrationaalinen kauhu usein on. Niin irrationaalinen on koko ihmismieli ja sen virtaus. Ei siinä gps:ssät auta. Olisipa mielelle reittiopas.

 Otat kädestäni kiinni ja kuiskaat ei mitään hätää.  Hetken tuntuu kuin siinä pimeässä maailmassa olisimme vain me kaksi, ilman strategiaa tulevasta. Mutta toiveikkaina, vaikka pelottaakin että mitä jos emme koskaan löydäkkään kuviteltua määränpäätä. Voimmeko vain pyöriä elämän loppuun asti? Jossain vaiheessa bensa loppuu ja on pysähdyttävä. Niin yksinkertaista se on. Elämän lohdulliset realiteetit ja amen.



Olen ollut pitkään aika surullinen, toisinaan vain surumielinen tai wistful mind lady niinkuin eräs rakas M tapaa sanoa. Enimmäkseen kuitenkin ennen kaikkea jotenkin vaitonainen, lakoninen mieli. Syvää hiljaisuutta ja sumuinen katse, joka menee mielummin yksin Hietsun rantaan katselemaan auringonlaskua kameran kanssa kuin koittaisi selittää tätä kaikkea tapahtuvaa jollekulle vieressä. Hetkittäin olen kuitenkin tuntenut sydämeni pohjasta miten hienoa on elää, perinteinen carpe diem, nauraa höhöttänyt sydämeni pohjasta kippurassa. Lepuutellut muistoissani käsi masulla, kahmaissut kainalooni teitä rakkaimpia, suukotellut päälakia, tanssinut valssia vapun euforiassa. Maannut silmät kiinni ventovieraiden kanssa tyynykasassa, random joukko elämiä joita ainoana yhdistävänä tekijänä erityisherkkyys. Ja miten paljoin kahdessa päivässä jaoimmekaan, ilman että paljastimme mitään perusfaktoja elämistämme, ikä, työ/opiskelupaikka, tittelit ja muut jäivät pimentoon. Jännä lähtökohta.

Toisinaan ajattelen Heinäsirkan vihellystä yön tunteina ja mietin mikä sai sen lentämään maailman tuuliin, noin vain poispyyhkäisemään kuin yhdentekevän asian. Sellainenko minusta tuli, noin vain? Vai tulkitsinko väärin? Mikä oli tämän tarkoitus? Jos kaikella kerta on tarkoituksensa. Aikansa sitä etsi syitä, peilistä katsoi hauraampi ihminen kuin koskaan ja eksynyt ääneni oli kuin kaikuja tyhjyydessä - kunnes jossain vaiheessa päätin että ei hele, Punatulkun on jatkettava matkaa. Suru Heinäsirkan poismenosta asui minussa niin pitkään että huomasin kuihtuvani päivien ja hämmentyneen kaipauksen mukana. Jos näitä sanoja lukee H, niin kaikkea hyvää vaan, todella missä lie menetkään.
Muistetaan hyvä.



ps. Kuvat meitsistä superlahjakkaan luokkakaiffarin, Anna Peltolan otoksia. Kouluproggis toisen näkemisestä, kokonaisuudesta. Kuvissa näenkin kokonaisen ihmisen, kiitos Annan.