perjantai 10. huhtikuuta 2015

Ikuisella rakkaudella t minä


Koko viikon veljeni on väsännyt origameja, purkanut levottomuuttaan, kenties etsinyt ja löytänyt rauhaa siitä pienestä söpöstä nypertelystä. 
Joten niitä on siis kaikkialla. 
Kaikki lähti yhdestä yöstä jolloin hän ei onnistunut keksimään elämälle merkitystä. 
Jotenka siis origamit.
Tämä kumma levottomuus on meitä aina yhdistänyt, sinkoilu ympäriinsä ja ihmeeliset buumit joihin pakenemme kenties vaanivaa tyhjyyttä joka elämässä on aina läsnä, tunteja joihin kadottaisimme itsemme muuten. Merkityksellisyys vaatii niin paljon (ylläpitämistä) ja silti, eihän kukaan jaksa tarttua jokaiseen hetkeen. Välillä pitää saada olla turta ja tyhjä.

Toissapäivänä istuimme parvekkeella tunteja, sinä päivänä kumpikin pelkäsi sitä merkityksettömyyttä, 
(olimme taas hukuttaneet yhden päivän seinille ja ihmettelylle
löytämättä vastauksia)
ja kuitenkin enimmäkseen juttelimme niitä sun näitä tämän pelon reunamilta, 
näennäisesti yhdentekevistä asioista ja random tarinoista, pieniä ajatuksia joissa kuitenkin piili niin isoja syvyyksiä, tarinoista jotka meidät ovat tähän tuoneet, 
aurinkoiseen iltapäivään jolloin kaikki oli kuitenkin hyvin vaikka päissämme vähän vinksallaan. 

Minuutti myöhemmin sain kuulla että yksi elämä on hiipumassa ja yhtäkkiä kyse oli tunneista, ehkä päivistä. korkeintaan viikonlopun ylitse, kaikui ääni puhelimesta. 
Taas yksi rajakohta. 
Ja ryminällä jokin meissä kaikissa siinä hetkessä särkyi. Absurdia, yhtäkkiä lähtölaskenta oli alkanut. Enkä uskaltanut ajatella toivoa, mutta en toisaalta loppuakaan. Jäi vain tikittävä odotus tyhjyyteen leijumaan.


Sinä iltana kävelin hitaasti Töölönlahtea ympäri ja itkin raiteiden yllä sakeassa sauhussa, 
kotiin tullessa keittiön pöydällä oli sydämen muotoisia origameja 
"kirjoita vaikka mummille jotakin" sä sanoit kun istuin hiljaa vierelläsi
mutta aamulla päätin lähteä mukaasi, 
huolimatta siitä että sanoit ettei se ehkä olisi järkevää (kaiketi pelkäsit että kaikki se olisi meille liikaa)
mutta on hetkiä joilla ei järjen kanssa ole mitään tekemistä
hetkiä jolloin on vain sydämen ääni ja yksi ainoa oikea tapa toimia 
elämän rajakohdissa osaa vain tuntea, (kun kuoleman läsnäolon voi tuntea ei mitään yritä enää selittää itselleen)
ja me lähdimme yhdessä 
kohtaamaan rakkaimpamme viimeistä kertaa
minä ja veljeni ja sinä isämme. 

Vaikka silmäluomet olivat olleet levossa jo viimeisen päivän, siinä syvässä hiljaisuudessa sydän vielä sykki. Elämä oli vielä läsnä. 
"Ja niin kauan kuin on elämää on toivoa." 
Ja halusin olla siinä, viimeisellä hetkellä, yhtäkkiä halusin sitä enemmän kuin mitään. Huuto yön hiljaisuudessa, pakahdus. Olla siinä ja pitää kädestäsi kiinni, vaikka viimeiset sanat jotka kirjoitin tuntuivat loppuenlopuksi turhilta, olinhan kaiken sen jo sanonut sanoin ja elein vuosien varrella. Ja kaikkea olisi kuitenkin niin monen romaanin verran, aivan liikaa yhdelle origamille. Aivan liikaa viimeiselle hetkelle.

Eikä mikään tunnu viimeisellä hetkellä tarpeeksi suurelta, sanat menettävät painonsa kuin olennot painovoimansa avaruudessa. Viimeinen hetki, mitä sellaisella kuuluu sanoa? Ehkä kosketus merkitseekin enemmän, kun ihminen on jo puoliksi muualla.





Bussissa suru-uutiset tavoittivat meidät, myöhästyimme tunnilla. Elämä oli hiipunut. Noin vain, kuinka vähäeleinen kuolema lopulta onkaan
ei fanfaareja, ei maailma mullistu tai pysähdy, ei mitään ihmeellistä 
sydämet jatkavat sykkimistään hätkähtämättä kiireisessä maailmassa joka jatkaa kulkuaan

yksi elämä vain sammuu, yksi sydän lakkaa sykkimästä. Noin vain niinkuin maailman luonnollisimmat asiat tapahtuvat omalla painollaan. Ei rysäyksenä
ja niin hiljakseen vain kuin ohimennen uneen ihminen katoaa. 
Ja silti, me mullistumme, ne jotka jäävät rakastamaan. Sydämet särkyvät ja niiden kautta muuttuvat maailmat. Eikä se ole pientä, vaikka maailmankaikkeudelle olisikin. 

Eilinen oli ehkä elämäni surullisin päivä.



Kasvosi olivat levolliset, siinä hiljaisuudessaan seesteisen kauniit. Kaksi tuntia silitin poskeasi hämillään ja avuttomana kuin pieni lapsi ja hetken tunsin vielä lämmön hehkun siinä. Kuiskasin korvaasi viimeiset sanani rakkaudestani vaikket siinä ollutkaan enää. Lähtiessä vilkutin ja kuiskasin heippa mummi. 

Missä olet nyt, mihin on mennyt kaikki se elämä ja virtaus, sitä ihmettelen 
kumpa uskoisin taivaaseen
ehkä taas hetken leikittelen sillä ajatuksella että olet tuolla jossakin,
olenhan taivaanrannan maalari ja ikuinen haaveilijamieli. Olen hyvä luomaan mielikuvituksellani kuplia jotka miltein tuntuvat kuin todelta.

Lopullisuus on rajalliselle ihmiselämälle liian absurdi ajatus, kuolema on liian kaukana eläväisen ymmärryksestä. Mutta tarinat, niin, ne jäävät meihin elämään. Sinä ja sinun tarinasi, meidän tarinamme.


Ikuisella rakkaudella t minä

3 kommenttia:

Karoliina kirjoitti...

"yksi elämä vain sammuu, yksi sydän lakkaa sykkimästä. Noin vain niinkuin maailman luonnollisimmat asiat tapahtuvat omalla painollaan. Ei rysäyksenä
ja niin hiljakseen vain kuin ohimennen uneen ihminen katoaa.
Ja silti, me mullistumme, ne jotka jäävät rakastamaan. Sydämet särkyvät ja niiden kautta muuttuvat maailmat. Eikä se ole pientä, vaikka maailmankaikkeudelle olisikin. "
Erityisesti tämä kohta kuvasi juuri sitä, miltä tuntui kun oma mummoni kuoli. Jotenkin ihmeellistä miten kaikki jatkuu, pysyy samana maailmassa vaikka yksi elämän tärkeimmistä ihmisistä on poissa ja itselle mikään ei ole enää samalla tavalla kuin ennen. Itselle se, että yksi ihminen ei ole enää siinä on suurta, mullistavaa ja tuntui jotenkin niin väärältä katsoa ihmisiä, sitä miten he tekevät kaiken kuten ennenkin, mutta itse ei ole kuten ennen.

Kiitos tekstistäsi, tunnen ja olen ajatellut samalla tavalla,kai jotenkin lohduttavaa tietää, että niin on joku muukin tai ylipäätään lukea nuo tunteet/hetki sanoiksi puettuna.

Anonyymi kirjoitti...

Sanoinkuvaamaton kiitos siitä että kirjotat! <3 Nämä kaikki tekstit on antanu mulle äärettömän paljon! Terapeuttista, eheyttävää, kaunista ja koskettavaa! Jatka ihmeessä blogin pitämistä jos vaan aikaa / intoa / kiinnostusta / jaksamista riittää. Huisin mahtavaa kevään jatkoa sinne! :)

Sofia kirjoitti...

Karoliina: Voi miten sanattomaksi meninkään. Kaikki sanat isojen asioiden äärellä tuntuvar aina niin pieniltä. Mutta kuitenkin, kliseitä välttämättä; otan osaa suruusi ja ainakin kuvittelen ymmärtäväni mitä olet kokenut ja tuntenut luopumisen äärellä. Ne on niin järjettömän isoja tunteita ja keloja sellaisen tällaisen asian äärellä.
Hienoa kuulla että tämä teksti toi jotakin lohtua- Kummalla tavalla se aina vähän helpottaa kun joku kokee samoin ja että voi lukea omat tunteensa myös toisen lävitse ja tekstien kautta.

Ja arvon anonyymi, oi, ISO KIITOS! Miten kauniisti sanottu. Et tiedäkkään miten paljon merkitsee kuulla. PALJON. Tuli niin hyvä mieli. Kiitos siispä itsellesi myös. Ja kyllä vain jatkankin,aina satunnaisesti impulssin tullen. jollain tapaa tämä kirjottaminen näin on kovin terapeuttista ja ihan eritavalla vielä kuin esim päiväkirja itelle kun sen jollekkin jakaa -vaikka sitten näin randomille anonyymille pikkujoukolle.

Ihanaa kevättä kumpaisellekkin, hyvyyttä!