Kerran laiturin nokassa istuin sateessa kun mietin askelia, muutosta ja irti päästämistä. Kumpa tässä elämässä olis yksinkertasia vaihtoehtoja.
"Muuttuu sun pitäis muttet tiedä mitä puuttuu" päässäni soivat Olavin sanat. Kuuntelen niitä kerta toisensa jälkeen ja pyörittelen samaa kysymystä mielessäni
mitä puuttuu? Meissä on niin paljon ratkaistavaa. Mysteereitä olemme kaikki.
Niin kauan sitä on ollut jotenkin vinksallaan, herkkäperse jolle tää maailma on välillä (useimmiten) vähän liikaa
kengistäkin sen näkee jotka aina repsottaa nurkistaan
askeltanut miten sattuu
vaeltanut vuosien lävitse puolisokeana myyränä.
Aina salaa kadehtien tiettyä yksinkertaisuutta niissä jotka vain menevät ja elävät, ja joo vaikka tiedänkin että täydellinen eheys ja säröttömyys on vain pintaa jonka alla kuohuu aina jokin,
olen silti hetkittäin uskonut sen todeksi, ihmetellyt miten nämä ihmiset ovat onnistuneet rakentamaan itsensä ja ulosantinsa niin rakoilemattomaksi sulavaksi virraksi. Ja sitten tajuan miten itsekkin olen, kaikesta huolimatta ja eikä sekään ole mikään illuusio. Niin monta totuutta rinnakkain voi elää yhdessäkin mielessä.
Ja kuitenkin kaikkialla olen kohdannut ihmisiä, niitä oikeita sattumia ja hetkiä joiden kautta hetken olen nähnyt kaiken selvänä. Itsenikin. Näin olen elänyt, sykäyksestä toiseen kolmanteen ja miljoonaan, kaikkialla vastauksia kaikkialla kysymyksiä. Mutta jokainen vastauskin jättää jäljessään aina uuden ratkaistavan mysteerin.
Sellainen on elämä. Että niin kai se on että ota tai jätä, koko paketti tai ei mitään.
Ja jokaisen kautta kohtaamme aina väistämättä itsemmekin, löydämme niitä puuttuvia palasia ja toisiin niitä enemmän hukutamme. Ja kun lähdön hetki on tullut, sitä tietää tavallaan olevansa koko loppuelämän vähän vaillinainen siitä yhdestä kohtaa. Joskus huomaan että ajatellessani kämmen painuu siihen missä sydän, ihan huomaamatta vaikka se sydän onkin vain se mikä pumppaa meihin verta pysyäksemme elävien kirjoissa. Miten jännä on että samalla tavalla jokainen kohtaaminenkin pumppaa meihin elinvoimaa, tuo ja vie. Kukin tavallaan roudaa olemassaolollaan jotakin.
Enkä oikein jaksa tuntea tätä kaikkea. En tänään. Aamulla herätessäni päätin että jospa tänään just chilling-mieli.
Olen uupunut loputtomaan tunteiden ilotulitukseen ja kaaokseen vaikka kuitenkin ilman sitä tunnen olevani vain tyhjyyttä joka pelottaa vielä paljon enemmän. Se kun ei tunne olevansa tässä eikä missään. Toisinaan sillä tavalla katoan.
Joten kaiketi tässä olen minä, näissä ääripäissä ja niiden mahtipontisuudessa jotka lennättävät ja pudottavat. Vähän väliä olen helvetin elossa ja carpe diem ja sitten taas multaisessa maassa kontollani, omissa kuiluissani jumissa. Niin. Ja toiset vain sanovat camoon kerää ittes, niinkuin tämä olisi tahtoni. En mä lakkaa puskemasta eteenpäin.
Noh oli miten oli. Ne ilotulitukset pitävät mut kuitenkin kiinni tässä kaikessa. Ja muistuttavat että kaikesta huolimatta sinä olet elävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti